Me olemme Sankareita - Erämaan Sankareita!

Olemme eilen kotiutuneet poikani Niklaksen kanssa Erämaan Sankarit kisasta Sallan erämetsistä. Erämaan Sankarit kisa järjestettiin nyt toisen kerran. Tämän kesän kisaan haettiin suurimman luokan arjen sankareita – äitejä. Jotta sankaruus periytyisi myös seuraavalle sukupolvelle, haettiin kisaan äidin lisäksi myös sankarilasta (ikä 8-14 vuotta). Nettiäänestyksen perusteella kisaan meitä valittiin sitten neljä äiti-lapsi paria: Piia ja Nea, Minna ja Aksu, Outi ja Niilo sekä minä ja Niklas. Ja aivan uskomattoman hieno seikkailuhan tästä kehkeytyikin!

Seikkailu voi alkaa!

Seikkailu alkoi Sallan Poropuistosta, jonne meitä oli pyydetty saapumaan. Olimme toisena parina paikalla. Nastolalaiset Piia ja Nea olivat tulleet pitkän matkan yöjunalla ja heidät tapasimme sitten ensimmäisinä paikan päällä. Muut saapuivat määräaikaan mennessä ja meidät ohjattiin varusteiden jakoon. Meille annettiin rinkka ja jaettiin perusvarusteet mitä erämaassa tullaan tarvitsemaan. Rinkkaan pyydettiin pakkaamaan tarvikkeet millä uskottiin pärjäävän seuraavaan päivään. Etukäteen meillä ei ollut mitään tietoa mitä tuleman piti, eikä sitä kuinka pitkälle joutuisimme taivaltamaan. 

Meille annettiin käteen kartta ja pyydettiin suunnistamaan karttaan merkittyyn paikkaan. Yhteistuumin otimme suunnan ja lähdimme matkaan rinkkoinemme. Ensimmäinen siirtyminen ei sitten ollutkaan kovin pitkä. Vain noin kilometrin kävely tuli. Paikka oli Kotakylä Tammakkolammen rannalla. Ensimmäinen tehtävämme oli pystyttää meille yösija, joka paljastui paketista purkaessa sissiteltaksi. Minulla ei ollut mitään käsitystä mistä päästä telttaa olisi pitänyt alkaa kokoamaan, mutta Outilla oli homma heti hallussa. Hän antoi ohjeita ja toimimme niiden mukaan. 

Yhteistyöllä saimme sissiteltan aika nopeastikin pystyyn!

Yösijan pystytettyämme seuraava tehtävämme oli valmistaa päivällinen nuotiolla. Meille tuotiin laatikko, jonka sisältä paljastui jokaiselle parille yksi lohi. Itse ruuanvalmistusta en pitänyt yhtään kummoisena juttuna, mutta vähän piti miettiä miten sen valmistaa, kun edessä oli pelkkä nuotionpohja ja varusteena pelkkä pakki? Loimutettu lohi olisi hyvää, mutta mihin ja miten kiinnität lohen? Aikani kuljin ympäristössä ja yhdestä kodasta löysimme Piian kanssa kaksi ritilää. Yhden kodan vierellä olin nähnyt kaksi betoniharkkoa. Niistä saisimme jotakin aikaiseksi!

Niklas halusi välttämättä itse fileoida lohen

Siellä meille valmistuu herkullinen päivällinen!

Ruokailun jälkeen ja tuomareiden maistettua ruokamme saatiinkin sitten jäädä ihan keskenämme viettämään iltaa ja yötä. Saimme kuitenkin tehtäviä illan ja yön aikana tehtäväksi, jotka piti olla aamulla valmiina, kun tuomarit saapuvat takaisin paikan päälle. Piti kerätä viisi erilaista kasvia, tehdä saunavasta sekä vuolla kahvilusikka. Aamulla piti sitten olla kepin nokassa folion päällä muna valmiiksi paistettuna. Ja kaikki tämä meiltä kaikilta luonnollisesti luonnistui ihan tuosta noin vaan! Ilta meni mukavasti saunoessa, uidessa ja jutustellessa. Viihdyimme hyvin yhdessä, niin äidit kuin lapsetkin.

Pojat menivät heti uimaan, kun mahdollisuus tuli

Ja hauskaa heillä oli yhdessä

Siellä se muna paistuu Minnan foliopaistinpannulla. 

Ensimmäinen yö meni ihan mukavasti, vaikka nukuimme ohuilla retkipatjoilla pelkän maan päällä, joka oli epätasainen. Onneksi oli kuitenkin teltta, johon sääsket eivät päässeet. Minä ja Niklas ainakin saimme nukutuksi ihan hyvin. Meille oli kerrottu, että seuraavana päivänä olisi edessä vaellusreissu, joten hyvät unet olisi hyvä saada alle. 

Aamulla aamutoimet, aamupala, eväät päiväksi ja teltan purku. Sitten tehtävien tarkastus ja pari kerrallaan meidät lähetettiin suunnistus-/vaellusretkelle. Me lähdettiin Niklaksen kanssa viimeisinä matkaan. Saimme kasvienkeruu tehtävät, kolme karttaa, joiden avulla meidän piti suunnistaa rasteille ja viimeisenä rastina oli meidän seuraavan yön majoituspaikka.

Me mentiin jo alussa Niklaksen kanssa harhaan, koska en voinut uskoa, että reitti olisi mennyt talon pihan poikki. Päätin kiertää talon tien kautta ja sitten etsiä reitin uudelleen. Törmäsimmekin sitten metsässä melko pian Outiin ja Niiloon, jotka olivat myös vähän hukassa reitin kanssa. He olivat olleet oikealla reitillä, mutta reittimerkit olivatkin ohjeista poiketen muuttuneet sitten väärän värisiksi ja he palasivat takaisin. Nyt oltiin kuitenkin sinisellä reitillä, mutta olin ihan varma, että sitä reittiä ei ollut missään meille annetuissa kartoissa, kuten ei ollutkaan. Päädyimme sitten ohittamaan kokonaan ykkösrastin, ja menemään suoraan kakkoselle, koska tie mitä kuljimme, kulki varmasti sille rastille. 

Meille heräsi kuitenkin huoli muista pareista. Ovatko hekään oikealla reitillä vai menneet ihan väärään suuntaan? Minna saatiin puhelimella vihdoin kiinni ja hän oli ihan väärässä paikassa. Annoimme ohjeet tulla meidän luokse paikkaan missä odottaisimme heitä. Sitten näimmekin jo auton. Jussi sieltä tuli ilmeisesti meitä etsimään, koska ketään ei ollut kuulunut kakkosrastille, joka oli myös tehtävärasti. Kerroimme tilanteen ja olimme erittäin huolestuneita Piiasta ja Neasta, jotka eivät olleet aikaisemmin vastaavissa olosuhteissa olleet ja mahdollisesti myös erehtyneet reitistä.

Mentiin Niklaksen ja Niilon kanssa Minnaa ja Aksua poroaidalle vastaan. Nyt on kaikki melkein hyvin, kun porukka kasassa, paitsi että yksi pari puuttuu...

Jatkoimme matkaa yhdessä kakkosrastia kohtia. Jussi tuli takaisin ja kertoi meille, että etsinnät on aloitettu. Saman tien hän kuitenkin sai puhelun, että Piia ja Nea ovat saapuneet kakkosrastille ja kulkeneet koko ajan oikeaa reittiä pitkin! Hienoa! He olivat siis tallessa!

Kakkosrasti oli ensiapurasti, joka minulla ja Niklaksella meni pieleen, koska en tajunnut, että potilaalla oli kirveen iskusta syntynyt verta vuotava haava ranteessa... Potilas ei ollut kerinnyt laittaa tekoverta ja minä luulin hänellä olevan vain nyrjähteen nilkan ja ranteen, joita aloin kylmällä hoitamaan ja sitomaan. Jatkoimme tältä rastilta matkaa yhdessä Piian ja Nean kanssa. Turvallisempaa kulkea yhdessä, kuin kenenkään täysin omillaan. Löysimmekin seuravalle rastille ongelmitta, joskin jouduimme aika paljon märässä suossa tarpomaan. Oikea reitti rastille löytyi latukartasta, ei muista mitkä meille jaettiin. Monen kartan yhtäaikainen lukeminen teki suunnistamisesta hieman haasteellista kieltämättä. 

Kolmosrasti oli tulentekorasti, jossa myös sitten evästelimme. Matkaa eteenpäin jatkoimme yhtenä porukkana. Tässä vaiheessa oli porukasta havaittavissa hienoista ärtymystä ja suivaantumista matkantekoon ja sen vaativuuteen. 

Pitkospuut suolla on ylellisyyttä, johon harvoin törmäsi!

Nelosrasti oli Ruuhitunturin huipulla käyminen. Jo hyvissä ajoin kävi ilmeiseksi, että sinne ei aikonut tarpoa kuin minä ja Niklas. Minulla itsellä ei tullut mieleenkään, että olisin jättänyt paikan näkemättä. Ja toisaalta, minulla ei ollut mitään vaikeuksia ollut koko reissun aikana. Olenhan kuitenkin tottunut pitkäkestoisiin suorituksiin ja olen juossut niitä hemmetin HELLEkisoja. Ehkä nyt hyödyin niistä, koska melkein 30 asteen helteessä minulla ei tällä kerralla ollut mitään vaikeuksia. Niklas vaikutti myös hyvävointiselta ja olin huolehtinut koko ajan, että hän juo riittävästi. Olimme myös syöneet hyvin eväitämme. Muille tarjottiin jo autokyytiä jostain kohtaa majoituspaikkaan ja kyllä Niklaskin mielellään tarttui tähän tarjoukseen. Mutta ensin kävisimme siellä Ruuhitunturin huipulla. Ja kyllä kannatti! Näkymät olivat huikeat!

Dataa vaellukselta. Eipä ole sykkeet nousseet oikein mihinkään muualla kuin tunturia kivutessa. Mittarin taisin pysäyttää ainoastaan evästelypysähdyksen ajaksi, muilla en. Siksi vauhti näyttää noin etanavauhdilta :) Ja en muistanut laittaa mittaria lähtiessä päälle. Ehkä noin kilometrin kuljettuamme muistin painaa nappia.

Erämaan Sankarit vaellus 26.07.2013 10:46

Huipulla!

Ruuhitunturin valloittajat

Tällä kertaa helteessä hymy ei hyytynyt!

Muut odottivat meitä Ruuhitunturin kahvilalla. Kaikki olivat jo sitä mitä mieltä, että nyt maistuisi autokyyti. Itse vastustin sitä ajatusta voimakkaasti. Tänne kun oli lähdetty, niin kyllä sitä nyt suoritetaan tehtävä loppuun asti. Minna lähti lasten kanssa autokyytillä majoituspaikkaan ja minä, Piia ja Outi jatkoimme reittiä eteenpäin. Ja eihän se taas mennyt ihan niinkuin piti... Valitsemme risteyskohdassa väärän polun ja jouduimme latupohjalle (lue suolle) jota jonkin matkaa tarvottuamme päätimme kuitenkin palata takaisin toiselle kuivemmalle polulle. Latupohjaa pitkinkin olisi toki päässyt perille, mutta kaikilla ei ollut vedenpitäviä kenkiä ja tarpominen suossa ei houkutellut, joten siksi päädyimme mieluummin polkuun. Itse olen niin masokisti, että jopa se suokin olisi kelvannut minulle, kunhan vaan matka olisi edennyt.

Pääsimme vihdoin ja viimein perille majoituspaikkaan, jossa muut olivatkin jo uimassa Hangasjärvessä. Yleisöäkin oli ollut paikalla, mutta eivät olleet jaksaneet odottaa, koska ilmeisesti aikataulut oli joko arvioitu väärin, tai sitten olimme normaalia hitaampia taivaltajia ;) Lapin Kansan toimittajakin saapui samantien paikan päälle meitä haastattelemaan ja kuvaamaan, kun pystytimme seuraavan yön majoituspaikkaa.

Siinä se on! Ihan itse pystytetty!

Kummasti se hymyilyttää ;)

Kun olimme saaneet yöpymispaikkamme valmiiksi alkoikin sitten ruuan valmistus. Poronkäristystä! Onneksi saimme kuitenkin rautapadan sitä varten, ettei tarvinnut pakissa sitä tehdä... Ja kylläpä ruoka maistuikin sitten hyvälle! Ruuan päälle lähdimme vielä testaamaan ja harjoittelemaan kanootilla melomista. Seuraavana päivänä olisi ilmeisesti sitä sitten ohjelmassa.

Pesumahdollisuus oli ainoastaan järvessä. Olin jo menossa järveen, mutta kun mielestäni olisin joutunut vain mutakylpyyn, päädyin olemaan menemättä. Olin myös aika väsynyt ja niin oli poikakin, joten aika aikaisin päädyimme makoilemaan "patjoillemme" ja ilmeisesti minä myös jopa nukahdinkin aika helposti. Ainoastaan sääsket herättivät tasaisin väliajoin, joita yritin häätää pois sääskimyrkyllä, joka oli minulla nukkuessakin kädessä...

Näkymä nukkumapaikaltamme 

Herätys olikin sitten tyly, kun alkoi satamaan vettä. Vesihän tuli sitten katoskankaan läpi... Ei muuta kuin osa tavaroista puuvajaan ja petit ja loput tavarat laavulle. Tiiviissä tunnelmissa siellä sitten nuotion loimutessa yö vietettiin. Mutta minä kuitenkin pystyin nukkumaan. Samoin Niklas. Pojalla on kyllä loistavat unenlahjat!

Yön hämärinä tunteina...

Aamu koitti viimein ja ensimmäisenä tehtävänä meillä oli melontakilpailu. Siitä me suoriuduttiin Niklaksen kanssa erittäin hyvin, vaikka koskaan ennen ei oltu melottukaan. Oikeastaan kaikissa fyysisissä tehtävissä olimme hyviä. Välillä kuulinkin taustalta mutinaa, että nuohan onkin urheilijoita... Ei me sen kummemmin mitään urheilijoita olla, meillä on vaan sen suuntaiset harrastukset. Näistä harrastuksista oli sitten tietyissä tehtävissä hyötyä, mutta sitten taas toiset pärjäsivät toisissa tehtävissä paremmin, jotka ehkä enemmän olivat lähellä heidän harrastuksiaan ja muuta maailmaansa. 

Meinasi olla vähän ruuhkaa :)

Puun mittailua

Loppupäivän ohjelmassa oli ensin pieni tietokilpailu poronhoidosta, josta meillä taisi mennä vain poron kopara oikein... :) Sitten jatkettiin kutsumalla poroja sekä ruokkimalla niitä. Loppuaika olikin sitten erilaisia hauskoja kilpailuja. Päivä kului kuin huomaamatta näiden parissa. 

Porot ottivat meidät erittäin ystävällisesti vastaan

Ja se muuten osui!

Napakymppi!

Tandemsuohiihtoa :)

Ei osunut ei...

Mitä äidit edellä....

...sitä lapset perässä :)

Tämä taito on kyllä hyppysissä!

Kun saimme päivän urakkamme suoritettua, palautimme varusteet ja meidät vietiin viimeisen yömme yöpymispaikkaan. Ja jopa nyt olikin mukava päässä kunnon mukavuuksilla varustettuun mökkiin ja saada nukkua seuraava yö oikeassa sängyssä! Kävimme jättämässä tavaramme mökkiin ja lähdimme heti Revontuli hotellin kylpylään pesemään suota pois itsestämme. Tähän meillä oli pari tuntia aikaa ennen kuin illallinen, jossa myös kisan voittaja selviää alkaisi.

Kyllä tässä majoituksessa kelpaa!

Meidän Sankarilapset!

Lähdimme kylpylän jälkeen kohti Moiporon kotaa, jossa voitajapari selviäisi. Ensin nautimme poronlihakeittoa ja jälkkäriksi muurinpohjalettuja. Kylläpä oli mukava päästä valmiiseen pöytään! Lapsia selkeästi jännitti kuka tulee voittamaan kisan. Meitä äitejä se ei kummemmin tuntunut edes mietityttävän. Oikeastaan ihan sama olisi kuka voittaa, voitto menisi joka tapauksessa oikeaan osoitteeseen. Itse tuumailin Outille syödessämme, että ehkä toivoisin, että Piia ja Nea voittaisivat. He olivat kuitenkin ensimmäistä kertaa tällaisella reissulla ja suoriutuneet erämaassa kaikesta minun mielestäni kiitettävästi. Myöskään kertaakaan en ollut kummankaan suusta valituksen sanaa kuullut. Minusta se jos jokin oli jo upea suoritus!

Voittajapariksi valittiin Outi ja Niilo Pellosta. Voittajista ei voinut olla kuin vain iloinen! Outilla ja Niilolla oli kyllä meistä kaikista parhaat erämaatiedot ja -taidot hallussaan. Mutta yllätykseksi tuomarit halusivat palkita myös toisen sijan, johon minä ja Niklas yllettiin ja tokihan se antoi meille ilonaiheita vielä lisää! 

Koko Sankarijoukkue

Sankariäidit 

Kaiken kaikkiaan fiilikset mitkä jäivät Erämaan Sankareista ovat kyllä ihan huiput. Minulla itsellä ainakin tämän ansiosta itseluottamus lisääntyi sen osalta, että nyt uskallan lähteä vaikka pidemmälle vaellukselle ja tiedän että pärjään siellä. Minulla on myös reissukaverina sellainen Sankaripoika, joka mielellään lähtee minun kanssa myös uusiin seikkailuihin mukaan. Kotimatkalla, kun minä kaihoten katselin ohitse kiitäviä soita, Niklas tuumaili kuinka hauskaa hänellä oli ollut ja kuinka mukava oli ollut saada uusia kavereita. 

Tämä juuri onkin kaikista parasta antia tällaisessa kisassa. Saada uusia ystäviä ja sitä kautta laajentaa omaa maailmankatsomustaan. Mielestäni tämän asian voi tähän loppuun kiteyttää Sankariäiti Outi Salmisen ihanaan runoon:

SANKAREILLE Nea ja Piia, Aksu ja Minna, Niklas ja Seija ja Sankariparitsalleni Niilolle!
Mettäveret suonissaan
Sankarit lähtivät matkaamaan.
Teltta pystyyn kasattiin,
puita nuotioon hakattiin.
Lohi paistui,
makealta maistui.
Kisassa neljä hoitsua,
saa nähdä tehdäänkö loitsuja.
Uitiin, pestiin, saunottiin,
tulilla makkarat paistettiin.
Hyvää yötä sanottiin ja makeasti nukuttiin.
Aamu alkoi rivakasti,
helle helli ihanasti.
Munat paistui foliolla,
kahvit kiehui nuotiolla.
Teltta kasaan pakattiin,
Sankarit matkaan laitettiin.
Sinistä polkua kävellä käskettiin
ja hetken päästä sitä ihmeteltiin.
Lapset ihmeesti jaksoivat ja veteen itsensä kastoivat.
Käristys tulilla tekaistiin
ja nälissään nassuun hotkaistiin.
Nyt on patjana vihreä sammalmatto
ja päällämme se sininen korkea katto.
Joka luontoarvot oivaltaa,
se elämän onnellisen elää saa.
Nyt Sankarit kiittää ja kumartaa,
mettässä ihania Ystäviä saa,
SELLAINEN PAIKKA ON KARU ERÄMAA.
Kiittäen Outi

Move Maraton - onnistuminen

Äiti ja poika

Rovaniemen kympiltä alkanut vähän tiiviimpi kisaputki päättyi eilen Iissä Move Maratonin varttiin. Tuloksena oli hyvä ja helpottunut mieli.

Suunnittelin vielä viikko sitten juoksevani puolikkaan, mutta koska poika päätti osallistua juoksutapahtumaan myös, päädyttiin juoksemaan kuitenkin vain vartti. Poika ei ole pitkiä lenkkejä juossut ollenkaan, joten puolikas olisi ollut varmaan liian pitkä matka näin yhtä-äkkiä juostavaksi.

Itsellä kisaviikko oli hyvin rauhallinen harjoitusten suhteen. Ainoastaan maanantaina tein 3 min vetoja. Hyvin tukkoisilla reisillä... Edellisen päivän yleisurheiluhullutukset olivat saaneet lihakset ihan tukkoon ja pakkolepo jaloille oli edessä. Lauantaihin asti. Viikolla jalkoja hoidettiin akunpunktiolla sekä fysioterapeuttini opetti minulle myös hyviä, varsinkin takareisiä avaavia pumppaavia venytysliikkeitä kuminauhan avulla. Ja täytyy sanoa, että päivittäin tehtynä huomasi kuinka hommasta todella oli apua!

Kisa-aamuna kävin kevyen muutaman kilometrin mittaisen lenkin hölkyttelemässä. Jalat tuntuivat hyviltä. Ruoka minulle tuttuun tapaan ei maistunut, banaanilla, urheilujuomalla ja Gainomaxilla mentiin. Väkisin ei voi syödä. Matkalla Iihin poikkesimme ensin Haukiputaalla viemässä pienimmän pojan Anna-Leenalle hoitoon. Iissä olimme jo hyvissä ajoin numerolapun haussa ja paikkoihin tutustumassa. Jäi myös hyvin aikaa jututtaa tuttuja, verkata ja venytellä. Avata niitä takareisiä.

Startti oli kello 14.00. Sekä vartin että puolikkaan juoksijat lähtivät matkaan yhtä aikaa. Ilma oli hyvä. + 16 astetta, aurinko paistoi, viileä tuuli. Lähdimme aika takaa liikenteeseen ja alussa ruuhka oli aikamoinen. Kovin kovaan aloitukseen ei ollut mahdollisuutta, mutta ei sillä niin väliä ollutkaan. Heti alussa bongasin pari vanhempaa herrasmiestä, oman kylän juoksijoita, joiden tiesin olevan hyviä vauhdinpitäjiä. Sanoin pojalle, että yritetään pysyä heidän kannoillaan, niin varmasti tulee hyvä aika. Helposti pysyimmekin heidän vauhdissa, minä olisin halunnut jopa mennä vähän lujempaa, mutta maltoin mieleni.

Mutta sitten ennen viiden kilometrin kohtaa poika alkoi valittaa jalkaansa. Oire kuullosti penikkaoireelta. Viiden ja kuuden kilometrin välillä tämä mieskaksikko otti sitten meistä vähän kaulaa, kun meidän vauhti vähän hiipui. Poika sanoi sitten minulle, ettei pysty juoksemaan kipeällä jalalla minun tahtia, että jatka vaan omaa tahtia eteenpäin hän tulee perästä. Minulla taas  juoksu oli sujunut koko matkan todella helposti eikä mitään ongelmia ollut. Kilometrit olivat kuluneet jotenkin niin huomaamatta!

Poika jäi kyydistä ja jatkoin matkaani sitten yhden puolikasta juoksevan naisen kanssa, jonka kanssa jutusteltiin niitä näitä juostessa. En lähtenyt enää edes yrittää ottaa mieskaksikkoa kiinni, vaan tyydyin juoksemaan vähän rauhallisempaa vauhtia naisen kanssa. Urheilukentälle asti juostiin yhtä matkaa, mutta koska minun matka oli tulossa päätökseen, juoksin vähän reippaammin urheilukenttä kierroksen. Kyllä oli niin mukava juosta urheilukentän hyvällä ja vauhdikkaalla alustalla! Jo kenttää kiertäessä minulla harmitti, että matka päättyy kohta. Tosi mielellään olisin lähtenyt kiertämään vielä toisen kiekan. Voimia olisi ollut vielä vaikka kuinka. 

Juoksinko liian lujaa, kun poika sai otettua kuvan vasta minun mentyä ohi?

Tiesin jo kenttää kiertäessäni, että tulen pääsemään alle tunnin, minkä olin asettanut itselleni tavoiteajaksi. Kympin kohdalla olin ollut asiasta jo melko varma. Nyt olisi kympille tullut myös uusi ennätys. Pari minuuttia parempi, kuin mikä virallinen ennätys tällä hetkellä on. Kuuluttaja kuulutti minut maaliin ja kertoi myös ajan. Olin tosi tyytyväinen! Vartti meni aikaan 59.43. Omaa kelloa en ollut laittanut päälle heti lähtölaukauksesta, vaan vasta kun ohitin lähtöviivan, että saisin "todellisen" juoksuun käytetyn ajan. 5 sekuntia oli parempi tämä aika. Vauhti ei edelleenkään ole sitä mitä tavoittelen, mutta siitä huolimatta olen tyytyväinen. Tarvitsin nyt tämän tunteen: juoksu voi olla joskus myös helppoakin :)

Maalissa sitten odottelin maaliin saapuvaksi poikaani ja muutamaa oman kylän tyttöä. Ja sitten pian myös puolikkaan juoksijoita. Poika pääsi maaliin, mutta vaikeaa oli ollut juosta kipeällä kintulla. Harmitus oli hänellä kova, mutta eihän asialle mitään voi. Itselleni ei hieman palanutta päälakea lukuunottamatta tullut mitään vaivoja. Olo ei ollut sen kummempi kuin normi lenkin jälkeen :)

Kotona oltiin vasta illalla seitsemän aikoihin ja minä lähdin heti kotiin tultuani pyöräilemään naapurikylään kaverin luo syömään ja saunomaan. Sillä reissulla menikin sitten melkein aamuun asti. Maailmaa kun ei paranneta ihan hetkessä! ;) Kaiken kaikkiaan aivan loistava kesäloman aloituslauantai tästä päivästä muodostui!

Palauttavaa evästä! :)

Onnistunut harjoitus

Viime aikoina on ollut vähän epätoivoiset fiilikset. Miksi juoksu ei ole kulkenut toivotulla tavalla? En ole voinut käsittää miksi aikaisemmin vk-lenkitkin kulkivat lujempaa kuin tämän kesän kympin kisat...? Voiko helteellä olla niin suuri merkitys suoritukseen? Mieli on ollut aika ailahteleva kun näitä asioita on miettinyt. Kotonakin se on näkynyt ja välillä meinannut tulla vähän turhaa kipinöintiä sen takia, kun toinen tarjonnut omia muka hyviä teorioitaan ylikunnosta ym. 

Viikonlopun kisan jälkeen ajattelin, että vähän löysään juoksemista tällä viikolla. Se päätös piti kaksi päivää. Eilen oli pakko jo päästä kevyelle hölkyttelylle ja tänään oli vuorossa tv-reipas 50 min + alku- ja loppuverkat. Ja tänään juoksu vaan kulki! Ei mitään tietoa viime aikojen ongelmista, jalka nousi keveästi ja haluja olisi ollut kovempaankin juoksuun. Juoksu oli niin helppoa!

Olin säätänyt sykemittariin harjoituksen valmiiksi. 10 min alkuverkat. 50 min veto max anaerobisen sykkeen tuntumassa + loppuverkat. Sää: +16 astetta, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, reipas viileä tuuli. Hyvä juoksukeli. En aikonut seurata vauhteja ollenkaan. Enkä juuri muutenkaan katsoa mittaria, kuullostella vaan jos se hälyyttää sykkeistä. Ei hälyyttänyt. Annoin vaan mennä. Kun olin juossut jo hyvän matkaa Tupoksen risteyksestäkin ohi, tuli mieleen, että kyllä minä varmaan aika hyvää vauhtia olen juossut, kun näin pitkällä olen. Puolessa välissä vetoa käännyin sitten takaisin kotia päin. Sykkeet eivät olleet hälyyttäneet kertaakaan ja juoksu oli aivan älyttömän helppoa. 

Kun vetoa oli jäljellä n. 12 min, sykeraja ylittyi ensimmäisen kerran. Silloin ajattelin, että ei haittaa, loppu saa mennäkin ihan reippailla sykkeillä . Mittari ilmoitti vedon loppuvaiheessa kymmenennen kilometrin vauhdista.  Huomasin, että olin juossut kympin verkkojen kanssa 58 minuuttiin. Eli lenkin vk-osuus on täytynyt mennä nyt todella mukavaa vauhtia! Loppuverkat enimmäkseen kävelin kotiin takaisin. Sykkeet meinasivat nyt helposti nousahtaa vähän turhan korkeiksi hölkätessä.

Purettuani tiedot koneelle mukavaa dataahan sieltä löytyi. Olin juossut 50 min aikana 9,1 km. Kymppi olisi mennyt nyt n. 55 minuuttiin.  Vk-osuuden keskisyke vain 158, eli kovatehoinen harjoitus tästä tuli niinkuin pitikin.

Harjoituksen data: Tv-reipas 50 min verkat 11.07.2013 17:29

Mutta edelleen tässä on paljon mietittävää. Mitä olen tehnyt kisoissa väärin? Miksi juoksu on ollut  niin vaikeaa? Pitääkö minun jatkossa kisoihinkin laittaa sykemittariin sykerajat ja juosta ainakin reilu puolet niiden mukaan ja sitten antaa vaan mennä? Toisaalta en kyllä kisoissakaan koskaan mitenkään rynnimään lähde, vaan enemmän olen sellainen rauhallinen taivaltaja. Vai kannattaako näitä edes miettiä? Juoksen vaan menemään ja hyväksyn sen, että aina ei kulje...?

Tänään kulki. Vaikka oli vain harjoitus kyseessä, joka ei ollut edes mitenkään rankka. Minä todella tarvitsin tämän onnistumisen. Epätoivoinen fiilis on nyt hetkeksi historiaa. Alan jo kohta uudelleen uskoa siihen, että se kahden tunnin raja puolikkaalla on ehkä mahdollista vielä alittaa tällä kaudella... :)

Rantalakeusjuoksu - peltojen keskellä auringonporotuksessa

Heräsin lauantaihin erittäin hyvin nukutun yön jälkeen. Kymmenen jälkeen aamupäivällä oli vielä pilvistä ja mittari näytti + 16 astetta. Sama pilvisyys jatkui vielä iltapäivällä. Kerkesin jo ajatella, että ihanaa, illalla saa juosta pilvisessä viileässä kelissä. Mutta kissan viikset! Ennen neljää alkoi pilvet rakoilemaan ja aurinkohan se kohta möllötti pilvettömältä taivaalta niin iloisena tai enemmänkin vahingoniloisena. Aurinko selvästi vainoaa minua...

Suurin osa ihmisistä on  varmasti iloisia auringonpaisteesta eivätkä yhtään ymmärrä, kun minä aina toivon pilviä ja tihkusadetta. Mutta yrittäkää ymmärtää, että jos edes kerran saisin sen kokea tänä kesänä kisapäivänä, niin olisin tosi iloinen. En missään tapauksessa toivo kenellekään huonoja lomakelejä, mutta toivoisin itselleni edes kerran inhimilliset olosuhteet kilpailupäivänä. Vai olenkohan vaan yksinkertaisesti niin huono, etten pysty kunnon suorituksiin normaaleissa Suomen kesäolosuhteissa? 

Rantalakeusjuoksun lähtöpaikka oli peltojen keskellä Lumijoen puolella. Sinne meidät kuljetettiin bussikyydillä. Matka (10 km) juostiin yhteen suuntaan kevyenliikenteenväylää pitkin Limingan keskustaan. Juoksu oli minulle vaikea. Paljon vaikeampi kuin viikko sitten Rovaniemen juoksu, vaikka Rovaniemellä oli vieläkin kuumempi. Vannoin itselleni, että en IKINÄ ENÄÄ juokse helteellä. Sain elämäni ensimmäisen palleakrampin ja aivan hirveän vaikeahan sen kanssa oli juosta. Monta kilometriä meni ihan löntystäessä. Jos ei oltaisi oltu siellä peltojen keskellä, keskellä ei mitään, olisin varmaan keskeyttänyt.  Mutta onneksi on tuota sinnikkyyttä... Kanssakilpailijalla oli myös vastaavia ongelmia juoksun aikana, häntä vähän yritin neuvoa, kun tuntui, että kivun takia jää sinne tien päälle. Sai ilmeisesti krampin menemään ohi, kun myöhemmin ohitti minut kuitenkin.

Sitten n. 8 km kohdalla juoksu taas alkoi sujumaan. En tiedä menikö kramppi ohi vai mitä, mutta oli taas ihan helppo juosta. Viimeisen kilometrin aikana sain myös juostua edellä juoksevia kiinni ja yhden ohituksenkin sain tehtyä. Maalissa olin ajassa 58.33. Aikalailla samaa tahtia kuin viikko sitten. Sähköistä ajanottoa ei ollut, joten nettoaikaa ei mitattu. Vähän kyllä ihmettelen, miten pystyin tuohonkin aikaan noiden vaikeuksien kanssa. Olin ihan varma juostessa, että nyt tulee kaikkien aikojen pohjanoteraausjuoksu...

Tyytyväinen en ole suoritukseen, mutta en nyt hirveän pettynytkään. Vaikka juostessa vannoin, ettei enää ikinä hellejuoksua, niin muutama minuutti maaliintulon jälkeen jo suunniteltiin seuraavaa kisaa Move Maratonia, joka on parin viikon päästä. Oli helle tai ei. Kovin äkkiä ne vaikeudet unohtuu... :) Silloin aion sääsolosuhteista riippuen juosta joko vartin tai puolikkaan.  ExtremeRun aika varmasti jää minulla väliin, kun pitää lähteä lomailemaankin perheen kanssa. Seuraava kymppi on todennäköisesti vasta elokuussa Kempeleessä ja silloinkin aika varmuudella joutuu lämpimissä olosuhteissa juoksemaan. Miten saisinkin itseni toimimaan niin, että juoksu lämpimässä sujuisi ongelmitta...?

Rantalakeusjuoksusta jäi kaikkinensa kuitenkin positiiviset fiilikset. Mukava oli nähdä jälleen juoksukavereita ja jutustella uusien tuttavuuksienkin kanssa. Järjestelyt olivat hyvät ja ihmiset olivat ystävällisiä. Ainut ehkä mikä olisi voinut olla toisin, niin noinkin kuumalla ilmalla vesipisteitä olisi voinut olla edes yksi enemmän. Edes sellainen mistä olisi voinut kaataa vettä päälleen. Jatkossakin aion tapahtumaan osallistua, jos vain tapahtuma sopii aikatauluihin.

Ensi viikolla ajattelin vähän löysäillä juoksun suhteen, kun nuo sykekäyrät vähän pistävät miettimään, että olenkohan ihan kunnolla palautunut, kun ihan en näyttänyt nyt saavan itsestäni irti kaikkea... Vai vaikuttiko kramppi asiaan vai mikä... Mutta joka tapauksessa ensi viikolla ajattelin palailla vähän CrossFitin maailmaan ja harjoitella ainakin leuanvetoja sekä punnerruksia. Ja siihen lisäksi keksiä itselle joitain mukavia metconeja :)