keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Köykkyristä Gran Canarian vuorille - TGC Starter


Köykkyrin nyppylään tottuneelle taapertajalle oli erittäin tervetullut piristysruiske tutustua vähän isompiinkin nyppylöihin. Viime syksynä matkalle ilmoittautessani en osannut kuvitellakaan mistä joutuisin selviytymään ja kuinka rankka matka olisi, mutta kaikki oli sen arvoista. Metsä, vuoret, kaktukset, kivet, irtolohkareet, aurinko, kuumuus, pöly kurkussa... kaiken, myös epämiellyttävien asioidenkin kanssa oppii elämään ja tulemaan toimeen, kunhan vaan oppii katsomaan maailmaa avoimin, hyväksyvin ja vastaanottavaisin silmin.


Alkuvuoden ongelmat

Kuten edellisessä blogitestissä kirjoitinkin, alkuvuonna iski flunssa, jonka seurauksena tuli ongelmia jälkitautien muodossa. Flunssa olikin todennäköisesti influenssa ja minulle ja pojalle tuli seurauksena aika voimakas sydänlihasärsytys. Emme pystyneet kumpikaan tekemään oikein mitään ilman oireita ja urheilua harrastaville tilanne oli aika katastrofaalinen. Koko alkuvuoden harjoittelu meni siis ihan pipariksi, mutta pyrin pitämään peruskunnon kuitenkin yllä rauhallisilla pitkähköillä sauvakävely-, hiihto- ja hölkkälenkeillä. Vk-lenkkejä en pystynyt sykeongelmien takia tekemään ollenkaan. 

Vielä kisaa edeltävällä viikolla edelleen oireiltiin ja kuljettin tutkimuksissa ja pelotti, että näinköhän tässä käy, että koko vuosi on pilalla. Kisaviikolla sain viimeiset labratutkimusten tulokset ja mitään poikkeavaa ja vaarallista ei ollut löytynyt. Mutta en saanut myöskään työterveyslääkäriltä  suositusta osallistua kisaan. Toisen lääkärin kanssa keskusteltuani virallinen vastaus oli sama, mutta ohjeena sain, että jos kuitenkin päätän osallistua, niin mieluiten sitten retkeillen ja rauhallisesti kävellen. Lähdin Gran Canarialle asenteella, etten välttämättä osallistu kisaan.

Valmistautuminen

Olin perillä kohteessa vuorokautta ennen kuin kämppikseni Mari ja Ville. Ennen kisaahan pitäisi levätä ja pysyä varjossa, mutta en millään voinut jättää käyttämättä tilaisuutta tutustua paikoihin kävellen, mitä yleensä lasten kanssa matkatessa ei voi tehdä. Eka aamuna kävelinkin rantaa pitkin Inglesiin ja fiilis oli upea. Iltapäivällä aurinkotuolissa lekotellessani, lisälyönnit alkoivat taas ja aamun upea fiilis vaihtui epätoivoon. Ei tästä mitään tule, en pysty starttaamaan. Lähdin syömään ja tilasin ensimmäisenä lasillisen punaviintä. Sitten kunnon annos liharuokaa kitusiin ja toinen lasillinen punaviintä...

Mari ja Ville saapuivat myöhään iltapäivällä paikalle sekä samalla taksilla tulivat myös Pekka ja Tuula, jotka asuivat melkein meidän naapurissa. Illalla mentiin yhdessä syömään ja ruokailu sujui mukavasti kisasta jutellen ja kuluihan siinä muutama lasi punaviintäkin. Olin jo luopunut ajatuksesta startata.

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin ja olimme Expolla ensimmäisten joukossa. Ilmoittauduimme ja saatuamme kisakassin mukaamme kiertelimme alueella ja teimme vielä viime hetken ostoksia kisaa varten. Kävimme kämpillä tutustumassa kassin sisältöön ja sitten haimme kaupasta reilusti juotavaa mukaan ja päätimme lähteä kävelyretkelle tutustuen vähän samalla myös reittiinkin. Mehän olimmekin sitten niin innokkaita, että reissullemme helteessä kertyi matkaa lähes 15 km. Todella optimaalinen tapa valmistautua pitkään kisaan. Niin... olin voinut niin hyvin, että olin alkanut elätellä toiveita että starttaan...




Matka Tunteen

Perjantai maltettiin olla suht aloillaan ja lepäillä. Kävelimme vain sen mikä oli pakko. Illalla mentiin aikaisin nukkumaan, aamulla olisi aikainen herätys. Minun bussini lähtisi jo kuudelta ajamaan kohti starttipaikkaa Tuntea.

Heräsin tuntia ennen kellonsoittoa, en edes yritänyt nukkua enää, vaan aloin valmistautumaan. Minulla jännitti ja hermoilin aika paljon. Ihan normaalia minulle, tiesin että se menisi tietyssä paikassa sitten ohi. Söin hieman ja Marikin heräsi auttelemaan minua juomarakon täytön kanssa. Hänellä olisi maratonin startti kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kuin minulla.

Valmiina lähtöön!
Aamu oli tuulinen, mutta lämmin. Meitä lähti monta bussillista kisaajia kohti Tuntea. Ja jo ennen starttia olikin sitten koko kisan vaikein suoritus edessä: bussimatka vuorille! Tie oli hirvittävän kapea serpentiinitie ja jo aikaisin aamulla sillä oli ruuhkaa. Alkumatkasta kiittelin, että on vielä pimeää ja en näe pystysuoria rotkoja. Mutta sitten tuli kohtia, joissa vastaantulevat autot eivät päässeet meistä ohi. Autot joutuivat peruuttamaan alamäkeen pitkin sitä kamalaa tietä, että bussi pääsisi etenemään. Ihmiset nauroivat ja höpöttivät jotain mistä en ymmärtänyt mitään. Minulla hirvitti ja itku ei ollut kaukana. En ymmärtänyt ollenkaan mitä hauskaa tilanteessa oli... Oli myös jo valjennut niin, että näin bussin ulkopuolella olevat syvät rotkot. Nieleskelin ja päätin, etten ainakaan bussilla tulisi vuorilta alas! Jaloin alas tuleminen olisi ihan peace of cake bussimatkaan verrattuna. Päästiin perille ehjänä ja soitin heti perillä miehelleni ja purkauduin bussimatkasta. Hän ei yhtään ymmärtänyt miksi pidin sitä niin isona juttuna, oli lähinnä harmissaan koska starttaan. Sanoin, että en juokse, vaan etenen rauhallisesti kävellen, se ei rasita minua liikaa.

Tuntesta Artearaan

Kolme muuta kisaan osallistuvaa suomalaista naista löysivät minut ennen starttia ja heidän kanssa jutusteltiin ja otettiin viimehetken kuvia. Menimme lähtöön ja asetuimme ihan joukon häntäpäähän. Ja kuten aina ennenkin, kun pääsen lähtöviivalle, kaikki jännitys ja hermostuneisuus katoaa! Olo oli ihan rento.

Lähdössä on tunnelmaa! Enää ei jännitä!
Matka alkoi aika jyrkällä ylämäellä. Koko kylä on ilmeisesti rakennettu jyrkkään vuorenrinteeseen. Kävelimme Helin kanssa muun porukan mukana kapeita katuja ylöspäin. Kun pääsimme kujalta pois hiekalle ja vähän alkoi porukka väljenemään, lähdimme rauhallisesti hölkkäämään. Hölkkäilin Helin mukana siihen asti, kunnes vuorenrinne ja ylämäki alkoi. Sanoin hänelle, että menee omia menojaan, minä jatkan kävelyllä. Ihailin näkymiä, aurinko oli vielä aika matalalla ja paikka oli todella kaunis. Ihastelin myös kisailijoiden jonoa, joka alkoi muotoutumaan helminauhaksi polulle kohti vuorenhuippua. 





Vuori oli jyrkkä, mutta ei erityisen paha. Toki minulla oli tuoreet jalat alla, joten ei sen kuulunutkaan vielä väsyttää. Vuorelle päästyäni alkoi loiva ja helppo alamäkiosuus, jota rauhassa hölkkäilin menemään. Välillä otin kuvia. Mielessäni mietin, että jopa tämä nyt olikin yllättävän helppoa. Helppoahan se oli siihen asti, kunnes tulin vuorenrinteen reunalle, josta oli lähes pystysuora seinämä alas ja kaukana alhaalla siinti pohja ja kauhuissani mietin, että tuonneko minun pitää mennä? Niin ja mihin se polku katosi?!

Tämä oli vielä ihan iisiä... uskalsi vielä kuvata.
Nyt loppui kuvaus! Tämän jälkeen ei enää kameraa uskaltanut käteen ottaa!
Vuorenrinne alas Artearaan oli aivan uskomattoman tekninen ja  haastava enkä koskaan ollut voinut kuvitellutkaan, että sellaista joskus alas menisin. Siinä vaiheessa aurinkokin jo porotti armottomasti vuoren rinteeseen. Kärsin myös aika pahasta korkeanpaikankammosta ja selvisin alasmenosta varmaan hyvän keskittymiskykyni ansiosta. En yhtään vilkuillut muualle kuin vain kohtaan mihin jalkani seuraavaksi laittaisin. Kun kerran yritin vilkaista alas, minua alkoi välittömästi huimaamaan ja käänsin katseen heti takaisin jalkoihin. Eteneminen oli hidasta. Alusta oli todella epävakaa, pari kertaa alusta lähti valumaan pois jalkojen alta. Polkua ei ollut, mutta onneksi reittimerkkejä oli laitettu niin paljon, että niiden perässä pysyi suht helposti. Alamäki oli niin jyrkkä, että olin koko painollani koko ajan varpaiden varassa. Varpaat alkoivatkin olemaan aika tohjona ja kipeät. Mietin, että Speedcrossini eivät tainneet olla ihan nappivalinta tähän maastoon. Muutoin jaksoin hyvin, ainoastaan varpaat olivat huonossa hapessa. 

Viihdytin itseäni miettimällä syvällisiä. Ajattelin, että "polku" jota olin lähtenyt kulkemaan oli vähän niinkuin kuin elämäkin. Vastaan voi tulla mitä vain ja aina kaikki ei ole kivoja asioita. En tykkää poluillani kivistä, varsinkaan irtokivistä, en myöskään tykännyt sen enempää isoista lohkareistakaan. Mutta ne olivat siellä ja minä olin siellä ja olin itse valinnut lähteä tälle matkalle. Minun oli hyväksyttävä ja tultava toimeen myös niiden epämiellyttävien asioiden kanssa siellä. En voi muuttaa ympäristöä muuksi kuin se oli tai poistaa sieltä niitä asioita mistä en tykännyt. Ajattelin, että olen aina ensisijaisesti itse vastuussa siitä olenko elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Jos johonkin pystyn vaikuttamaan niin omiin valintoihini ja asenteisiini. Jos haluan päästä elämässä helpommalla, silloin en lähde moisille matkoille. 

Olinko sitten onnellinen sillä hetkellä siellä keskellä jyrkkää vuorenrinnettä ja kaduinko tekemääni valintaa, niin KYLLÄ olin onnellinen ja EN katunut mitään! Niin hullua kuin se onkin, minä kaikesta huolimatta koin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, että olin sillä hetkellä juuri siellä missä olin. Minuun sattui, oli kuuma ja pari kertaa kaktuskin taisi raapaista tai löydä minua, mutta pysähdyin jossain kohtaa silittämään kaktusta ja hymyilin sille sekä auringolle. Mietin myös pidemmän matkan taivaltajia, jotka väsyneillä jaloilla tulisivat siihen samaan rinteeseen, jotkut vielä pimeän aikaan... Myötätunto heitä kohtaa oli suuri, mutta samalla se suhteutti ja helpotti taas omaa etenemistä. Itse kuitenkin täysin valossa ja auringonpaisteessa saan askeleeni valita!

Selvitin lopulta hyvissä voimin tieni alas Artearaan ensimmäiseen huoltoon. Olin helpottunut, että olin siellä ja ensimmäiseksi hain itselleni cokista. Vaikka olin juonut hyvin koko reissun ajan, cokis maistui niin taivaalliselle! Join kolme motillista peräjälkeen. Aloin täyttämään juomarakkoani, kun huoltopisteen kuuluttaja lähestyi ja halusi haastatella minua, koska olin ulkomaalainen. Hyvin pirteästi vastailin kysymyksiin ja kun hän kysyi uskonko että voisin ajatella osallistuvani kisaan uudelleenkin, niin hetkeäkään epäröimättä lupailin jo tulla ensi vuonna uudelleen ja ehdottomasti silloin pidemmälle matkalle!



Loppumatka

Jatkoin matkaani huollosta eteenpäin, kun tulikin varmaan runsaan cokiksen juonnin takia pissahätä. Pähkäilin mitä tekisin, kun eteen tulikin rakennus jonka läpi mentiin ja jossa oli oikea vessa! Siis posliinipönttö! Luksusta! Kävin vessassa, pesin käteni ja huuhtelin naamaa ja matka jatkui taas. Ylämäet olivat minulle helppoja, toivoin että niitä olisi jatkossa paljon. Ylämäissä ohittelin muita taivaltajia, mutta alamäet olivat minun varpaille tuskallisia. Ja valitettavasti alamäkiä oli enemmän. Tien pohja olisi ollut juostavaa, mutta varpaiden takia minun oli pitäydyttävä kävelyssä. Sitten muistin, että pakkasin liivin taskuuni buranaa. Nyt jos milloin oli tilanne, että sitä tarvin! Burana naamaan ja matka jatkui helteisissä olosuhteissa hitaasti mutta varmasti.

Toinen ja viimeinen huolto oli Machacadorassa. Siitä eteenpäin tiesinkin reitin jo olevan tasaista. Tässä huollossa nappasin myös vähän kiinteääkin ruokaa suuhuni, mutta cokis oli edelleen kova sana. Vähän minun jälkeeni huoltoon tuli TGC:aa = 127 km johtava miesjuoksija. Hurrattiin ja taputettiin hänelle ja toivottelimme hänelle onnea loppumatkalle. Vaikka miehellä oli siinä vaiheessa jo lähes 120 km alla, hän juoksi lujaa! Hurjia kavereita nämä pitkämatkalaiset!

Otin huollossa toisen buranan ja jatkoin matkaa. Burana oli varmaan tehonnut, koska ajoittain pystyin pätkiä jo juoksemaan. Viimeiset kilometrit ennen Maspalomasia oli kanavanpohjaa. Edellisenä päivänä olin epäillyt sen olevan kuuma edetä, mutta nyt siinä kävikin ajoittain viilentävä tuulenhenkäys. Soitin huvipuiston kohdilta Villelle, että kohta olisin huudeilla.Kanavaa oli vaikea juosta, koska pohja oli hyvin epätasainen ja jalkaa olisi pitänyt ajoittain nostaa niin reippaasti, että kompastumisen riski oli iso. Välillä hölkkäsin ja välillä kävelin. Yllättävän nopeasti olinkin jo kanavan loppupäässä, kun joku huusi nimeni. Ville siellä jo oli kamera valmiina.

Eihän uskoisi, että juuri on varpaankynsi
 kengässä kääntynyt väärinpäin. ;)
Nousin kanavasta rantatielle ja jatkoin juosten matkaa. Rantakatu oli täynnä turisteja ja niitä sai tasaisin väliajoin väistellä. Olin päättänyt kuitenkin mennä juosten maaliin, enää en kävelisi, vaikka varpaisiin sattuikin. Kannustushuutoja kuului ympäriltä ja vaikka odotin jo maalia, minulla vähän harmitti että matka loppuisi kohta. Voimia oli todella hyvin jäljellä. Rannalla reitti poikkesi hiekalle. Mitä ihmettä, kenen älynväläys on ollut viedä reitti sinne? Upottavalla hiekalla oli mahdoton juosta, oli pakko kävellä.  Puupolulle päästyäni ruuhka oli kova, kun turisteja seisoskeli ja käveli isona rintamana polulla. Pari kertaa kompastuin, kun yritin väistellä turisteja. 

Pääsin Farolle josta matka jatkui edelleen rantaa pitkin. Loppumatka tuntui hirvittävän pitkältä. Vihdoin olin Expolla ja loppusuoralla. Ihmiset huusivat ja kannustivat. Juoksin lopun niin lujaa, että menin niin vauhdilla maaliportin ohi ja en meinanut saada pysäytettyä vauhtia ollenkaan. Ville oli jo maalissa kuvaamassa. Olin maalissa ajassa 5.52.55. Matkaa oli kertynyt noin 34 km.

Maalissa!

Olin helpottunut että olin maalissa, mutta myös vähän pettynyt, kun matka loppui. Alkuvuoden sairasteluun nähden oli ihan hyvä, että matka oli lyhyt, mutta minulla ei ollut matkan aikana kuitenkaan minkäänlaisia ongelmia varpaita lukuunottamatta. Halu palata vuorille oli mielessä jo tuolla maaliintulohetkellä. Melko varmasti tulen palaamaan vielä takaisin ja osallistumaan vähintään Maratonille, mutta Advanced reittikin voisi olla vaihtoehto. Katsotaan miten tämä minun loppukausi sujuu ja toivotaan, että pysytään terveinä!