perjantai 28. elokuuta 2015

Pyssymäki Extreme Polkujuoksu


Kuten kisan nimikin ihan selkeästi kertoo sen olevan extremejuoksu, siitä huolimatta en olisi ikinä uskonut koko reitin olevan yhtä extremeä! Alkuun olin hyvin pettynyt itseeni ja suoritukseeni, mutta muutaman päivän Pyssymäkeä  sulateltuani minulla jo vähän naurattaakin viikonlopun extremeseikkailu!

Ajelin jo perjantaina Sannan luo Haapavedelle vähän lähemmäksi kisapaikkaa. Lauantaiaamuna klo 5.50 pystyyn ja aamupalalle ja seiskalta matka alkoi jo kohti Pyssymäkeä. Matkan aikana viimeiset tankkaukset Northforcen Extreme urheilujuomalla. Sannalla oli ultramatkan 56 km startti 8.40. Pitkänmatkalaisten lähtö toteutettiin väliaikalähtönä. Sannan starttia odotellessa ja auringon jo silloin mukavasti paahtaessa totesin, että tänään ei edes pitkämatkalaiset kerkeä juuri yhtään tehdä matkaa viileämmissä olosuhteissa.


Sanna saateltu matkaan!
Sannan lähdön jälkeen palasin kisakeskukseen ja auringon paahtaessa päätin pysytellä sisätiloissa piilossa auringolta. Oma starttini 25 km matkalle olisi vasta klo 11.30. Olisin itsekin toivonut aamulähtöä, koska aamut sopivat minulle parhaiten. Mutta tällä kertaa olisi tyydyttävä lähtöön ja matkan tekoon auringon porottaessa kuumasti koko ajan. Vajaa tunti ennen starttia kömmin ulos katselemaan ympärilleni ja vähän venyttelemään lihaksia. Kisakeskuksessa olikin jo vilinää ja muiden osallistujien kanssa pohdittiin reittiä ja sen vaativuutta. Kaisa oli minulle pukuhuoneessa jo kertonut, että reitti olisi hidas ja suota ja märkää olisi paljon. No, olinhan minä ennenkin suossa kahlannut, enköhän minä suot selvitä. Hieman vitsailtiin myös käärmeistä, kun oltiin jo törmätty yhteen kuolleeseen käärmeeseen ja paikallisilta oltiin kuultu, että alueella on paljon käärmeitä.

25 km tavaltajien matka on alkanut.

Vihdoin päästiin matkaan ja alku oli mukavaa ja helppoa kärrypolkua. Mukavuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pian oltiinkin jo ensimmäisessä suossa rämpimässä. Suo ei kuitenkaan minua haitannut. Jalat olivat kyllä lievästi sanottuna ihmeissään yhtä-äkkisestä metsässä juoksemisesta. En ollut vielä kertaakaan metsässä tai poluilla käynyt juoksemassa kesäkuisen nivelsidevammani jälkeen. Polut olivat hyvin teknisiä ja kapeita, otin hyvin varovaisesti etten loukkaisi nilkkaani uudelleen. Varovaisuudesta huolimatta jo ensimmäisten kilometrien aikana kaaduin useamman kerran.

Meitä muodostui neljän naisen porukka jotka peräkkäin taivalsivat eteenpäin. Hanna sanoi jo aika pian, että hänen vatsa ei vedä mitään, mikään ei tunnu imeytyvän. Hän jäikin melko pian porukasta. Itse otin taktiikaksi ottaa energiaa vähän tiheämmin kuin normaalisti ja neuvoin samaa muillekin sekä kehoitin huolehtimaan elektrolyyttitasapainosta. Juomana minulla oli juomarepussa vettä ja pullossa Northforcen Extremeä, jossa on reilusti elektrolyyttejä. Juomia otin pieniä kulauksia aika tiheään ja energiaa (Northforcen geelejä, Neolifen energiapatukkaa) 25-30 min välein. Normaalisti viileämmissä olosuhteissa otan energiaa n. 40 min välein ja se riittää minulle hyvin. Nytkin kroppa pelasi tosi hyvin, ei mitään ongelmia. 

Kaisa oli ottanut meihin vähän etäisyyttä ja toisen Kaisan kanssa jäätiin kahdestaan jatkamaan matkaa. Juteltiin mukavia ja Kaisa kertoi tämän olevan hänen ensimmäinen pitkä kisansa koskaan. Siinä vaiheessa olin jo todennut maaston hyvin vaativaksi ja arvelin, ettei asia tulisi varmaan muuttumaan koko kisan aikana. Kompastelin lähes jatkuvasti ja olin jo vääntänyt kummatkin nilkkani kipeästi. Ja nämä vääntymiset tapahtuivat ihan kävelyvauhdeissa. Minulle sopi hyvin tehdä matkaa yhdessä Kaisan kanssa, kaksin on aina mukavampaa kuin ihan yksin. 

Tupsahdettiin metsästä sitten tielle, jossa oli mies meitä ohjaamassa. Hän viitoili meitä jatkamaan tietä pitkin. Riemastuin, kun ajattelin, että nyt saisikin sitten juosta. Lähdin juoksemaan, mutta pysähdyin, kun olin varma etteihän me nyt tiellä sentään juostaisi. Olin varmaan lähtenyt väärään suuntaan. Huusin miehelle, että oikeastiko me mennään tätä tietä pitkin? Mies vastasi, että kyllä, huolto olisi 2,3 km päässä. No minua ei tarvinnut enää käskeä, nyt saisin juosta! Sanoin Kaisalle, että nyt pitää juosta, kun kerran siihen on mahdollisuus! Toivoin että hän pysyisi mukana, mutta aika pian hän jäi vauhdista. Tie oli varjoton, täydessä auringonporotuksessa sai juosta, mutta minua ei haitannut. Ihanaa kun pääsi etenemään esteettömästi! Huollossa täytin pulloni, join kaksi mukia urheilujuomaa ja söin puoli banaania. Siellä kuulin myös, että 25 km voittaja oli tullut jo maaliin käyttäen matkaan aikaa alle 2 tuntia! Huh huh mitä vauhtia! Itse olin silloin ollut matkalla 2 tuntia ja matkaa takana vasta 13,5 km!

Jatkoin matkaani karussa erämaassa. Maasto oli tosi vaikeaa, juurikaan ei pystynyt juoksemaan. Tämän tästä löysin itseni turvaltaan maasta. Tämä alkoi jo tuskastuttamaan minua. Ikinä en ollut kaatuillut näin paljon, tuskin koskaan aikaisemmin yhteensäkään yhtä paljon, kuin nyt tällä reitillä. Kaatuilu vaikutti siihen, että aloin pitää itseäni ihan surkeana ja huonona polkujuoksijana. Miksi kuvittelen olevani polkujuoksija, kun en edes pystyssä pysy? Pitäisiköhän minun miettiä uudellen tätä koko hommaa ja palata juoksemaan vain tasaiselle ja juosta vaikka ultria tasamaalla? Siellä ainakin saisi juosta! 

Reitillä oli kymmeniä ja taas kymmeniä ojien ylityksiä. Joihinkin ojiin oli laitettu kapeita puunrunkoja "silloiksi", mutta aika usein hylkäsin huterat "sillat" ja hyppäsin tai harpoin pitkillä jaloillani ojat yli. Tämä oli oikeastaan ainut asia missä minulle oli pituudestani ja pitkistä jaloistani hyötyä. Ja olin myös tyytyväinen vahvoihin reisiini, kun jaksoin väsymättä aina ponnistaa ja hypätä ainakin omasta mielestä ihan sulavasti ojien ylitse. Mietin viime vuoden Salla Midnight Trail Marathonia jolle osallistuin. Siellä ihmiset nurisivat reitin muutamasta huonokuntoisesta pitkospuusta. Nauroin ääneen, kun ajattelin, että siellä sentään oli pitkospuut soiden ylitykseen, ihan luxusta! Ikinä en itse valittaisi enää mistään vastaavasta!

Matka eteni hitaasti mutta varmasti. Olin aikamoisen pettynyt itseeni, kun matkan teko oli niin hidasta. Väsynyt en ollut yhtään ja jalatkaan eivät painaneet. Sykkeetkin pysyttelivät lähellä PK-tasoa. Kroppa pelasi hyvin ja hellekään ei haitannut. Jonkinlainen raivo varmaan sai minusta sitten otteen, kun jossain vaiheessa huomasin olevani koko ajan vihainen ja tupisin ja kiroilin itsekseni koko ajan. Suotkin alkoivat jo ärsyttää minua, vaikka mieluummin rämmin kyllä suossa, kuin niillä kapeilla olemattomilla poluilla joilla kompastelin ja potkin itseäni nilkkoihin koko ajan! Olin tässä vaihessa jo ymmärtänyt olleeni hölmö, kun edes olin kuvittellut Nivalan sydänmailta, erämaan keskeltä löytyvän polkuja? Kuka ne sinne olisi tallonut? 

Vajaa neljä kilometriä ennen maalia JUOKSIN pitkin polkua, kun tapahtui ehkä sekunnin kohtaaminen. Käärme! Mitään ei ollut siinä vaiheessa tehtävissä, olin ilmassa ja jalkani osuisi käärmeeseen. En tuntenut mitään, mutta kuulin kuinka käärme sähähti. Pysähdyin ja käännyin, mutta käärmettä en enää nähnyt. En tiennyt oliko se purrut minua. Hassua, mutta en säikähtänyt yhtään. Kai olin valmiiksi jo sellaisessa mielentilassa, että olin vaan todella raivoissani, kun käärme uskalsi tulla tuolla lailla tielleni. Olin tietenkin huolissani mahdollisesta puremasta ja varpaassa tunsinkin muka mahdollisen pureman. Sinne erämaahan en kuitenkaan voinut asiaa jäädä ihmettelemään, maaliin olisi päästävä ja pian. 

Kovin paljoa minua ei ollut hymyilyttänyt enää loppumatkasta, mutta sitten näin hiihtäjän vilahtavan näkökenttääni. Pertil Jeerdalenhan se siellä suolla minua  vastaan hiihti ja hehkutti mahtavaa kisaa sekä upeaa säätä. Hän sai minutkin repeämään nauruun. Hän oli niin täynnä virtaa, että varmaan osa siitä hyväntuulisesta energiasta tarttui minuunkin!


Pertil Jeerdalen
Viimeiset kilometrit kuluivat ja kohta tunnistinkin maisemia. Maali on lähellä! Ihanaa, kohta olisin perillä.

Maalissa!

Mie olin nopeampi kuin käärme,
ei löytynyt hampaanjälkiä. ;)

Maaliin päästyäni olin iloinen, mutta samalla pettynyt itseeni. Aikaa oli kulunut yli neljä tuntia, mutta voimia oli hyvin jäljellä. Harmitti, kun en ollut pystynyt tekemään parempaa suoritusta enkä antamaan kaikkeani. Menin ensiapuun tarkistuttamaan jalat käärmeenpureman varalta. Hampaanjälkiä ei onneksi löytynyt mistään. Hanna oli joutunut keskeyttämään ja odotteli maalissa Kaisaa maaliin saapuvaksi. Jäin itsekin odottelemaan ja Kaisan päästyä hienosti maaliin, mentiin sitten yhdessä pesulle. Loistava suoritus Kaisalta, joka ensimmäisenä pitkänä kisanaan "joutui" tällaiseen extremeseikkailuun ja selvitti sen läpi kunnialla!

Omaa pettymystäni on hieman lieventänyt ja lohduttanut se, kun muiden kisaajien blogeja lukemalla olen ymmärtänyt , että muillakin oli samoja ongelmia ja muutkin kaatuilivat, en vain minä. Muilta kisaajilta olen saanut myös vahvistusta, että reitti oli oikeasti todella vaativa, en ole yksin ajatuksen kanssa. Omalla kohdalla Pyssymäki on ollut ehkä vaativin reitti tähän astisista. Toki tunturit ja vuoret antavat oman haastavuutensa, mutta kaikissa edellisissä polkukisoissa on kuitenkin ollut polkua mitä voi juosta! 

Kaikkinensa Pyssymäen kisa oli todella hyvin järjestetty ja reitti oli merkattu tosi hyvin! Kertaakaan ei tarvinnut miettiä minne suuntaan pitäisi mennä, paitsi silloin siellä tiepätkällä vähän epäilin käsittäneeni väärin... ;) Isot kiitokset järjestäjille, talkooväelle sekä Onnille, joka on koko tapahtuman alulle panija. Vaikka reitti olikin vaikea, niin siitä huolimatta ei tullut tunnetta, ettei koskaan enää. Tiedä vaikka joskus taas sieltä soilta ja ryteiköistä itseni löydän rämpimästä. ;)

Kisasta olen toipunut todella hyvin. Rakkoja ei tullut, ainoat vauriot ovat uudelleen kipeä nilkka, naarmut ja mustelmat ympäri kehoa, jotka tulivat kaatuilujen seurauksena. Lihakset eivät ole olleet kipeät kisan jäljiltä, pientä asiaan kuuluvaa kivistystä on tuntunut. Palautuminen on sujunut kiitettävästi, uskon että palautumisjuomana käyttämälläni Neolifen pirtelöillä on positiivinen osuutensa asiaan. Juoksemassa olen jo käynyt ja jalka nousee yllättävän kevyesti. Kaiken kaikkiaan höntsä- ja telakkakauden jälkeen sekä oman elämän hektisyyden keskellä, jo pelkästään se, että pääsin irroittautumaan ja osallistumaan Pyssymäki Extreme Polkujuoksuun, on jo saavutus. Pää tuli nollattua onnistuneesti ja jatkossakin aion käyttää samaa hyväksi todettua menetelmää! Vaaroja odotellessa... :)


PEP2015 KISAVIDEO