Vuoden 2015 yhteenvetoa

Yksi juoksuvuosi on jälleen saatu pakettiin. Loppuvuonna blogissa on ollut hiljaista, mutta elämä on ollut niin hektistä, että aikaa ja energiaa kirjoittamiseen ei vain ole ollut. Valitettavasti tämä vuosi ei muutenkaan mennyt niinkuin piti. Tiedostin hyvissä ajoin normaalin elämäni kiireet ja kuormittavuuden, jonka takia en asettanut mitään isoja tavoitteita itselleni. Joskus kuitenkin asiat menee hyvinkin erilailla kuin oli ajatellut... Vuosi sitten olen kirjoittanut näin:

"Tälle vuodellekaan minulla ei ole numeraalisia tavoitteita. Päätavoite on selviytyä NUTS Pallas 55 km kunnialla maaliin. Minulle pelkästään se on jo iso tavoite ja olen todella onnellinen jos siitä selviän! Muutoinkin tulen osallistumaan enimmäkseen polkujuoksu tapahtumiin. Pallaksen jälkeen kalenteri on auki. Todennäköisesti palauttelen itseäni rauhassa ja pidän juoksusta taukoa hetken.  "

Alkuvuosi meni sairastellessa ja toipuessa vähän rajummasta virusinfektiosta TGC:lle asti. Vielä silloin kun Gran Canarialle lensin, en ollut varma starttaanko kisaan. Sain tuolla viikolla kuitenkin viimeiset verikokeiden tulokset ja pari päivää ennen kisaa voin sen verran hyvin, että näiden asioiden valossa uskalsin startata. En lähtenyt tavoittelemaan muuta kuin maaliin pääsyä. Rauhallinen pitkä lenkki oli tarkoituksena tehdä. Kisa menikin tosi hyvin, vaikka reitti oli rankka, oli kova helle ja auringonporotus sekä minulla väärät kengät jalassa. Jaksoin ja voin koko kisan  ja kisan jälkeenkin todella hyvin! Kisan aikana suostuin myös haastateltavaksi jossa lupasin palata TGC:lle vielä uudestaan ja luonnollisesti seuraavalla kerralla pidemmälle matkalle. Tuo lupaus pitää kyllä vielä toteuttaa, mutta ei vielä vuonna 2016.

Lähdön tunnelmaa

TGC:n jälkeen pystyin harjoittelemaan reilun kuukauden normaalisti, mutta sitten tuli seuraava takapakki. Sairastuin taas ja tällä kertaa kunnon keuhkoputkentulehdukseen ja astmaatikkona olinkin sitten hetkessä ihan tukossa. Tästä toipuminen vei kolmisen viikkoa ja ennen Rukan Karhunkierrosta en montaa varovaistakaan lenkkiä kerinnyt saada alle.

Karhunkierros oli ihan huippu tapahtuma, mutta tähän mennessä elämäni rankin kisa. En tiedä vaikuttiko edeltävä sairastaminen ja huono kunto sen takia asiaan, mutta en ole koskaan ollut niin puhki kuin olin KK:n jälkeen. Toki kisassa tullut nilkkavamma ja myrskykin häiritsi suoritusta jossain määrin. Alkuun ajattelin, ettei ikinä tuonne enää, mutta uudelleen olen taas toukokuussa menossa ja tällä kertaa pidemmälle matkalle! Reitti on rankka, mutta toivottavasti kunnialla selviän pidemmästäkin matkasta.

Kuva: Aapo Laiho

Kesäkuun alussa, kaksi viikkoa KK:n jälkeen juoksin sitten ensimmäisen maratonini Perniössä. Hulluahan se oli noin pian KK:n jälkeen lähteä maratonille, mutta koska kisa järjestettiin viimeisen kerran Perniössä, enhän sitä voinut väliin jättää. Maraton oli vielä yöllä, joka ei ole minulle ollenkaan optimi aika juoksulle. Lähdin tekemään rauhallista pitkää lenkkiä, tavoitteena olla juoksun jälkeen maratoonari. Jaksoin hyvin ja sykkeetkin pysyivät lähellä pk:ta. Jalat olivat vaan jo kympin jälkeen ihan tönkköinä ja kipeät, mutta tulipa todistettua, että täysin tönköillä puupökkelöjaloillakin pystyy juoksemaan reilut 30 km ;)

Kuva: Jari Tomppo

Kisatahtini oli aika nopsa, Perniöstä 3 viikon kuluttua oli seuraava kisa Raahe Trail Run 21 km. Tässä kisassa kohdalleni osuikin sitten elämäni ensimmäinen keskeytys muljautettuani nyt pahemmin jo kerran KK:lla muljahtaneen nilkkani. Autokyydin jouduin soittamaan itselleni metsään, että pääsin sieltä pois. Keskeyttäminen on kova paikka ja millään ei haluttaisi antaa periksi. Mutta mielessä oli kuitenkin päätavoitteeni Pallas 55 km ja toivonkipinä, että kun keskeytän, nilkka kerkeäsi parantua Pallakseen mennessä ja pystyisin siellä starttaamaan. No näinhän ei tietenkään käynyt ja aika pian jo jouduin luopumaan ajatuksesta startata Pallaksella ja myin osallistumisoikeuteni eteenpäin. Harmitti ihan suunnattomasti, mutta tilanne oli vaan hyväksyttävä.

Seuraavan kerran starttasin numerolappu rinnassa vasta elokuussa ensin työkavereiden kanssa ExtremeRunille hauskanpitoon ja seuraavaksi Kempeleen kympille. Lähdin juoksemaan kympin kaverin kanssa tavoitteena juoksuttaa hänet alle tuntiin. Tässä onnistuimmekin ja ihan kevyesti! Nilkka kesti jo hyvin juoksun tasamaalla, mutta poluilla epätasaisella alustalla nilkka muistutteli olemassaolostaan. Yhtään ei kärsinyt vääntää tai muljautella nilkkaa lisää. Elokuussa osallistuin myös Pyssymäki Extreme Polkujuoksuun, joka olikin nimensä mukaisesti todellinen extremejuoksu! Maasto todella haastavaa, paljon suossa rämpimistä ja lähikontakti käärmeen kanssa. Tuolloin sattui myös kesän lähes ainoat hellepäivät, mutta tänä vuonna en kokenut mitään ongelmia helteisissä olosuhteissakaan. En kokenut, että helle olisi haitannut minua mitenkään erityisen paljon. Tässä suhteessa siis on tapahtunut huomattavaa kehitystä.

Laatuaikaa ystävien kanssa ExtremeRunilla

Syyskuussa alkoi uusi harjoitusohjelmani kohti seuraavan vuoden koitoksia. Tunnollisesti syys-marraskuun etenin harjoitusohjelman mukaisesti. Ainoastaan lokakuussa osallistuminen jo pitkään haaveilemalleni Vaarojen Maratonille toi hieman poikkeuksia harjoitusohjelmaan. Vaarojen Maraton ei ollut lähellekkään niin "paha", kuin oletin sen muiden kertomusten perusteella olevan. Reitti oli tekninen ja haastava sekä hidas, mutta ei mielestäni lähellekkään niin rankka kuin Karhunkierros. Toki voi olla, että olin nyt paremmassa kunnossa kuin toukokuussa KK:lla keuhkoputkentulehduksen jälkeen. Reitti oli kyllä muutoin täysin kaikkien kehujen arvoinen! Mahtavat oli maisemat, mieli lepäsi kun siellä taivalsi. Kolille pitää ehdottomasti mennä vielä uudestaan ihan vain vaikka itsekseen metsään rymyämään.

Vaarojen Maraton selvitetty!

Marraskuun lopussa oli jälleen vuorossa NUTS Köykkyri, jossa edustin ensimmäistä kertaa uutta polkujuoksuseuraamme Northern Trail Runnersia. Todella hienoa saada kuulua tähän upeaan porukkaan!  Tänä vuonna olin varannut päivään enemmän aikaa kuin viime vuonna ja kiersin 40 kiekkaa käyttäen aikaa 3 h 25 min. Tarkoitus oli kyllä lopettaa hyvissä ajoin ja keretä käymään paljussakin, mutta kun hyvin ja suht keveästi askel nousi, ei sitä malttanut lopettaa ennen aikojaan! Ja kisapäivähän ei loppunut maaliviivan ylitykseen, vaan jatkui seurakavereiden kanssa muine suorituksineen ja rasteineen ihan seuraavaan aamuun saakka. 

Kuva: NUTS

Köykkyrin jälkeen joulukuu on mennyt enimmäkseen höntsäillessä. Elämän kokonaiskuormitus huonoine yöunineen on ollut niin korkea, että aikaisemmista vuosista olen jo oppinut, että joulukuu kannattaa ottaa ihan iisisti. Myös harjoitusohjelmassa joulukuu on suunniteltu kevyemmäksi. Huhtikuun keuhkoputketulehduksen jälkeen olin saanut olla terveenä (nilkkavammaa lukuunottamatta) koko ajan, mutta tiesin entuudestaan, että joulun aikaan yleensä aina sairastan jonkun taudin. Niin kävi nytkin. Onneksi on ollut vaan pientä flunssaa, mutta sen verran tukossa olen ollut kuitenkin, että puolet kuusta on mennyt flunssasta toipumiseen. Nyt pikkuhiljaa palailen normaalin harjoittelun pariin. Nilkkavamma on parantunut muutoin ihan hyvin, mutta nilkka on jäänyt selkeästi liikerajoitteisemmaksi tai jäykemmäksi häiriten esim. yhden jalan kyykyissä sekä askelkyykyissä. Ei siis toimi läheskään yhtä hyvin kuin toinen nilkka.

Kaikesta sairastamisesta ja nilkkavammasta huolimatta pääsin kilometreissä tuhannen kilometrin paremmalle puolelle ( n. 1100 km). Liikuntaa kaikkinensa ajallisesti on ollut tänä vuonna edellistä vuotta vähemmän (180 tuntia) johtuen edellä mainituista syistä, mutta jaloin kuljettuja kilometrejä on tästä huolimatta päässyt kertymään enemmän kuin viime vuonna, jolloin kilometrejä kertyi hieman vajaa 1000 km. 

Hämärillä poluilla...

Vuodelle 2016 olen asettanut itselleni tavoitteita ja suunnitellut kisakalenteria jo hyvissä ajoin. Aion nyt myös juosta muutaman asfalttikisan. Tänä vuonna ainoastaan yhden kisan juoksin asfaltilla (Perniö), kaikki muut olivat polkukisoja. Muutoin tulevaisuudessa aion keskittyä vain noihin pidempiin polkujuoksuihin. 

Juoksu ja polkujuoksu on minulle edelleen rakas harrastus, ei pakkomielteinen elämäntehtävä. Suhtaudun harrastukseeni asenteella, että sen pitää olla hauskaa ja  sen pitää palauttaa ja tukea minua jaksamaan tätä normaalia hektistä arkea. Rakastan juosta ja vaeltaa metsissä, tuntureilla, vaaroilla ja vuorilla. Juoksun kautta on tullut elämääni uusia ystäviä ja tuttavuuksia. Harrastukseni on myös tukenut ja auttanut minua voittamaan jo monta fyysistä vaivaani. Toivon siis saavani ensi vuonnakin juosta mahdollisimman paljon ja pysyä terveenä sekä välttyväni tapaturmilta. Sitä samaa toivon myös kaikille muillekin! 

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2016!

Pyssymäki Extreme Polkujuoksu

Kuten kisan nimikin ihan selkeästi kertoo sen olevan extremejuoksu, siitä huolimatta en olisi ikinä uskonut koko reitin olevan yhtä extremeä! Alkuun olin hyvin pettynyt itseeni ja suoritukseeni, mutta muutaman päivän Pyssymäkeä  sulateltuani minulla jo vähän naurattaakin viikonlopun extremeseikkailu!

Ajelin jo perjantaina Sannan luo Haapavedelle vähän lähemmäksi kisapaikkaa. Lauantaiaamuna klo 5.50 pystyyn ja aamupalalle ja seiskalta matka alkoi jo kohti Pyssymäkeä. Matkan aikana viimeiset tankkaukset Northforcen Extreme urheilujuomalla. Sannalla oli ultramatkan 56 km startti 8.40. Pitkänmatkalaisten lähtö toteutettiin väliaikalähtönä. Sannan starttia odotellessa ja auringon jo silloin mukavasti paahtaessa totesin, että tänään ei edes pitkämatkalaiset kerkeä juuri yhtään tehdä matkaa viileämmissä olosuhteissa.

Sanna saateltu matkaan!

Sannan lähdön jälkeen palasin kisakeskukseen ja auringon paahtaessa päätin pysytellä sisätiloissa piilossa auringolta. Oma starttini 25 km matkalle olisi vasta klo 11.30. Olisin itsekin toivonut aamulähtöä, koska aamut sopivat minulle parhaiten. Mutta tällä kertaa olisi tyydyttävä lähtöön ja matkan tekoon auringon porottaessa kuumasti koko ajan. Vajaa tunti ennen starttia kömmin ulos katselemaan ympärilleni ja vähän venyttelemään lihaksia. Kisakeskuksessa olikin jo vilinää ja muiden osallistujien kanssa pohdittiin reittiä ja sen vaativuutta. Kaisa oli minulle pukuhuoneessa jo kertonut, että reitti olisi hidas ja suota ja märkää olisi paljon. No, olinhan minä ennenkin suossa kahlannut, enköhän minä suot selvitä. Hieman vitsailtiin myös käärmeistä, kun oltiin jo törmätty yhteen kuolleeseen käärmeeseen ja paikallisilta oltiin kuultu, että alueella on paljon käärmeitä.

25 km tavaltajien matka on alkanut.

Vihdoin päästiin matkaan ja alku oli mukavaa ja helppoa kärrypolkua. Mukavuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pian oltiinkin jo ensimmäisessä suossa rämpimässä. Suo ei kuitenkaan minua haitannut. Jalat olivat kyllä lievästi sanottuna ihmeissään yhtä-äkkisestä metsässä juoksemisesta. En ollut vielä kertaakaan metsässä tai poluilla käynyt juoksemassa kesäkuisen nivelsidevammani jälkeen. Polut olivat hyvin teknisiä ja kapeita, otin hyvin varovaisesti etten loukkaisi nilkkaani uudelleen. Varovaisuudesta huolimatta jo ensimmäisten kilometrien aikana kaaduin useamman kerran.

Meitä muodostui neljän naisen porukka jotka peräkkäin taivalsivat eteenpäin. Hanna sanoi jo aika pian, että hänen vatsa ei vedä mitään, mikään ei tunnu imeytyvän. Hän jäikin melko pian porukasta. Itse otin taktiikaksi ottaa energiaa vähän tiheämmin kuin normaalisti ja neuvoin samaa muillekin sekä kehoitin huolehtimaan elektrolyyttitasapainosta. Juomana minulla oli juomarepussa vettä ja pullossa Northforcen Extremeä, jossa on reilusti elektrolyyttejä. Juomia otin pieniä kulauksia aika tiheään ja energiaa (Northforcen geelejä, Neolifen energiapatukkaa) 25-30 min välein. Normaalisti viileämmissä olosuhteissa otan energiaa n. 40 min välein ja se riittää minulle hyvin. Nytkin kroppa pelasi tosi hyvin, ei mitään ongelmia. 

Kaisa oli ottanut meihin vähän etäisyyttä ja toisen Kaisan kanssa jäätiin kahdestaan jatkamaan matkaa. Juteltiin mukavia ja Kaisa kertoi tämän olevan hänen ensimmäinen pitkä kisansa koskaan. Siinä vaiheessa olin jo todennut maaston hyvin vaativaksi ja arvelin, ettei asia tulisi varmaan muuttumaan koko kisan aikana. Kompastelin lähes jatkuvasti ja olin jo vääntänyt kummatkin nilkkani kipeästi. Ja nämä vääntymiset tapahtuivat ihan kävelyvauhdeissa. Minulle sopi hyvin tehdä matkaa yhdessä Kaisan kanssa, kaksin on aina mukavampaa kuin ihan yksin. 

Tupsahdettiin metsästä sitten tielle, jossa oli mies meitä ohjaamassa. Hän viitoili meitä jatkamaan tietä pitkin. Riemastuin, kun ajattelin, että nyt saisikin sitten juosta. Lähdin juoksemaan, mutta pysähdyin, kun olin varma etteihän me nyt tiellä sentään juostaisi. Olin varmaan lähtenyt väärään suuntaan. Huusin miehelle, että oikeastiko me mennään tätä tietä pitkin? Mies vastasi, että kyllä, huolto olisi 2,3 km päässä. No minua ei tarvinnut enää käskeä, nyt saisin juosta! Sanoin Kaisalle, että nyt pitää juosta, kun kerran siihen on mahdollisuus! Toivoin että hän pysyisi mukana, mutta aika pian hän jäi vauhdista. Tie oli varjoton, täydessä auringonporotuksessa sai juosta, mutta minua ei haitannut. Ihanaa kun pääsi etenemään esteettömästi! Huollossa täytin pulloni, join kaksi mukia urheilujuomaa ja söin puoli banaania. Siellä kuulin myös, että 25 km voittaja oli tullut jo maaliin käyttäen matkaan aikaa alle 2 tuntia! Huh huh mitä vauhtia! Itse olin silloin ollut matkalla 2 tuntia ja matkaa takana vasta 13,5 km!

Jatkoin matkaani karussa erämaassa. Maasto oli tosi vaikeaa, juurikaan ei pystynyt juoksemaan. Tämän tästä löysin itseni turvaltaan maasta. Tämä alkoi jo tuskastuttamaan minua. Ikinä en ollut kaatuillut näin paljon, tuskin koskaan aikaisemmin yhteensäkään yhtä paljon, kuin nyt tällä reitillä. Kaatuilu vaikutti siihen, että aloin pitää itseäni ihan surkeana ja huonona polkujuoksijana. Miksi kuvittelen olevani polkujuoksija, kun en edes pystyssä pysy? Pitäisiköhän minun miettiä uudellen tätä koko hommaa ja palata juoksemaan vain tasaiselle ja juosta vaikka ultria tasamaalla? Siellä ainakin saisi juosta! 

Reitillä oli kymmeniä ja taas kymmeniä ojien ylityksiä. Joihinkin ojiin oli laitettu kapeita puunrunkoja "silloiksi", mutta aika usein hylkäsin huterat "sillat" ja hyppäsin tai harpoin pitkillä jaloillani ojat yli. Tämä oli oikeastaan ainut asia missä minulle oli pituudestani ja pitkistä jaloistani hyötyä. Ja olin myös tyytyväinen vahvoihin reisiini, kun jaksoin väsymättä aina ponnistaa ja hypätä ainakin omasta mielestä ihan sulavasti ojien ylitse. Mietin viime vuoden Salla Midnight Trail Marathonia jolle osallistuin. Siellä ihmiset nurisivat reitin muutamasta huonokuntoisesta pitkospuusta. Nauroin ääneen, kun ajattelin, että siellä sentään oli pitkospuut soiden ylitykseen, ihan luxusta! Ikinä en itse valittaisi enää mistään vastaavasta!

Matka eteni hitaasti mutta varmasti. Olin aikamoisen pettynyt itseeni, kun matkan teko oli niin hidasta. Väsynyt en ollut yhtään ja jalatkaan eivät painaneet. Sykkeetkin pysyttelivät lähellä PK-tasoa. Kroppa pelasi hyvin ja hellekään ei haitannut. Jonkinlainen raivo varmaan sai minusta sitten otteen, kun jossain vaiheessa huomasin olevani koko ajan vihainen ja tupisin ja kiroilin itsekseni koko ajan. Suotkin alkoivat jo ärsyttää minua, vaikka mieluummin rämmin kyllä suossa, kuin niillä kapeilla olemattomilla poluilla joilla kompastelin ja potkin itseäni nilkkoihin koko ajan! Olin tässä vaihessa jo ymmärtänyt olleeni hölmö, kun edes olin kuvittellut Nivalan sydänmailta, erämaan keskeltä löytyvän polkuja? Kuka ne sinne olisi tallonut? 

Vajaa neljä kilometriä ennen maalia JUOKSIN pitkin polkua, kun tapahtui ehkä sekunnin kohtaaminen. Käärme! Mitään ei ollut siinä vaiheessa tehtävissä, olin ilmassa ja jalkani osuisi käärmeeseen. En tuntenut mitään, mutta kuulin kuinka käärme sähähti. Pysähdyin ja käännyin, mutta käärmettä en enää nähnyt. En tiennyt oliko se purrut minua. Hassua, mutta en säikähtänyt yhtään. Kai olin valmiiksi jo sellaisessa mielentilassa, että olin vaan todella raivoissani, kun käärme uskalsi tulla tuolla lailla tielleni. Olin tietenkin huolissani mahdollisesta puremasta ja varpaassa tunsinkin muka mahdollisen pureman. Sinne erämaahan en kuitenkaan voinut asiaa jäädä ihmettelemään, maaliin olisi päästävä ja pian. 

Kovin paljoa minua ei ollut hymyilyttänyt enää loppumatkasta, mutta sitten näin hiihtäjän vilahtavan näkökenttääni. Pertil Jeerdalenhan se siellä suolla minua  vastaan hiihti ja hehkutti mahtavaa kisaa sekä upeaa säätä. Hän sai minutkin repeämään nauruun. Hän oli niin täynnä virtaa, että varmaan osa siitä hyväntuulisesta energiasta tarttui minuunkin!

Pertil Jeerdalen

Viimeiset kilometrit kuluivat ja kohta tunnistinkin maisemia. Maali on lähellä! Ihanaa, kohta olisin perillä.

Maalissa!

Mie olin nopeampi kuin käärme,
ei löytynyt hampaanjälkiä. ;)

Maaliin päästyäni olin iloinen, mutta samalla pettynyt itseeni. Aikaa oli kulunut yli neljä tuntia, mutta voimia oli hyvin jäljellä. Harmitti, kun en ollut pystynyt tekemään parempaa suoritusta enkä antamaan kaikkeani. Menin ensiapuun tarkistuttamaan jalat käärmeenpureman varalta. Hampaanjälkiä ei onneksi löytynyt mistään. Hanna oli joutunut keskeyttämään ja odotteli maalissa Kaisaa maaliin saapuvaksi. Jäin itsekin odottelemaan ja Kaisan päästyä hienosti maaliin, mentiin sitten yhdessä pesulle. Loistava suoritus Kaisalta, joka ensimmäisenä pitkänä kisanaan "joutui" tällaiseen extremeseikkailuun ja selvitti sen läpi kunnialla!

Omaa pettymystäni on hieman lieventänyt ja lohduttanut se, kun muiden kisaajien blogeja lukemalla olen ymmärtänyt , että muillakin oli samoja ongelmia ja muutkin kaatuilivat, en vain minä. Muilta kisaajilta olen saanut myös vahvistusta, että reitti oli oikeasti todella vaativa, en ole yksin ajatuksen kanssa. Omalla kohdalla Pyssymäki on ollut ehkä vaativin reitti tähän astisista. Toki tunturit ja vuoret antavat oman haastavuutensa, mutta kaikissa edellisissä polkukisoissa on kuitenkin ollut polkua mitä voi juosta! 

Kaikkinensa Pyssymäen kisa oli todella hyvin järjestetty ja reitti oli merkattu tosi hyvin! Kertaakaan ei tarvinnut miettiä minne suuntaan pitäisi mennä, paitsi silloin siellä tiepätkällä vähän epäilin käsittäneeni väärin... ;) Isot kiitokset järjestäjille, talkooväelle sekä Onnille, joka on koko tapahtuman alulle panija. Vaikka reitti olikin vaikea, niin siitä huolimatta ei tullut tunnetta, ettei koskaan enää. Tiedä vaikka joskus taas sieltä soilta ja ryteiköistä itseni löydän rämpimästä. ;)

Kisasta olen toipunut todella hyvin. Rakkoja ei tullut, ainoat vauriot ovat uudelleen kipeä nilkka, naarmut ja mustelmat ympäri kehoa, jotka tulivat kaatuilujen seurauksena. Lihakset eivät ole olleet kipeät kisan jäljiltä, pientä asiaan kuuluvaa kivistystä on tuntunut. Palautuminen on sujunut kiitettävästi, uskon että palautumisjuomana käyttämälläni Neolifen pirtelöillä on positiivinen osuutensa asiaan. Juoksemassa olen jo käynyt ja jalka nousee yllättävän kevyesti. Kaiken kaikkiaan höntsä- ja telakkakauden jälkeen sekä oman elämän hektisyyden keskellä, jo pelkästään se, että pääsin irroittautumaan ja osallistumaan Pyssymäki Extreme Polkujuoksuun, on jo saavutus. Pää tuli nollattua onnistuneesti ja jatkossakin aion käyttää samaa hyväksi todettua menetelmää! Vaaroja odotellessa... :)

PEP2015 KISAVIDEO

Köykkyristä Gran Canarian vuorille - TGC Starter

Köykkyrin nyppylään tottuneelle taapertajalle oli erittäin tervetullut piristysruiske tutustua vähän isompiinkin nyppylöihin. Viime syksynä matkalle ilmoittautessani en osannut kuvitellakaan mistä joutuisin selviytymään ja kuinka rankka matka olisi, mutta kaikki oli sen arvoista. Metsä, vuoret, kaktukset, kivet, irtolohkareet, aurinko, kuumuus, pöly kurkussa... kaiken, myös epämiellyttävien asioidenkin kanssa oppii elämään ja tulemaan toimeen, kunhan vaan oppii katsomaan maailmaa avoimin, hyväksyvin ja vastaanottavaisin silmin.

Alkuvuoden ongelmat

Kuten edellisessä blogitestissä kirjoitinkin, alkuvuonna iski flunssa, jonka seurauksena tuli ongelmia jälkitautien muodossa. Flunssa olikin todennäköisesti influenssa ja minulle ja pojalle tuli seurauksena aika voimakas sydänlihasärsytys. Emme pystyneet kumpikaan tekemään oikein mitään ilman oireita ja urheilua harrastaville tilanne oli aika katastrofaalinen. Koko alkuvuoden harjoittelu meni siis ihan pipariksi, mutta pyrin pitämään peruskunnon kuitenkin yllä rauhallisilla pitkähköillä sauvakävely-, hiihto- ja hölkkälenkeillä. Vk-lenkkejä en pystynyt sykeongelmien takia tekemään ollenkaan. 

Vielä kisaa edeltävällä viikolla edelleen oireiltiin ja kuljettin tutkimuksissa ja pelotti, että näinköhän tässä käy, että koko vuosi on pilalla. Kisaviikolla sain viimeiset labratutkimusten tulokset ja mitään poikkeavaa ja vaarallista ei ollut löytynyt. Mutta en saanut myöskään työterveyslääkäriltä  suositusta osallistua kisaan. Toisen lääkärin kanssa keskusteltuani virallinen vastaus oli sama, mutta ohjeena sain, että jos kuitenkin päätän osallistua, niin mieluiten sitten retkeillen ja rauhallisesti kävellen. Lähdin Gran Canarialle asenteella, etten välttämättä osallistu kisaan.

Valmistautuminen

Olin perillä kohteessa vuorokautta ennen kuin kämppikseni Mari ja Ville. Ennen kisaahan pitäisi levätä ja pysyä varjossa, mutta en millään voinut jättää käyttämättä tilaisuutta tutustua paikoihin kävellen, mitä yleensä lasten kanssa matkatessa ei voi tehdä. Eka aamuna kävelinkin rantaa pitkin Inglesiin ja fiilis oli upea. Iltapäivällä aurinkotuolissa lekotellessani, lisälyönnit alkoivat taas ja aamun upea fiilis vaihtui epätoivoon. Ei tästä mitään tule, en pysty starttaamaan. Lähdin syömään ja tilasin ensimmäisenä lasillisen punaviintä. Sitten kunnon annos liharuokaa kitusiin ja toinen lasillinen punaviintä...

Mari ja Ville saapuivat myöhään iltapäivällä paikalle sekä samalla taksilla tulivat myös Pekka ja Tuula, jotka asuivat melkein meidän naapurissa. Illalla mentiin yhdessä syömään ja ruokailu sujui mukavasti kisasta jutellen ja kuluihan siinä muutama lasi punaviintäkin. Olin jo luopunut ajatuksesta startata.

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin ja olimme Expolla ensimmäisten joukossa. Ilmoittauduimme ja saatuamme kisakassin mukaamme kiertelimme alueella ja teimme vielä viime hetken ostoksia kisaa varten. Kävimme kämpillä tutustumassa kassin sisältöön ja sitten haimme kaupasta reilusti juotavaa mukaan ja päätimme lähteä kävelyretkelle tutustuen vähän samalla myös reittiinkin. Mehän olimmekin sitten niin innokkaita, että reissullemme helteessä kertyi matkaa lähes 15 km. Todella optimaalinen tapa valmistautua pitkään kisaan. Niin... olin voinut niin hyvin, että olin alkanut elätellä toiveita että starttaan...

Matka Tunteen

Perjantai maltettiin olla suht aloillaan ja lepäillä. Kävelimme vain sen mikä oli pakko. Illalla mentiin aikaisin nukkumaan, aamulla olisi aikainen herätys. Minun bussini lähtisi jo kuudelta ajamaan kohti starttipaikkaa Tuntea.

Heräsin tuntia ennen kellonsoittoa, en edes yritänyt nukkua enää, vaan aloin valmistautumaan. Minulla jännitti ja hermoilin aika paljon. Ihan normaalia minulle, tiesin että se menisi tietyssä paikassa sitten ohi. Söin hieman ja Marikin heräsi auttelemaan minua juomarakon täytön kanssa. Hänellä olisi maratonin startti kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kuin minulla.

Valmiina lähtöön!

Aamu oli tuulinen, mutta lämmin. Meitä lähti monta bussillista kisaajia kohti Tuntea. Ja jo ennen starttia olikin sitten koko kisan vaikein suoritus edessä: bussimatka vuorille! Tie oli hirvittävän kapea serpentiinitie ja jo aikaisin aamulla sillä oli ruuhkaa. Alkumatkasta kiittelin, että on vielä pimeää ja en näe pystysuoria rotkoja. Mutta sitten tuli kohtia, joissa vastaantulevat autot eivät päässeet meistä ohi. Autot joutuivat peruuttamaan alamäkeen pitkin sitä kamalaa tietä, että bussi pääsisi etenemään. Ihmiset nauroivat ja höpöttivät jotain mistä en ymmärtänyt mitään. Minulla hirvitti ja itku ei ollut kaukana. En ymmärtänyt ollenkaan mitä hauskaa tilanteessa oli... Oli myös jo valjennut niin, että näin bussin ulkopuolella olevat syvät rotkot. Nieleskelin ja päätin, etten ainakaan bussilla tulisi vuorilta alas! Jaloin alas tuleminen olisi ihan peace of cake bussimatkaan verrattuna. Päästiin perille ehjänä ja soitin heti perillä miehelleni ja purkauduin bussimatkasta. Hän ei yhtään ymmärtänyt miksi pidin sitä niin isona juttuna, oli lähinnä harmissaan koska starttaan. Sanoin, että en juokse, vaan etenen rauhallisesti kävellen, se ei rasita minua liikaa.

Tuntesta Artearaan

Kolme muuta kisaan osallistuvaa suomalaista naista löysivät minut ennen starttia ja heidän kanssa jutusteltiin ja otettiin viimehetken kuvia. Menimme lähtöön ja asetuimme ihan joukon häntäpäähän. Ja kuten aina ennenkin, kun pääsen lähtöviivalle, kaikki jännitys ja hermostuneisuus katoaa! Olo oli ihan rento.

Lähdössä on tunnelmaa! Enää ei jännitä!

Matka alkoi aika jyrkällä ylämäellä. Koko kylä on ilmeisesti rakennettu jyrkkään vuorenrinteeseen. Kävelimme Helin kanssa muun porukan mukana kapeita katuja ylöspäin. Kun pääsimme kujalta pois hiekalle ja vähän alkoi porukka väljenemään, lähdimme rauhallisesti hölkkäämään. Hölkkäilin Helin mukana siihen asti, kunnes vuorenrinne ja ylämäki alkoi. Sanoin hänelle, että menee omia menojaan, minä jatkan kävelyllä. Ihailin näkymiä, aurinko oli vielä aika matalalla ja paikka oli todella kaunis. Ihastelin myös kisailijoiden jonoa, joka alkoi muotoutumaan helminauhaksi polulle kohti vuorenhuippua. 

Vuori oli jyrkkä, mutta ei erityisen paha. Toki minulla oli tuoreet jalat alla, joten ei sen kuulunutkaan vielä väsyttää. Vuorelle päästyäni alkoi loiva ja helppo alamäkiosuus, jota rauhassa hölkkäilin menemään. Välillä otin kuvia. Mielessäni mietin, että jopa tämä nyt olikin yllättävän helppoa. Helppoahan se oli siihen asti, kunnes tulin vuorenrinteen reunalle, josta oli lähes pystysuora seinämä alas ja kaukana alhaalla siinti pohja ja kauhuissani mietin, että tuonneko minun pitää mennä? Niin ja mihin se polku katosi?!

Tämä oli vielä ihan iisiä... uskalsi vielä kuvata.

Nyt loppui kuvaus! Tämän jälkeen ei enää kameraa uskaltanut käteen ottaa!

Vuorenrinne alas Artearaan oli aivan uskomattoman tekninen ja  haastava enkä koskaan ollut voinut kuvitellutkaan, että sellaista joskus alas menisin. Siinä vaiheessa aurinkokin jo porotti armottomasti vuoren rinteeseen. Kärsin myös aika pahasta korkeanpaikankammosta ja selvisin alasmenosta varmaan hyvän keskittymiskykyni ansiosta. En yhtään vilkuillut muualle kuin vain kohtaan mihin jalkani seuraavaksi laittaisin. Kun kerran yritin vilkaista alas, minua alkoi välittömästi huimaamaan ja käänsin katseen heti takaisin jalkoihin. Eteneminen oli hidasta. Alusta oli todella epävakaa, pari kertaa alusta lähti valumaan pois jalkojen alta. Polkua ei ollut, mutta onneksi reittimerkkejä oli laitettu niin paljon, että niiden perässä pysyi suht helposti. Alamäki oli niin jyrkkä, että olin koko painollani koko ajan varpaiden varassa. Varpaat alkoivatkin olemaan aika tohjona ja kipeät. Mietin, että Speedcrossini eivät tainneet olla ihan nappivalinta tähän maastoon. Muutoin jaksoin hyvin, ainoastaan varpaat olivat huonossa hapessa. 

Viihdytin itseäni miettimällä syvällisiä. Ajattelin, että "polku" jota olin lähtenyt kulkemaan oli vähän niinkuin kuin elämäkin. Vastaan voi tulla mitä vain ja aina kaikki ei ole kivoja asioita. En tykkää poluillani kivistä, varsinkaan irtokivistä, en myöskään tykännyt sen enempää isoista lohkareistakaan. Mutta ne olivat siellä ja minä olin siellä ja olin itse valinnut lähteä tälle matkalle. Minun oli hyväksyttävä ja tultava toimeen myös niiden epämiellyttävien asioiden kanssa siellä. En voi muuttaa ympäristöä muuksi kuin se oli tai poistaa sieltä niitä asioita mistä en tykännyt. Ajattelin, että olen aina ensisijaisesti itse vastuussa siitä olenko elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Jos johonkin pystyn vaikuttamaan niin omiin valintoihini ja asenteisiini. Jos haluan päästä elämässä helpommalla, silloin en lähde moisille matkoille. 

Olinko sitten onnellinen sillä hetkellä siellä keskellä jyrkkää vuorenrinnettä ja kaduinko tekemääni valintaa, niin KYLLÄ olin onnellinen ja EN katunut mitään! Niin hullua kuin se onkin, minä kaikesta huolimatta koin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, että olin sillä hetkellä juuri siellä missä olin. Minuun sattui, oli kuuma ja pari kertaa kaktuskin taisi raapaista tai löydä minua, mutta pysähdyin jossain kohtaa silittämään kaktusta ja hymyilin sille sekä auringolle. Mietin myös pidemmän matkan taivaltajia, jotka väsyneillä jaloilla tulisivat siihen samaan rinteeseen, jotkut vielä pimeän aikaan... Myötätunto heitä kohtaa oli suuri, mutta samalla se suhteutti ja helpotti taas omaa etenemistä. Itse kuitenkin täysin valossa ja auringonpaisteessa saan askeleeni valita!

Selvitin lopulta hyvissä voimin tieni alas Artearaan ensimmäiseen huoltoon. Olin helpottunut, että olin siellä ja ensimmäiseksi hain itselleni cokista. Vaikka olin juonut hyvin koko reissun ajan, cokis maistui niin taivaalliselle! Join kolme motillista peräjälkeen. Aloin täyttämään juomarakkoani, kun huoltopisteen kuuluttaja lähestyi ja halusi haastatella minua, koska olin ulkomaalainen. Hyvin pirteästi vastailin kysymyksiin ja kun hän kysyi uskonko että voisin ajatella osallistuvani kisaan uudelleenkin, niin hetkeäkään epäröimättä lupailin jo tulla ensi vuonna uudelleen ja ehdottomasti silloin pidemmälle matkalle!

Loppumatka

Jatkoin matkaani huollosta eteenpäin, kun tulikin varmaan runsaan cokiksen juonnin takia pissahätä. Pähkäilin mitä tekisin, kun eteen tulikin rakennus jonka läpi mentiin ja jossa oli oikea vessa! Siis posliinipönttö! Luksusta! Kävin vessassa, pesin käteni ja huuhtelin naamaa ja matka jatkui taas. Ylämäet olivat minulle helppoja, toivoin että niitä olisi jatkossa paljon. Ylämäissä ohittelin muita taivaltajia, mutta alamäet olivat minun varpaille tuskallisia. Ja valitettavasti alamäkiä oli enemmän. Tien pohja olisi ollut juostavaa, mutta varpaiden takia minun oli pitäydyttävä kävelyssä. Sitten muistin, että pakkasin liivin taskuuni buranaa. Nyt jos milloin oli tilanne, että sitä tarvin! Burana naamaan ja matka jatkui helteisissä olosuhteissa hitaasti mutta varmasti.

Toinen ja viimeinen huolto oli Machacadorassa. Siitä eteenpäin tiesinkin reitin jo olevan tasaista. Tässä huollossa nappasin myös vähän kiinteääkin ruokaa suuhuni, mutta cokis oli edelleen kova sana. Vähän minun jälkeeni huoltoon tuli TGC:aa = 127 km johtava miesjuoksija. Hurrattiin ja taputettiin hänelle ja toivottelimme hänelle onnea loppumatkalle. Vaikka miehellä oli siinä vaiheessa jo lähes 120 km alla, hän juoksi lujaa! Hurjia kavereita nämä pitkämatkalaiset!

Otin huollossa toisen buranan ja jatkoin matkaa. Burana oli varmaan tehonnut, koska ajoittain pystyin pätkiä jo juoksemaan. Viimeiset kilometrit ennen Maspalomasia oli kanavanpohjaa. Edellisenä päivänä olin epäillyt sen olevan kuuma edetä, mutta nyt siinä kävikin ajoittain viilentävä tuulenhenkäys. Soitin huvipuiston kohdilta Villelle, että kohta olisin huudeilla.Kanavaa oli vaikea juosta, koska pohja oli hyvin epätasainen ja jalkaa olisi pitänyt ajoittain nostaa niin reippaasti, että kompastumisen riski oli iso. Välillä hölkkäsin ja välillä kävelin. Yllättävän nopeasti olinkin jo kanavan loppupäässä, kun joku huusi nimeni. Ville siellä jo oli kamera valmiina.

Eihän uskoisi, että juuri on varpaankynsi
 kengässä kääntynyt väärinpäin. ;)

Nousin kanavasta rantatielle ja jatkoin juosten matkaa. Rantakatu oli täynnä turisteja ja niitä sai tasaisin väliajoin väistellä. Olin päättänyt kuitenkin mennä juosten maaliin, enää en kävelisi, vaikka varpaisiin sattuikin. Kannustushuutoja kuului ympäriltä ja vaikka odotin jo maalia, minulla vähän harmitti että matka loppuisi kohta. Voimia oli todella hyvin jäljellä. Rannalla reitti poikkesi hiekalle. Mitä ihmettä, kenen älynväläys on ollut viedä reitti sinne? Upottavalla hiekalla oli mahdoton juosta, oli pakko kävellä.  Puupolulle päästyäni ruuhka oli kova, kun turisteja seisoskeli ja käveli isona rintamana polulla. Pari kertaa kompastuin, kun yritin väistellä turisteja. 

Pääsin Farolle josta matka jatkui edelleen rantaa pitkin. Loppumatka tuntui hirvittävän pitkältä. Vihdoin olin Expolla ja loppusuoralla. Ihmiset huusivat ja kannustivat. Juoksin lopun niin lujaa, että menin niin vauhdilla maaliportin ohi ja en meinanut saada pysäytettyä vauhtia ollenkaan. Ville oli jo maalissa kuvaamassa. Olin maalissa ajassa 5.52.55. Matkaa oli kertynyt noin 34 km.

Maalissa!

Olin helpottunut että olin maalissa, mutta myös vähän pettynyt, kun matka loppui. Alkuvuoden sairasteluun nähden oli ihan hyvä, että matka oli lyhyt, mutta minulla ei ollut matkan aikana kuitenkaan minkäänlaisia ongelmia varpaita lukuunottamatta. Halu palata vuorille oli mielessä jo tuolla maaliintulohetkellä. Melko varmasti tulen palaamaan vielä takaisin ja osallistumaan vähintään Maratonille, mutta Advanced reittikin voisi olla vaihtoehto. Katsotaan miten tämä minun loppukausi sujuu ja toivotaan, että pysytään terveinä! 

Puolikas Kiimingissä tönkköjaloilla

Viime vuonna juoksin Kiimingissä puolikkaan ennätykseni, tänä vuona kauden parhaan puolikkaani. Ennätyksestäkään ei kauas jääty. Ihan kelpo suoritus, kun ottaa lähtökohdat huomioon.

Elokuun alussa ExtremeRunilla vähän vammauduin ja sain rajun ihoinfektion, jonka seurauksena toisessa polvessa ollut rasitus(?)vaiva paheni. Loppukaudelle minulla ei enää ole ollut mitään erityisiä suunnitelmia ja tavoitteita juoksujen suhteen, juoksen minkä koen pystyväni juoksemaan. Harjoittelu on ollut pääasiassa peruskestävyyttä ja tapahtunut enimmäkseen metsän puolella tai mäkisessä maastossa.

Välillä suolla

välillä mäkeä ylös ja alas...

Syyskuun alussa olimme perheen kanssa Santorinilla ja siellä tein viikon aikana kolme pitkää harjoitusta vuorella. Pelkkää ylä- ja alamäkeä reilun 30 asteen helteessä. Hyvin sujui, eikä helle tuottanut minulle muuta ongelmaa kuin, että pään suojauksesta huolimatta päälaki paloi :) Ja jos jotain huonoa reissusta, niin painoni nousi viikossa melkein 5 kiloa, huolimatta siitä että liikuin viikon aikana 10 tuntia ja mielestäni en syönyt epäterveellisesti. Mutta nyt sitten alkaa armoton kilojen sulatus, kun juoksu on saatu juostua!

Mukavan haastavaa oli lenkkeilymaasto :)

Polku vuorelta Perissaan

Monenlaista alustaa oli jalkojen alla

Reissun jälkeen heti seuraavalla viikolla oli työmatkaa Helsinkiin eli lensin jälleen. Monta lentomatkaa lyhyen ajan sisään ja kohtuu paljon rasitusta jaloille ja simsalabim, jalat olivat turpeat, täysin tönkkönä ja kipuilevat... Vaikka lepuutin, venyttelin ja hierottiinkin ei tulosta. Töpöttelin kipeillä jaloilla päivä toisensa jälkeen ja toivoin ihmeen tapahtuvan.

Minun piti alunperin Kiimingissä juosta ensimmäinen koko maratonini, mutta suosiolla tästä ajatuksesta luovuin jo hyvissä ajoin. Toki asiaan vaikutti jo edeltävät jalkaongelmat mitä oli ollut. Ilmoittauduin puolikkaalle, mutta olin asennoitunut niin, että keskeytän jos alkaa kovin pahalta tuntumaan. En ala hajoittamaan itseäni enempää.

Startissa jo heti huomasin vähän mokanneeni, kun luulin chipajanoton mittaavan nettoajan myös, mutta lähtöviivalle päästyäni tajusin, että ajanotto onkin alkanut jo pyssyn pamauksesta. Ja minä lähdin aika hänniltä... No ei se mitään. Otin kahden tunnin jäniksen kiinni ja lyöttäydyin siihen porukkaan. Aika tungosta oli. En tykännyt, kun askelten rytmi koko ajan rikkoontui. Jänis juoksi myös aika lujaa, jota vähän ihmettelin. Alle 5.20 kilsoja. Vähän ennen ekaa juomapaikkaa joku tuli takaa ja astui jaloilleni. Jouduin tekemään vähän työtä sen eteen, että pysyin pystyssä. Tuossa tilanteessa jalkani vääntyi sen verran, että takareisi alkoi juilimaan. Ei ollut kaukana, etteikö tullut kramppi tuohon vääntyneeseen kohtaan. Juomapaikan jälkeen jättäydyin suosiolla väljemmille vesille kahden tunnin porukasta. Oma vauhtinikin oli ihan hyvää ja riittäisi kahden tunnin alitukseen. Jalat toimivat hyvin, vain pientä painon tunnetta.

Jatkoin juoksuani, omaa helppoa juoksua. Mitään riskejä en ottanut, väkisin en vääntänyt. Menin niin kuin hyvältä tuntui. Eka 10 km aikaan 55.42. Tyytyväinen olin, koska 56 min olin ajatellutkin ekan kympin menevän. Mutta olin jo tuossa vaiheessa varma, että jalat eivät tule kestämään, oireita asiasta alkoi jo olla. Mietin, että jos tulee yksikin kramppi, keskeytän heti juoksuni. 13 km jalat kestivät hyvin, mutta 14 km jälkeen juoksu jatkuikin sitten täysin pökkelöjaloilla, jotka tuntuivat painavan tonnin kappale. 14 km juomapaikalle tullessani huomasin myös pudottaneeni toisen geelini varmaan edellisen ottamisen yhteydessä. Se olisi ollut suolaa sisältävä Squeezyn tomaattigeeli. Mutta muistin, että sain Saaralta kaksi suolatablettia, jotka nyt tulivatkin sitten ehkä tarpeeseen. Näillä mentäisiin loppumatka.

Vaikka jalat painoivat ja vauhti hidastui päälle 6 min/km, kramppeja ei yrittänyt tulla. Koko ajan pelkäsin, että koska ne alkaa, mutta jalat olivat vaan tosi raskaat ja pökkelöt, mutta ei kramppeja. Jatkoin matkaani rauhallisesti. Tuntui vähän hölmöltä juosta töpöttävillä jaloilla ja kuitenkaan minulla ei edes hengästyttänyt. Aloin jo pikkuhiljaa uskoa, että pääsen jaloilla maaliin asti. Muutoin matka oli sujunut loistavasti. Vatsan kanssa ei mitään ongelmaa, urheilujuomakin upposi, vaikka se ei ollut itsellä käytössä olevaa merkkiä. Kaikki muu oli täydellisesti kunnossa paitsi jalat. Juomapaikoilla kyllä kulutin liika aikaa, kun pari mukillista aina join ja hidastin  kävelyksi siksi aikaa.

Jösses, kun on päättäväinen ilme!

Loppukilometrit sujuivat yllättävän joutuisasti. Ihan yllätyin kun katsoin kelloa, että muutama kilometri jäljellä. Loppukiriä en uskaltanut ottaa jalkojen takia, mutta jonkin verran olin tahtia kuitenkin kiihdyttänyt. Pari kilsaa ennen maalia sitten ajatuksissani juoksin vielä väärälle tiellekin, mutta tajusin mokani nopeasti, kun huomasin, että kalkkiviiva hävisi jonnekin. Eikun käännös takaisin. Maksimissaan puoli minuuttia ehkä hävisin tuon pikkupummin takia. Loppumatkalla taisin muutaman juoksijan jopa vielä ohittaa, vaikka mitään loppukiriä edelleenkään en uskaltanut ottaa. Maalissa kuulin kuuluttajan kuuluttavan ajakseni 2.05.02 ja ensimmäinen ajatus oli, että oho, kauden paras näillä tönkköjaloilla! :)

Ihan ok juoksu siis, ensi fiilikset olivat ihan tyytyväiset. Pysähtyminen ei vaan ollut jaloille mieleen, ne olisivat halunneet olla liikenteessä edelleen. Repun hakuun ja kylläpä minun olikin pitänyt se korkealle jumppasalin katsomoon viedä. Tönköillä jaloilla kipuaminen oli suoritus. Palauttavaa juotavaa ensin alle ja sitten suihkuun. Pukukopissa oli jälleen mukava jutustella muiden juoksijoiden kanssa. Onnistumisista on aina mukava kuulla!  Tässä tapahtumassa on myös juoksijoille ruokailu järjestettynä ja kyllä yksinkertainen jauhelihakeitto maistuikin hyvältä. Loistava järjestely tällainen, toivottavasti pysyy, vaikka tapahtuma näyttää kasvavan koko ajan.

Olin aika väsynyt ja voipunut. Yleensä en ole milläskään puolikkaan juoksemisen jälkeen. Väsymyksestä huolimatta lähdin odottamaan Saaran maaliin tuloa maratonilta. Kohtahan hän sieltä pirteänä jo juoksikin maaliin ollen naisten maratonin kakkonen loistavalla ajalla! :) Kaupan kautta kotiin ja kotona poika oli leipomassa sämpylöitä ja paistamassa pizzaa. Olipa luxusta, kun äiti sai kotiin tulessa heittäytyä vaan sohvalle ja mussuttaa tuoretta sämpylää ja ottaa rauhassa palauttavat päiväunet!

Tämä puolikas oli minun kymmenes puolikkaani, tämän vuoden viides. Mahdollisesti juoksen vielä yhden maastopuolikkaan, jos vain saan jalat palauteltua kuntoon. Jos en, alkakoon ylimenokausi jonka aikana teen kaikkea muuta kuin juoksen. Näin ainakin suunnittelen... Ensi vuonna kausi alkaakin jo maaliskuussa. Uudet suunnitelmat ja uudet kujeet. Ei tulostavoitteita, ainoastaan hauskanpitoa tiedossa! Toivotaan, että terveyttä vaan riittää, tämä kausi on ollut sen suhteen vähän turhan rikkonainen.

Polkujuoksua yöttömässä yössä

Ensin vähän Paavo Nurmesta

Paavo Nurmen maalissa kaverit ja perhe odottivat toimittajien kanssa

Jäi Paavo Nurmi raportoimatta tänne omien lomakiireiden takia. Kotiin päästyä loppuloma kului tehdessä remppaa ja suursiivousta, joka edelleen on kesken. Mutta eipä paljoa raportoitavaa Paavolta olekaan, kun ylimittaisen kympin takia aika ei ole vertailukelpoinen. Muutoin loistava tapahtuma ja hyvä fiilis jäi tapahtumasta. Ja päästiinhän me Turun Sanomiinkin! :)

Sitten asiaan

Tänään on ollut ensimmäinen työpäiväni loman jälkeen. Eilen illalla olen kotiutunut Sallatunturilta, jossa edellisenä yönä juoksin Salla Midnight Trail Marathonin 21 km. Tämä polkujuoksu oli minulle elämäni ensimmäinen, mutta se taisi kerralla viedä minut mennessään! Asfaltilla juoksu ei tämän jälkeen taida tuntua enää miltään. :)

Kolmen naisen voimin lähdimme Sallaan. Kaikkien aikomuksena oli juosta
puolikas polkumaraton, mutta toisin kävi. Saara ja Paula päättivätkin muutama
tunti ennen starttia juosta täyden matkan.

Niin siinä kävi lounastaessamme lauantai-iltapäivänä Keloravintolassa maittavaa lounasta, että tytöillä vaakakuppi alkoi kääntymään täyden matkan puolelle. Päätös syntyi lopulta aika helposti, eikä sitä juuri epäröity. Rekisteröitymisen jälkeen lähdimme lepäilemään ja suorittamaan viimehetken tankkauksia majapaikkaamme Erittäin Sallainen mökkikylään. Lepäilimmekin jonkin aikaa, mutta helle oli kova, ja viilennystä keholle jostain oli saatava. Mökkikylässä Caravan alueella sijaitsi onneksi järvi, jossa oli hyvä uimaranta. Ei muuta kuin järveen viilentämään kehoa ja tunteita.

Helle oli kova. Ainoat mahdollisuudet viilentymiseen olivat joko kylmä
suihku tai  järvi. Molempia hyödynsimme.

Uintireissun jälkeen lepäilimme vielä hetken ja sitten alkoikin varusteiden miettiminen ja matkaevästen valmistelu. Yllättävän rauhallisissa tunnelmissa ja nopeilla päätöksillä kaikki sujui. Yhteistyöllä sujuu meiltä mikä vaan!

Pitkän odotuksen jälkeen oli vihdoin startin aika!

Lähtöalueella olikin jo kuhina, kun sinne saavuimme. Suoritimme viimehetken valmisteluina normaalit vessakuviot ja valokuvaukset sekä tervehdimme muita juoksijoita. Minulla ei omassa Polarissani gps ottanut toimiakseen, vaikka monta kertaa sammutin ja yritin. Se vähän hermostutti, mutta tytöt sanoivat että anna olla, pärjäät ilman sitäkin. Senkun juokset vaan! Tyydyin sitten tähän ja pakotin itseni olemaan ajattelematta koko asiaa.

Koska polkujuoksu oli minulle ensimmäinen, olin päättänyt juosta hyvin rauhallisesti, ettei mitään yllätyksiä tulisi. Matkan ensimmäinen kilometri taisi olla minulle vaikein, vaikka ei se oikeasti yhtään vaikea ollutkaan. Matka alkoi nousuvoittoisesti ja aurinko paahtoi illalla yhdeksän aikaan vielä armottomasti. Asteita oli varjossakin vielä reippaasti yli 20 astetta. Suuta kuivasi ja heti ensimmäisessä kunnon nousussa jo jouduin imemään vettä suuhun kostukkeeksi. Nousu oli myös sen verran jyrkkä, että suosiolla päätin sen kävellä ylös. Tämän jälkeen päästiinkin metsän siimekseen kunnon poluille ja fiilis nousi kuin taikaiskusta!

Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä tulisi olemaan edessä, mutta en suonut sille ajatustakaan. Nautin täysillä juoksusta upeassa ympäristössä ja metsän ihanasta tuoksusta. Askel soljui kuin itsestään ja kaikki vaan natsasi. Vauhdeista ei ollut mitään tietoa, mutta aikaisemmin minun kanssa juosseet olivat jostain syystä jääneet näkymättömiin. Ensimmäisellä juomapaikalla sekoitin veteen Specialyt jauhetta. Ajattelin, että helteessä olisi hyvä jo alusta asti huolehtia hyvästä nesteytyksestä. Selässä juomarakossa minulla oli vettä, jota pieninä annoksina otin koko ajan juoksun lomassa myös.

Maasto oli vaihtelevaa ja välillä hyvinkin haastavaa. Aika monesti iskin varpaitani juurakoihin ja kiviin. Pari kertaa tunsin kiven tai juurakon päälle astuessani, että nilkkaa viiltää. Kerran meni myös oksa poikittain kenkien väliin ja sen seurauksena vähän myös polveakin viilsi. Pikkujuttuja kuitenkin. Toisellekin juomapaikalle tulin edelleen yksin. Siellä otin geelin ja vettä. Minulle oli kerrottu, että tämän jälken tulisi pahin nousu. En tiennyt mitä se tarkoittaisi, mutta päätin edetä rauhallisesti, varsinkin kun maasto oli hyvin haastavaa. Nousua oli pitkästi, mutta ei jyrkästi. Otin kuitenkin aika paljon kävelyaskeleita ihan turvallisuussyistä. Samalla päätin myös nauttia mukana olevan mustikkakeiton. Tässä vaiheessa alkoi takaa kuulua askeleita ja sain seuraa. Se sopi minulle hyvin. Porukassa on mukavampaa kuin yksin. Loppujen lopuksi en itse pitänyt nousua mitenkään pahana nousun takia, enemmän maaston haastavuus teki siitä hankalan.

Kolmannelle juomapaikalle menimme edelleen neljän porukassa. Siellä otin vain vettä. Olin pärjännyt energian ja nesteytyksen suhteen loistavasti, mitään ongelmaa ei ollut. Ei hölskynyt, ei ollut nälkä, eikä vatsa temppuillut. Jatkoimme yhdessä matkaa ja mukava olikin, kun oli juttuseuraa. Totesimmekin yhdessä, kuinka ihana olisi ihailla myös maisemia, mutta kun koko ajan oli katse pidettävä tarkasti polussa. Olin kolmantena porukassa ja vauhti ei ollut mitenkään kova. Minä aika pitkälti selvisin ottamalla pelkästään pitkiä askeleita ja hyvin pysyin vauhdissa. Kuitenkaan minulla ei ollut mitään haluja ohittaa ja lähteä yksin taivaltamaan. Ja ehkä parempi niin. 

Jossain kolmannen ja neljännen juomapisteen puolivälissä suoritin todella tyylikkään ilmalennon kompastuttuani todennäköisesti juurakkoon. Lensin kuin leppäkeihäs rähmälleni ja säikähdin, että tähänkö tämä nyt loppui... Nostin katsettani ja suoraa kasvojeni edessä tökötti mänty. Yritin nousta ylös, mutta kova kipu oikeassa pohkeessa pysäytti. Pohje? En mielestäni lyönyt pohjetta vaan oikean käden, polven ja reiden...? Sitten tajusin, että jalkaan tulleen iskun takia pohje alkoi vaan kramppaamaan. Toiset huolissaan ympärillä kyselivät kävikö pahasti? Sanoin, että krampista selviän, jatketaan matkaa. Vammat selvitetään ja hoidetaan sitten maalissa! Maassa minun rinnan alla oli myös tyhjä muovinen vesi- tai vissypullo. Sitä hetken tyhmänä tuijotin ja ihmettelin ja sanoin, että tuo ei ole minun... Toiset totesivat, että joo, ei ole! Jälkeen mietin, että mahdoinkohan kompastua siihen pulloon? Se jää arvoitukseksi... 

Olin lyönyt reiteni aika pahasti, sen tiesin. En edes uskaltanut katsoa miltä se näytti. Sitä tykytti ja särki. Ainut ajatus silloin oli, että nyt on vaan pidettävä itsensä liikkeessä, että lihas pumppaa koko ajan, ettei veri pakkautuisi iskualueelle. Jos pysähdyn tutkimaan asiaa, peli voisi olla menetetty. Puujalka tästä tulee, mutta vasta kun pääsen maaliin!

Neljännelle juomapaikalle mentiin edelleen porukassa. Siellä otin veden kanssa Specialytia ja huoltoporukka varoitteli edessä olevista pitkospuista, että ovat huteria ja lahoja.. Minun takana juossut nainen meni juomapaikan aikana minun edelle. Ja aika pian meidän kanssa juossut pariskunta päästi meidät ohi ja jatkettiin kahdestaan matkaa. Nainen kiristi tahtia, mutta en uskaltanut vastata tähän. Sen verran ilmalento säikäytti, että kilpasille en uskaltanut ryhtyä. Kunhan pääsen maaliin, se olisi hyvä!

Yksin jatkoin matkaa ja maasto oli koko ajan haastavampaa. Kunnon juoksu ei siellä oikein onnistunut. Välillä oltiin melkein polvia myöten suossa, välillä huonokuntoisilla pitkospuilla, joilla juokseminen oli harmi kyllä vähän vaarallistakin. Matka eteni hitaasti mutta varmasti. Vaikeaa minulla ei ollut muutoin, kuin että reittä särki. Edelleen nautin matkanteosta ja vähän ihmettelinkin kuinka helpolla olin matkasta selvinnyt. Matkan aikana minua ei kaatumisen lisäksi ollut häirinnyt kuin ötökät, joita oli todella paljon, mutta olin asennoitunut siihen, että ötököitä tulee olemaan.

Loppumatkaan tietenkin oli sijoitettu jyrkkä nousu tunturin kivistä rinnettä ylös. Olin ollutkin varma, että moinen nousu matkan varrella täytyykin olla. Loppuvaiheessa matkaa siinä oli kyllä mukavasti haastetta kivuta se ylös. Pari kertaa piti nousun aikana pysähtyä puhaltamaan. Mutta yllättävän äkkiä sitä silti selvisi mäen päälle ja sen jälkeen alkoikin hapottuneilla reisillä vaativa lasku kivirakassa, jossa en uskaltanut ottaa yhtään juoksuaskelta. Maali läheni koko ajan, kuulin jo kuuluttajan kuulutuksia. Viimeinen lasku tunturin rinnettä alas ei myöskään ollut mitenkään helppo juosta, mutta rennosti hymy huulilla juoksin sen alas ja kuulin kuuluttajan kuuluttavan minua jo maaliin. Tarja ja Jussi myös huusivat kannustushuutoja maalialueelta. Jee! Olin maalissa ja aikakin jäi reilusti alle sen, minkä olin olettanut matkalla kuluvan! 

Maalissa!

Sain heti maalissa jäätä reiteeni. Reidessä oli mojovan mustelman lisäksi myös ihorikko. Myös polvessa oli erilaisia ruhjeita sekä oikeassa kädessä hartiassa. Mutta pikkujuttuja, iso juttu oli, että olin juuri juossut ja rämpinyt 21 km tunturimetsissä. Hetken päästä sain myös tietää, että sijoitukseni oli kymmenen kärjessä, ollen 10. Ei kait sitä tuohon voi ensikertalainen olla kuin tyytyväinen! Sain myös väliaikatietoja että Saara oli hurjassa vauhdissa ollen koko maratonin kärkijuoksija ja Paula oli kakkosena!

Maltoin jonkin ajan kuluttua lähteä mökkiä kohti suihkuun ja pukemaan lämpimämpää päälleni. Yöllä olikin jo mukavasti viilentynyt. Vielä piti mennä ottamaan tytöt vastaan maaliin. Ja sieltähän se Saara pirteänä, kuin ei olisi juossut ollenkaan saapui voittajana kovalla ajalla maaliin. Hurja nainen! Paula tuli seuraavana myös niinkuin ei olisi maratonia maastossa juossutkaan. Kyllä olin niin iloinen ja ylpeä tytöistä!

Saara maratonin voittajana maalissa!

Paula maratonin kakkosena maalissa!

Kaikkinensa tapahtuma oli ihan huippu ja kaikki toimi loistavasti. Paikalliset ihmiset olivat todella ystävällisiä ja ikinä ei huolloissa missään kisoissa ole ollut sellaista fiilistä kuin tässä kisassa. Selvää oli, että kaikki olivat täysillä hommassa mukana ja elivät meidän juoksijoiden iloa yhdessä kanssamme. Tämä on kaikista paras juoksutapahtuma minkä koskaan olen juossut ja palo polkujuoksuun jäi nyt kyllä lähtemättömästi minuun. Sallatunturin metsiin tulen varmasti palaamaan uudelleen ja suosittelen sitä lämpimästi myös kaikille muillekin. Kiitokset tunturin Keloravintolalle, sieltä sai todella herkullista ruokaa. Parhaat lihapullat mitä missään muualla olen syönyt! Kiitokset myös Tarjalle ja Jussille majoituksesta Erittäin Sallaisessa paikassa, johon uimarantoineen kaikkineen olimme enemmän kuin tyytyväisiä. 

Ja isot kiitokset tietenkin myös juoksukavereilleni niin loistaville Saaralle ja Paulalle! Ootte aivan huippuja! Seuraavaa kertaa odotellessa! 

Ja loppuun kuva puujalasta, jolla oli tänään vähän vaikeahkoa kävellä töissä. Varsinkin portaat toivat vähän haastetta elämään, mutta onhan sitä rankemmastakin maastosta selvitty! ;)

Kuva ei ehkä kerro, mutta hematooma-alue on minun kämmenen kokoinen,
joskin itse mustelma on onneksi jäänyt vähän pienemmäksi.

Sekä vielä tapahtuman facebook sivuilta "varastetut" tuloslistat: