Köykkyristä Gran Canarian vuorille - TGC Starter

Köykkyrin nyppylään tottuneelle taapertajalle oli erittäin tervetullut piristysruiske tutustua vähän isompiinkin nyppylöihin. Viime syksynä matkalle ilmoittautessani en osannut kuvitellakaan mistä joutuisin selviytymään ja kuinka rankka matka olisi, mutta kaikki oli sen arvoista. Metsä, vuoret, kaktukset, kivet, irtolohkareet, aurinko, kuumuus, pöly kurkussa... kaiken, myös epämiellyttävien asioidenkin kanssa oppii elämään ja tulemaan toimeen, kunhan vaan oppii katsomaan maailmaa avoimin, hyväksyvin ja vastaanottavaisin silmin.

Alkuvuoden ongelmat

Kuten edellisessä blogitestissä kirjoitinkin, alkuvuonna iski flunssa, jonka seurauksena tuli ongelmia jälkitautien muodossa. Flunssa olikin todennäköisesti influenssa ja minulle ja pojalle tuli seurauksena aika voimakas sydänlihasärsytys. Emme pystyneet kumpikaan tekemään oikein mitään ilman oireita ja urheilua harrastaville tilanne oli aika katastrofaalinen. Koko alkuvuoden harjoittelu meni siis ihan pipariksi, mutta pyrin pitämään peruskunnon kuitenkin yllä rauhallisilla pitkähköillä sauvakävely-, hiihto- ja hölkkälenkeillä. Vk-lenkkejä en pystynyt sykeongelmien takia tekemään ollenkaan. 

Vielä kisaa edeltävällä viikolla edelleen oireiltiin ja kuljettin tutkimuksissa ja pelotti, että näinköhän tässä käy, että koko vuosi on pilalla. Kisaviikolla sain viimeiset labratutkimusten tulokset ja mitään poikkeavaa ja vaarallista ei ollut löytynyt. Mutta en saanut myöskään työterveyslääkäriltä  suositusta osallistua kisaan. Toisen lääkärin kanssa keskusteltuani virallinen vastaus oli sama, mutta ohjeena sain, että jos kuitenkin päätän osallistua, niin mieluiten sitten retkeillen ja rauhallisesti kävellen. Lähdin Gran Canarialle asenteella, etten välttämättä osallistu kisaan.

Valmistautuminen

Olin perillä kohteessa vuorokautta ennen kuin kämppikseni Mari ja Ville. Ennen kisaahan pitäisi levätä ja pysyä varjossa, mutta en millään voinut jättää käyttämättä tilaisuutta tutustua paikoihin kävellen, mitä yleensä lasten kanssa matkatessa ei voi tehdä. Eka aamuna kävelinkin rantaa pitkin Inglesiin ja fiilis oli upea. Iltapäivällä aurinkotuolissa lekotellessani, lisälyönnit alkoivat taas ja aamun upea fiilis vaihtui epätoivoon. Ei tästä mitään tule, en pysty starttaamaan. Lähdin syömään ja tilasin ensimmäisenä lasillisen punaviintä. Sitten kunnon annos liharuokaa kitusiin ja toinen lasillinen punaviintä...

Mari ja Ville saapuivat myöhään iltapäivällä paikalle sekä samalla taksilla tulivat myös Pekka ja Tuula, jotka asuivat melkein meidän naapurissa. Illalla mentiin yhdessä syömään ja ruokailu sujui mukavasti kisasta jutellen ja kuluihan siinä muutama lasi punaviintäkin. Olin jo luopunut ajatuksesta startata.

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin ja olimme Expolla ensimmäisten joukossa. Ilmoittauduimme ja saatuamme kisakassin mukaamme kiertelimme alueella ja teimme vielä viime hetken ostoksia kisaa varten. Kävimme kämpillä tutustumassa kassin sisältöön ja sitten haimme kaupasta reilusti juotavaa mukaan ja päätimme lähteä kävelyretkelle tutustuen vähän samalla myös reittiinkin. Mehän olimmekin sitten niin innokkaita, että reissullemme helteessä kertyi matkaa lähes 15 km. Todella optimaalinen tapa valmistautua pitkään kisaan. Niin... olin voinut niin hyvin, että olin alkanut elätellä toiveita että starttaan...

Matka Tunteen

Perjantai maltettiin olla suht aloillaan ja lepäillä. Kävelimme vain sen mikä oli pakko. Illalla mentiin aikaisin nukkumaan, aamulla olisi aikainen herätys. Minun bussini lähtisi jo kuudelta ajamaan kohti starttipaikkaa Tuntea.

Heräsin tuntia ennen kellonsoittoa, en edes yritänyt nukkua enää, vaan aloin valmistautumaan. Minulla jännitti ja hermoilin aika paljon. Ihan normaalia minulle, tiesin että se menisi tietyssä paikassa sitten ohi. Söin hieman ja Marikin heräsi auttelemaan minua juomarakon täytön kanssa. Hänellä olisi maratonin startti kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kuin minulla.

Valmiina lähtöön!

Aamu oli tuulinen, mutta lämmin. Meitä lähti monta bussillista kisaajia kohti Tuntea. Ja jo ennen starttia olikin sitten koko kisan vaikein suoritus edessä: bussimatka vuorille! Tie oli hirvittävän kapea serpentiinitie ja jo aikaisin aamulla sillä oli ruuhkaa. Alkumatkasta kiittelin, että on vielä pimeää ja en näe pystysuoria rotkoja. Mutta sitten tuli kohtia, joissa vastaantulevat autot eivät päässeet meistä ohi. Autot joutuivat peruuttamaan alamäkeen pitkin sitä kamalaa tietä, että bussi pääsisi etenemään. Ihmiset nauroivat ja höpöttivät jotain mistä en ymmärtänyt mitään. Minulla hirvitti ja itku ei ollut kaukana. En ymmärtänyt ollenkaan mitä hauskaa tilanteessa oli... Oli myös jo valjennut niin, että näin bussin ulkopuolella olevat syvät rotkot. Nieleskelin ja päätin, etten ainakaan bussilla tulisi vuorilta alas! Jaloin alas tuleminen olisi ihan peace of cake bussimatkaan verrattuna. Päästiin perille ehjänä ja soitin heti perillä miehelleni ja purkauduin bussimatkasta. Hän ei yhtään ymmärtänyt miksi pidin sitä niin isona juttuna, oli lähinnä harmissaan koska starttaan. Sanoin, että en juokse, vaan etenen rauhallisesti kävellen, se ei rasita minua liikaa.

Tuntesta Artearaan

Kolme muuta kisaan osallistuvaa suomalaista naista löysivät minut ennen starttia ja heidän kanssa jutusteltiin ja otettiin viimehetken kuvia. Menimme lähtöön ja asetuimme ihan joukon häntäpäähän. Ja kuten aina ennenkin, kun pääsen lähtöviivalle, kaikki jännitys ja hermostuneisuus katoaa! Olo oli ihan rento.

Lähdössä on tunnelmaa! Enää ei jännitä!

Matka alkoi aika jyrkällä ylämäellä. Koko kylä on ilmeisesti rakennettu jyrkkään vuorenrinteeseen. Kävelimme Helin kanssa muun porukan mukana kapeita katuja ylöspäin. Kun pääsimme kujalta pois hiekalle ja vähän alkoi porukka väljenemään, lähdimme rauhallisesti hölkkäämään. Hölkkäilin Helin mukana siihen asti, kunnes vuorenrinne ja ylämäki alkoi. Sanoin hänelle, että menee omia menojaan, minä jatkan kävelyllä. Ihailin näkymiä, aurinko oli vielä aika matalalla ja paikka oli todella kaunis. Ihastelin myös kisailijoiden jonoa, joka alkoi muotoutumaan helminauhaksi polulle kohti vuorenhuippua. 

Vuori oli jyrkkä, mutta ei erityisen paha. Toki minulla oli tuoreet jalat alla, joten ei sen kuulunutkaan vielä väsyttää. Vuorelle päästyäni alkoi loiva ja helppo alamäkiosuus, jota rauhassa hölkkäilin menemään. Välillä otin kuvia. Mielessäni mietin, että jopa tämä nyt olikin yllättävän helppoa. Helppoahan se oli siihen asti, kunnes tulin vuorenrinteen reunalle, josta oli lähes pystysuora seinämä alas ja kaukana alhaalla siinti pohja ja kauhuissani mietin, että tuonneko minun pitää mennä? Niin ja mihin se polku katosi?!

Tämä oli vielä ihan iisiä... uskalsi vielä kuvata.

Nyt loppui kuvaus! Tämän jälkeen ei enää kameraa uskaltanut käteen ottaa!

Vuorenrinne alas Artearaan oli aivan uskomattoman tekninen ja  haastava enkä koskaan ollut voinut kuvitellutkaan, että sellaista joskus alas menisin. Siinä vaiheessa aurinkokin jo porotti armottomasti vuoren rinteeseen. Kärsin myös aika pahasta korkeanpaikankammosta ja selvisin alasmenosta varmaan hyvän keskittymiskykyni ansiosta. En yhtään vilkuillut muualle kuin vain kohtaan mihin jalkani seuraavaksi laittaisin. Kun kerran yritin vilkaista alas, minua alkoi välittömästi huimaamaan ja käänsin katseen heti takaisin jalkoihin. Eteneminen oli hidasta. Alusta oli todella epävakaa, pari kertaa alusta lähti valumaan pois jalkojen alta. Polkua ei ollut, mutta onneksi reittimerkkejä oli laitettu niin paljon, että niiden perässä pysyi suht helposti. Alamäki oli niin jyrkkä, että olin koko painollani koko ajan varpaiden varassa. Varpaat alkoivatkin olemaan aika tohjona ja kipeät. Mietin, että Speedcrossini eivät tainneet olla ihan nappivalinta tähän maastoon. Muutoin jaksoin hyvin, ainoastaan varpaat olivat huonossa hapessa. 

Viihdytin itseäni miettimällä syvällisiä. Ajattelin, että "polku" jota olin lähtenyt kulkemaan oli vähän niinkuin kuin elämäkin. Vastaan voi tulla mitä vain ja aina kaikki ei ole kivoja asioita. En tykkää poluillani kivistä, varsinkaan irtokivistä, en myöskään tykännyt sen enempää isoista lohkareistakaan. Mutta ne olivat siellä ja minä olin siellä ja olin itse valinnut lähteä tälle matkalle. Minun oli hyväksyttävä ja tultava toimeen myös niiden epämiellyttävien asioiden kanssa siellä. En voi muuttaa ympäristöä muuksi kuin se oli tai poistaa sieltä niitä asioita mistä en tykännyt. Ajattelin, että olen aina ensisijaisesti itse vastuussa siitä olenko elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Jos johonkin pystyn vaikuttamaan niin omiin valintoihini ja asenteisiini. Jos haluan päästä elämässä helpommalla, silloin en lähde moisille matkoille. 

Olinko sitten onnellinen sillä hetkellä siellä keskellä jyrkkää vuorenrinnettä ja kaduinko tekemääni valintaa, niin KYLLÄ olin onnellinen ja EN katunut mitään! Niin hullua kuin se onkin, minä kaikesta huolimatta koin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, että olin sillä hetkellä juuri siellä missä olin. Minuun sattui, oli kuuma ja pari kertaa kaktuskin taisi raapaista tai löydä minua, mutta pysähdyin jossain kohtaa silittämään kaktusta ja hymyilin sille sekä auringolle. Mietin myös pidemmän matkan taivaltajia, jotka väsyneillä jaloilla tulisivat siihen samaan rinteeseen, jotkut vielä pimeän aikaan... Myötätunto heitä kohtaa oli suuri, mutta samalla se suhteutti ja helpotti taas omaa etenemistä. Itse kuitenkin täysin valossa ja auringonpaisteessa saan askeleeni valita!

Selvitin lopulta hyvissä voimin tieni alas Artearaan ensimmäiseen huoltoon. Olin helpottunut, että olin siellä ja ensimmäiseksi hain itselleni cokista. Vaikka olin juonut hyvin koko reissun ajan, cokis maistui niin taivaalliselle! Join kolme motillista peräjälkeen. Aloin täyttämään juomarakkoani, kun huoltopisteen kuuluttaja lähestyi ja halusi haastatella minua, koska olin ulkomaalainen. Hyvin pirteästi vastailin kysymyksiin ja kun hän kysyi uskonko että voisin ajatella osallistuvani kisaan uudelleenkin, niin hetkeäkään epäröimättä lupailin jo tulla ensi vuonna uudelleen ja ehdottomasti silloin pidemmälle matkalle!

Loppumatka

Jatkoin matkaani huollosta eteenpäin, kun tulikin varmaan runsaan cokiksen juonnin takia pissahätä. Pähkäilin mitä tekisin, kun eteen tulikin rakennus jonka läpi mentiin ja jossa oli oikea vessa! Siis posliinipönttö! Luksusta! Kävin vessassa, pesin käteni ja huuhtelin naamaa ja matka jatkui taas. Ylämäet olivat minulle helppoja, toivoin että niitä olisi jatkossa paljon. Ylämäissä ohittelin muita taivaltajia, mutta alamäet olivat minun varpaille tuskallisia. Ja valitettavasti alamäkiä oli enemmän. Tien pohja olisi ollut juostavaa, mutta varpaiden takia minun oli pitäydyttävä kävelyssä. Sitten muistin, että pakkasin liivin taskuuni buranaa. Nyt jos milloin oli tilanne, että sitä tarvin! Burana naamaan ja matka jatkui helteisissä olosuhteissa hitaasti mutta varmasti.

Toinen ja viimeinen huolto oli Machacadorassa. Siitä eteenpäin tiesinkin reitin jo olevan tasaista. Tässä huollossa nappasin myös vähän kiinteääkin ruokaa suuhuni, mutta cokis oli edelleen kova sana. Vähän minun jälkeeni huoltoon tuli TGC:aa = 127 km johtava miesjuoksija. Hurrattiin ja taputettiin hänelle ja toivottelimme hänelle onnea loppumatkalle. Vaikka miehellä oli siinä vaiheessa jo lähes 120 km alla, hän juoksi lujaa! Hurjia kavereita nämä pitkämatkalaiset!

Otin huollossa toisen buranan ja jatkoin matkaa. Burana oli varmaan tehonnut, koska ajoittain pystyin pätkiä jo juoksemaan. Viimeiset kilometrit ennen Maspalomasia oli kanavanpohjaa. Edellisenä päivänä olin epäillyt sen olevan kuuma edetä, mutta nyt siinä kävikin ajoittain viilentävä tuulenhenkäys. Soitin huvipuiston kohdilta Villelle, että kohta olisin huudeilla.Kanavaa oli vaikea juosta, koska pohja oli hyvin epätasainen ja jalkaa olisi pitänyt ajoittain nostaa niin reippaasti, että kompastumisen riski oli iso. Välillä hölkkäsin ja välillä kävelin. Yllättävän nopeasti olinkin jo kanavan loppupäässä, kun joku huusi nimeni. Ville siellä jo oli kamera valmiina.

Eihän uskoisi, että juuri on varpaankynsi
 kengässä kääntynyt väärinpäin. ;)

Nousin kanavasta rantatielle ja jatkoin juosten matkaa. Rantakatu oli täynnä turisteja ja niitä sai tasaisin väliajoin väistellä. Olin päättänyt kuitenkin mennä juosten maaliin, enää en kävelisi, vaikka varpaisiin sattuikin. Kannustushuutoja kuului ympäriltä ja vaikka odotin jo maalia, minulla vähän harmitti että matka loppuisi kohta. Voimia oli todella hyvin jäljellä. Rannalla reitti poikkesi hiekalle. Mitä ihmettä, kenen älynväläys on ollut viedä reitti sinne? Upottavalla hiekalla oli mahdoton juosta, oli pakko kävellä.  Puupolulle päästyäni ruuhka oli kova, kun turisteja seisoskeli ja käveli isona rintamana polulla. Pari kertaa kompastuin, kun yritin väistellä turisteja. 

Pääsin Farolle josta matka jatkui edelleen rantaa pitkin. Loppumatka tuntui hirvittävän pitkältä. Vihdoin olin Expolla ja loppusuoralla. Ihmiset huusivat ja kannustivat. Juoksin lopun niin lujaa, että menin niin vauhdilla maaliportin ohi ja en meinanut saada pysäytettyä vauhtia ollenkaan. Ville oli jo maalissa kuvaamassa. Olin maalissa ajassa 5.52.55. Matkaa oli kertynyt noin 34 km.

Maalissa!

Olin helpottunut että olin maalissa, mutta myös vähän pettynyt, kun matka loppui. Alkuvuoden sairasteluun nähden oli ihan hyvä, että matka oli lyhyt, mutta minulla ei ollut matkan aikana kuitenkaan minkäänlaisia ongelmia varpaita lukuunottamatta. Halu palata vuorille oli mielessä jo tuolla maaliintulohetkellä. Melko varmasti tulen palaamaan vielä takaisin ja osallistumaan vähintään Maratonille, mutta Advanced reittikin voisi olla vaihtoehto. Katsotaan miten tämä minun loppukausi sujuu ja toivotaan, että pysytään terveinä! 

Vuoden 2014 yhteenvetoa

Hieman on päässyt jo vierähtämään tämä päivitys, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan...

Alkuvuosi on mennyt ensin lomaillessa ja sitten heti iskikin kunnon flunssa, josta edelleen toivutaan. Myös viime vuodesta jäi valitettavasti päällimmäisenä mieleen vammat ja loppuvuoden sairastelu. Edellisestä vuodesta 2013 olin kirjoittanut seuraavaa: 

"Koko kesän kilpailukausi oli minulla ehyt. Minua ei vaivannut mikään. Loppukesästä morton kylläkin, mutta ei läheskään niin pahana kuin edellisenä kesänä. Pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin, mihin olin suunnitellutkin. Tästä olen erityisen iloinen! Olen selkeästi tehnyt harjoittelun suhteen jotain oikein, vaikkakin ehkä vauhtien kustannuksella, mutta pistän kuitenkin terveyden ja vaivattomuuden vauhtien kehittymisen edelle."

Alkuvuosi 2014 oli ehjä ja sain hyvän harjoittelukauden kesää ajatellen alle. Tavoitteita ei ollut sen kummemmin, koska tiesin vuoden etukäteen olevan muutoinkin aika rankan, joten harrastuksesta en halunnut enempää lisäkuormitusta itselleni ottaa. Menisin vain fiiliksellä. Nyt jälkikäteen kun ajattelee, tuo päätös oli hyvä. 

Keväällä kisakausi aukesi Prahan puolikkaalla. Kokonaisuutena olen tyytyväinen kisaan, vaikka onkin ollut tähän asti ainut kisa missä olen kärsinyt kunnon krampeista. Alkuun ajattelin kramppien johtuneen mukulakivistä, mutta jälkikäteen mietittynä edellisen päivän lennot sekä illan kävelymaraton Prahaan tutustuen plus kisareitin mukulakivet taisivat olla kaikki yhteisvaikuttamassa kramppien syntyyn. Juoksin kaikesta huolimatta hyvän juoksun, joka ei jäänyt edes kauas ennätyksestä.

Terwalla sitten oli jälleen kerran hellettä ja se sai minut varovaiseksi ja jälkiviisaana ajatellen, liian varovaiseksi. Helteestä huolimatta juoksu oli minulle tosi helppo ja hitaan alun jälkeen kiristin loppua kohden. Jos olisin ollut rohkeampi, ennätys olisi aika varmasti tullut. Nyt jäin siitä vajaa kolme minuuttia. Tämä kisa on ainut kisa mikä on jäänyt harmittamaan, etten juossut kunnon juoksua. Varaa ja voimia parempaan juoksuun olisi ollut reilusti.

Terwan jälkeen sain pienen flunssan ja kesäkuun puolivälin Santa Claus Maraton oli hetken vähän vaarassa. Mutta tokenin niin, että pääsin juoksemaan. Jos Terwa oli helppo, niin tämä juoksu olikin sitten ihan kauhea! Yhtään parempaan suoritukseen ei olisi ollut rahkeita. Isoin ongelma taisi olla syömättömyyteni, koska kisa oli illalla enkä oikein uskaltanut syödä koko päivänä. Tämäkin asia on nyt opittu kantapään kautta. Aika oli kuitenkin hitusen parempi kuin Terwalla. 

Kesäkuun lopussa oli Turussa Paavo Nurmen kymppi, jossa oikeasti halusin juosta uuden ennätyksen, koska en noita kymppejä juurikaan juokse. Pettymys oli suuri, kun kauan ennen maalia tajusin, etten kerkeä. En myöskään suostunut käsittämään, että miksi näin kävi. Juoksu oli sujunut hyvin ja vaikka lopussa vähän helteessä väsähdin, niin en pahasti kuitenkaan. Illalla sitten selvisikin, että Paavon kymppi oli 300-400 metriä ylipitkä. Jos olisi ollut oikean mittainen, ennätys olisi tullut. Tämä jäikin ainoaksi kympiksi tälle vuodelle.

Heinäkuussa olikin koko vuoden paras kisani. Salla Midnight Marathon, elämäni ensimmäinen polkujuoksukisa. Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä mahdollisesti eteen tulee ja minkälainen reitti on. Matkan teko oli aivan huippua! Poluilla eteneminen oli minulle vaivatonta ja helppoa. Toki en vetänyt lujaa, kun oli vasta eka kerta metsissä. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja ihmiset kaikki siellä todella ystävällisiä. Sain reissusta muistoksi reiteeni kunnon mustelman sekä puujalan, mutta ei haitannut. Tiesin, että jatkossa askeleeni tulevat mitä enenevässä määrin johtamaan metsiin. Kuinka oikeassa olinkaan! Tällä reissulla opin myös syömään kisaa edeltävästi, kun otin mallia matkaseuralaisistani, kokeneista ultraajista, jotka surutta vetelivät suuhunsa kaiken mahdollisen. Ilman heitä olisin todennäköisesti vain näykkinyt jotain pientä, mutta nyt meni nassuun niin pastat, suklaat kuin lihapullatkin. Ja itse kisassa ei mitään ongelmia vatsan kanssa!

Polkujuoksija!

Elokuun alussa oli ExtremeRun. Tässä tapahtumassa saatujen vammojen takia, koko loppukauteni meni pieleen. Edelleen tapahtumasta on muistona peukalovamma, joka ei meinaa näköjään parantua millään. Mutta eniten ongelmia minulle aiheutti rajun haavainfektion takia turvonnut polvi ja pohje. Ensin luulin heinäkuun pyöräilyreissuilta polvitapeeseen saadun rasitusvamman äityneen, mutta saman polven haavat tulehtuivat rajusti ja aiheuttivat runsaasti ongelmia minulle. Juoksutaukoa tuli jonkin verran, kovalla alustalla juokseminen oli käytännössä mahdotonta. Siirryinkin kokonaan metsiin ja soille pehmeille alustoille. Siellä polven kanssa pärjäsi kohtuudella. 

Vammautunut juoksija

Juoksutapahtumia jäi juoksematta ja syyskuussa uskaltauduin kuitenkin Kiiminkiin puolikkaalle. Alunperin minun piti siellä juosta elämäni ensimmäinen maraton. Mutta ei puhettakaan, että polvella olisi vielä kokonaiselle uskaltanut. Kiimingissä minulla oli jalat tosi tönkkönä varmaan monestakin asiasta, ei yksin polvesta johtuvaa. Niin hullua kuin noilla jaloilla juoksu olikin, puolikas oli minun koko kauden paras. Jäin ennätyksestä vain puolitoista minuuttia. Kaikenlisäksi kämmäilin juoksun aikana ja menetin aikaa niidenkin takia. Lähdin juoksuun hänniltä, kun luulin, että mitataan nettoaikaa ja lopussa vahingossa juoksin harhaan. Ilman näitä kämmejä olisi ollut mahdollisuudet ennätykseen. Ja ilman tönkköjalkoja mahdollisuudet vaikka mihin...

Sitten lokakuun alussa alkoi flunssakierre, joka yhä jatkuu. Virpiniemen maastomaraton jäi välistä ja loppukuusta flunssa alkoi uudelleen mennen myös keuhkoihin. Astmalääkityksellä sain itseni kuntoon pikkuhiljaa ja pikkuhiljaa aloittelin lenkkeilyä taas. Juoksu tuntui heti hyvältä ja kunto ei tuntunut laskeneen yhtään sairastelusta huolimatta. Palasin heti normaaliin harjoittelutahtiin. Marraskuun lopussa osallistuin NUTS Köykkyriin, jossa kiikutaan Köykkyrin rinnettä ylös ja juostaan polkua pitkin alas. Hyvin sujui, eikä mäessä kiikkuminen tuottanut hankaluutta. Olin kyllä Köykkyrissä kerinnyt jo useamman kerran kesän jälkeen käydä harjoittelemassa, joten mäki ei juurikaan tuottanut ongelmia. Minua jopa harmitti jättää kisa kahden tunnin jälkeen, kun oli kiire toisiin pikkujouluihin.

Joulukuun puolivälissä minulla alkoi sitten sykeongelmat vaivaamaan. Ei pystynyt juoksemaan ollenkaan, etteikö sykkeet olisi olleet vk-tasolla. Suosiolla rauhoitin menoa, pidin ihan kunnolla taukoakin juoksusta. Ennen vuodenvaihdetta ja tämän vuoden eka viikolla lomaillessa Gran Canarialla tilanne oli jo ihan hyvä, pystyin taas juoksemaan ilman, että sykkeet hätäilivät. Mutta kun kotiuduttiin lomalta, sairastuttiin poikien kanssa flunssaan heti. Flunssa on ollut myös sellainen, että minun lisäksi urheilevalla pojallani tuli "sydänongelmia", joiden takia me ollaan nyt pidetty harjoittelutaukoa molemmat. 

Tammikuussa juosten hiekkarannalla

Näin jälkiviisaana kun omaa tilannetta ajattelee, minun olisi pitänyt jo silloin marraskuussa sairastelun jälkeen ottaa selkeästi rauhallisemmin, eikä heti palata normaaliin harjoittelutahtiin. Arkikin on kuormittavaa, kun on työt mitkä pitää hoitaa sekä koko perheen harrastukset, joiden takia monesti viikonloputkin menevät kuskatessa milloin mihinkin. Saattaa mennä viikkoja, ettei nuku kunnon öitä, kun aina pitää olla aamuisin johonkin suuntaan menossa. Sairastelun jälkeen kunnon levolla ja  maltillisella harjoittelun aloituksella olisin varmaan välttänyt lievän ylirasitustilan ja mahdollisesti myös tämän flunssan sairastamisen. Ylikuormittuneessa elimistössä vastustuskyky kun on normaalia alhaisempi ja flunssapöpöt pääsevät jylläämään helpommin.

Vaikka etukäteen olen tiennyt kaiken tämän jo, niin siitä huolimatta itsellenikin näin pääsi käymään. Tiedostan asian nyt, mutta en tiedostanut sitä vielä marraskuussa.  Ehkä uskoin, että aikaisempien vuosien sairastamattomuus olisi pysyvä tila. Jos nyt jotain viime vuodesta olen oppinut, niin sen että jos sairastan, otan hyvin rauhallisesti ainakin tupla-ajan kuin mitä sairaus on kestänyt. Tällä hetkellä minulla se tarkoittaa sauvakävelyä juoksun sijaan. 
Mutta jos jotain hyvää vuoden aikana on on tapahtunut, niin venyttelyillä olen saanut mortonini lähes vaivattomaksi!

Sauvakävelylenkin jälkeenkin hymyilyttää...

Tälle vuodellekaan minulla ei ole numeraalisia tavoitteita. Päätavoite on selviytyä NUTS Pallas 55 km kunnialla maaliin. Minulle pelkästään se on jo iso tavoite ja olen todella onnellinen jos siitä selviän! Muutoinkin tulen osallistumaan enimmäkseen polkujuoksu tapahtumiin. Pallaksen jälkeen kalenteri on auki. Todennäköisesti palauttelen itseäni rauhassa ja pidän juoksusta taukoa hetken.  

Ai niin, yksi muutos viime vuoteen on tapahtunut. Juoksen tänä vuonna eri sarjassa kuin viime vuonna... :) 

NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Race

Hieno on numerolappu!

Lauantaipäivä ja -ilta oli kahden pikkujoulun juhlaa. Toiset pikkujoulut vietin Köykkyrin mäessä ja toiset työporukan kesken kaupungissa. Hauskaa oli molemmista, mutta toisista minulla harmitti suunnattomasti lähteä ennen aikojaan pois...

Koko loppukesähän minulla meni harjoittelun ja kisojen suhteen vähän pilalle ExtremeRunissa saatujen haavojen ja niistä seuranneen todella rajun haavainfektion takia. Lokakuussa taas alkoi flunssa vaivaamaan ja lopulta flunssa iski oikeinkin kunnolla ja ärsytti uinuvan astmani todella ärhäkkäänä esiin. Edelleenkään en pärjää ilman kortisonisuihkeita. Marraskuussa kuitenkin sain jo kaksi suht ehjää harjoitusviikkoa alle ja olin huikean tyytyväinen, koska pitkä sairastelu ja parin kuukauden keventely ei näyttänyt aiheuttaneen kovinkaan suurta tuhoa kunnon suhteen. Tehdyt juoksulenkit sujuivat yllättävän kevyesti ja vauhtia oli sykkeisiin nähden normaalia enemmän. Mietinkin jo, että onkohan tehnyt jopa hyvää harjoitella pari kuukautta suht kevyesti ja totaalilevot sairastamisen takia ovat tulleet tarpeeseen?

Viime vuonna ei tullut mieleenikään, että olisin osallistunut NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Raceen. Olin käynyt harjoittelemassa jonkin verran Köykkyrissä ja inhosin kiikkua ja juosta mäkeä. Mieluummin pysyin tasamaalla. Muutama kisajuoksu kesällä kuitenkin pakotti minut mäkiinkin harjoittelemaan, koska yksinkertaisesti aina hyydyin, jos reitille sattui vähänkin isompi mäki. Köykkyri ja Sarkkirannan hyppyrimonttu tulivat tänä kesänä ja syksynä hyvinkin tutuksi. Opin, ettei sitä mäkeä tarvitse aina niin verenmaku suussa kiikua ylös. Syyskuussa Santorin Kamarissa minulla ei enää yhtään ketuttanut kiivetä vuorta ylös yli kolmenkympin helteessä. 

Tänä vuonna en sitten epäröinyt yhtään, ettenkö olisi Köykkyrin mäkikisaan mukaan lähtenyt. Alunperin olin lähdössä 4 tunnin kisaan mukaan, mutta sitten tajusin, että kisa sattuu samalle päivälle firman pikkujoulujen kanssa, joten oli soviteltava molemmat tapahtumat kalenteriin sopiviksi. Onneksi tapahtumassa on olemassa myös sarja FUN RUN, jossa saa juosta niin vähän tai niin kauan kuin haluaa tai jaksaa. Olin tehnyt päätöksen, että juoksen kahden tunnin pyrähdyksen ja sitten kiiruhdan valmistautumaan illan pikkujouluihin. Tosissaan kisaamaan minulla ei ollut tarvetta lähteä, hyvä pitkätreeni riittäisi.

Köykkyri - Kuva:Mari Maier

Kisaviikko oli kiireinen. Hätäisesti sain syötyä päivittäin, mutta joka päivä kuitenkin oikean ruuan sain syötyä, siitä pidin kiinni. Perjantaina alkoi migreeni, joka vaikutti niin, etten perjantai - lauantai yönä nukkunut juurikaan. Lauantai aamuna kuudelta laitoin pojan jalkapalloturnaukseen menemään ja itsellä oli olo epätoivoinen. Yökkäilin tyhjää ja päätä särki. Rauhoitin itseä, että joskus ennenkin on olo ollut samanlainen ja hyväksi on olo muuttunut juostessa. 

Facebookista sitten ennen omaa starttia kerkesin lukea toisten tyttöjen fiiliksiä ja heidän hyvä fiilis tarttui itseenkin. 6 tunnin urakoijilla startti oli tuntia ennenkuin meillä Fun Runilaisilla tai aamuvuoron 1 tunnin juoksijoilla. Pakkailin kamat sekä eväät ja lähdin Köykkyriin. Siellä oli iloisia ihmisiä vastassa ja uusia tuttavuuksiakin kerkesi ennen starttia syntyä. Tuosta ylempänä olevasta Marin kuvasta olin jo kotona nähnyt, että on nastakenkäkeli, joten kenkävalintani oli Salomonin Spikecrossit.

Reittinä kisassa oli tuo kuvassa näkyvä mäki ylös ja alas tultiin metsän laitaa polkua pitkin. Minulla GPS näyttää kierroksen mitaksi 470-480 m. Lähdin tonttulakki päässäni rauhallisesti matkaan mäkeä ylöspäin. En aikonut voimia polttaa turhaan hötkyilyyn. Ensimmäisillä 3-4 kiekoilla tuoreilla jaloilla tarkoituksellisesti tulin alamäen aika reippaasti alas, koska halusin testata miten alamäkijuoksu minulla sujuu. Hyvinhän se sujui, olin ihan tyytyväinen. Alämäessä olin jopa edellä meneviä vauhdikkaampi. Mutta seuraavilla kiekoilla jo otin alamäenkin rauhallisesti, ihan ajatuksella etten nyt turhaa vain kaatuisi ja loukkaisi itseäni. Yhtään en enää halunnut harjoitteluaikaa menettää turhiin tapaturmiin. Tonttulakki oli kuuma varustus, kävin se jo aika pian vaihtamassa pintakaasupipoon.

Hyvin kerkesi myös kuvaamaan :)
Kuva mäen päältä.

Mäen päällä oli hieman liejuinen keli :)

Vaikka lähdin innoissani kisaan mukaan, olin kuitenkin yllättynyt. Etukäteen jännitin tuota mäen kiikkumista, mutta homma olikin minusta hauskaa ja minulla ei yhtään harmittanut kiikkua mäkeä ylös, kuten normaalisti tekee! Kannustusta tuli niin mäen ylhäällä kuin alhaalla ja ohi juoksevat juoksukaverit jaksoivat joka kerta kannustaa! Päänsärkykin hävisi jo ensimmäisten kiekkojen aikana! Pahoinvointi oli ja pysyi, mutta sen kanssa pärjäsi. 

Puoli tuntia taivallettuani, alamäkeä juostessani kuulin kuuluttajan kuuluttavan, että olin voittanut ensimmäisessä arvonnassa lahjakortin Dynamosalille. Kyseinen sali sijaitsee meidän talosta noin 400 metrin päässä ja olin sinne suunnitellutkin mennä piakkoin tutustumaan. Aikaisemmin Oulussa Crossfit salilla käyneenä uskon, että tämä sali voisi olla minulle juuri sopiva ja sijainti on minua ajatellen täydellinen! Juuri oikean palkinnon siis sain! Ja kerrankin sentään voitin jotain!

Puolilta päivin oli 4 tunnin sarjan startti. Tajusin, että olen jo puolet aikomastani ajasta mäessä könynnyt. Enää tunti jäljellä... En kyllä ala! En tiedä mitä minulle oli tapahtunut, entisenä mäkien vihaajana en halunnutkaan lopettaa! Vaikka ylämäki puuskututti ja otti voimille, alamäki aina palautti tosi hyvin. Missään vaiheessa jalat eivät vihoitelleet tai olleet yhteistyöhaluttomat. Vimeisen vartin aikana kävin itseni kanssa keskusteluja, että jatkaisin mäessä vielä tunnin ainakin. Mutta lopulta järki minussa voitti, kaksi tuntia riittäisi mitkä olin aikonutkin. Että jäisi voimia vielä illan toisiin pikkujouluihin ja että ylipäätään kerkeän niihin. Vastahakoisesti 26 kierrosta kiertäneenä ja GPS:n mukaan 12,52 km taivaltaneena luovutin, hain lahjakorttini ja vähin äänin poistuin pizzerian kautta kotiin pikkujouluihin osa 2 valmistautumaan...

Olin huonoilla tankkauksilla liikenteessä, siksi otin evästystä mukaan, että energiat ei ihan pääse kesken loppumaan. Eväänä minulla oli mukana mustikka- ja tyrnisoppaa ja taas tuli todistettua kuinka hyviä ne ovat! Minulla ne imeytyvät kyllä tosi hyvin eivätkä kuohu mahassa. Otin parituntisen aikana yhden kumpaakin ja kerran kauhaisin sipsejä ja suklaata mukaani ja pari kertaa otin urheilujuomaa. Huolto oli hyvä ja periaatteessa niilläkin olisi tuon parituntisen hyvinkin pärjännyt. Palautusjuoman otin heti urakan lopetettuani. Kisan jälkeen olen aina huono syömään, mutta nyt sain kotona hyvällä ruokahalulla jopa kaksi palasta pizzaa syötyä. Jaffaa minulla ei olisi ollut mitään halua vaihtaa siideriin, mutta pikkujoulujen kunniaksi korkkasin kuitenkin siideripullon.

Selvisin juurikin ajoissa toiseen pikkujoulupaikkaan ja nyt voin jo tunnustaa, että ensimmäisen tunnin aikana minulla ei mielessä juuri muuta pyörinyt, kuin että haluan ruokaa! Jouduimme vielä noutopöytään nähden kaukaisimpaan pöytään istumaan ja ajattelin vain, että joudumme odottamaan hirveän kauan ennenkuin saamme ruokaa... Odotellessa pöytämme vuoroa en varmaan puhunut juurikaan mitään. Noin 2000 kalorin vaje alkoi jo tuntumaan. Vihdoin sain kuin sainkin alkupalalautasen haettua ja melko nopeasti se minulla myös katosi ;) Sen jälkeen alkoikin jo helpottamaan ja pääruuan jaksoinkin sitten maltillisemmin syödä ja myös muiden kanssa keskustella. Että tiedoksi vaan, että jos wannabeurheilija on joskus normaalia totisempi tai äreä, hänellä saattaa olla nälkä!

Nälkäinen pikkujoulujuhlija

Kakkinensa olen erittäin tyytyväinen, että osallistuin NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Raceen. Homma toimi loistavasti ja tapahtuman henki oli erittäin lämmin. Isot kiitokset NUTSin porukalle järjestelyistä! Kisan maltoin mennä sykkeiden perusteella hyvinkin maltillisesti. Mitään vaivoja minulle ei parituntisesta tullut, vasta tänään on vähän kivistänyt reisilihaksia ja hitusen pohkeita. Tämä oli minulle todella hyvää harjoitusta kevään kisoja TGC:aa ja NUTS Karhunkierrosta varten. Haaveena olisi myös NUTS Pallas heinäkuussa, mutta vielä en ole uskaltanut tehdä päätöstä uskallanko niin pitkälle matkalle lähteä. Mutta onhan tässä aikaa vielä miettiä!