torstai 26. joulukuuta 2013

Vuoden yhteenvetoa ja jouluja!

Seija-tonttu ja Pelastakaa Lapset Joulujuoksu 2013
Niin se koitti vihdoin joulukin ja itselleni hieman ankeissa merkeissä. Sairastuin vähän pahempaan infektioon juuri joulun alla ja viimeisillä voimilla olen yrittänyt joulun selvitä kunnialla läpi. Eräänlainen ultasuoritus...

Blogirintamalla on nyt loppuvuoden ollut hieman hiljaista johtuen siitä, että olen ollut tajuttoman kiireinen. Niin töissä kuin treenien suhteenkin ja myös lapset pitäneet sopivasti säpinää elämässä. Myös lomamatkalla käytiin nyt joulukuussa lasten kanssa. 

Mutta kaikkinensa, vuosi vaihtuu kohta ja on aika vähän vetää yhteen kulunutta vuotta.



Vuosi sitten olin kirjoittanut facebookiin itselleni seuraavan "uudenvuodenlupauksen": "Uusi vuosi 2013 aloitettu kevyellä juoksulenkillä sekä lumitöillä. Kyllä teki lenkki räntäsateessa hyvää muutaman viikon tauon jälkeen  Lupauksia en ole tehnyt uudelle vuodelle, mutta uusia suunnitelmia kyllä. "Pelkkää" juoksua ei tule tämä vuosi olemaan, vaan uusia liikunnallisia suunnitelmia on tehty. Juoksuvammojen tai muiden vaivojen vaivatessa on hyvä, kun on laaja skaala mistä valita tekemisensä sekä näin tulee myös huolehdittua itsestä ja kropastaan monipuolisemmin. Näistä suunnitelmista on hyvä aloittaa tämä uusi vuosi ja toivotaan, että kaikille meille suotaisiin myös hyvää ja vahvaa terveyttä!"

Tämä minun ajatukseni treenaamisesta tammikuun alkupäiviltä myös toteutuivat. Pelkkää juoksua ei vuosi sisältynyt, vaan alkuvuosi huhtikuun loppuun asti tuli hiihdeltyä ja treenattua crossfit salilla.  Juoksua toki koko ajan siinä ohella. Toukokuusta lokakuuhun käytännössä katsoen vain juoksin. Tein myös lihaskuntoa, mutta enemmän sellaista lajinomaista harjoittelua: hyppyjä, loikkia, ylämäkeen, tasamaalla, alamäkeen jne... Muutamia juoksua tukevia crossfit harjoitteita mahtui myös kesään.


Juoksutavoitteet eivät toteutuneet siten kuin olin ajatellut. Puolimaraton on minulle se päämatka ja tavoitteena siinä oli alittaa kahden tunnin raja. Se tavoite jäi loppujen lopuksi kuitenkin reilun kolmen minuutin päähän. Kovin paljoa asia ei ole minua harmittanut, koska tämä Kiiminki-maratonilla juoksemani ennätysjuoksu oli minulle kuitenkin hyvin helppo ja nautinnollinen juoksu. Tämä juoksu oli minulle oikeastaan kauden ainoa juoksu, jonka juoksin minulle inhimillisissä olosuhteissa. Kaikki muut menivät enemmän tai vähemmän helteessä juostuna, josta minun kroppa ei tykkää yhtään. Toki loppukesää kohden sitä oli jo vähän toleranssi kasvanut auringonpaahteen suhteenkin.

Kympillä oli tavoitteena 55 min alittaminen kisassa ja enemmän minua harmitti, kun tämä tavoite ei toteutunut. Reilun minuutin huonompi aika on kirjattu viralliseksi ennätyksekseni. Harjoituksissa kyllä olen juossut reippaita kympin lenkkejä 55 min tuntumaan ja epävirallisesti esim. Kiimingin puolikkaalla pääsin tuohon tavoitteeseen, mutta se ei ole sama asia. Mutta jäipä nyt ensi kaudelle jotain tavoiteltavaa.

Koko kesän kilpailukausi oli minulla ehyt. Minua ei vaivannut mikään. Loppukesästä morton kylläkin, mutta ei läheskään niin pahana kuin edellisenä kesänä. Pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin, mihin olin suunnitellutkin. Tästä olen erityisen iloinen! Olen selkeästi tehnyt harjoittelun suhteen jotain oikein, vaikkakin ehkä vauhtien kustannuksella, mutta pistän kuitenkin terveyden ja vaivattomuuden vauhtien kehittymisen edelle.

Tästä päästäänkiin taas siihen tosiasiaan, että juoksijaksi olen liian iso ja raskastekoinen ja minun pitäisi painaa huomattavasti vähemmän, että vauhtini kehittyisivät edes jonkinlaisiksi, mutta olenko valmis luopumaan lihaksistani, niin vastaus on: EN. Rasvoista olisin  kyllä valmis luopumaan siinä määrin kuin se on terveellistä ;) Katson kuitenkin hyötyväni terveydellisesti enemmän siitä, että minulla on vahvat lihakset, kuin että juoksisin nopeampaa ja olisin kevyempi. Eli edelleenkään tulostavoitteet juoksun suhteen eivät tule olemaan kovin korkealla, mutta tottakai kehittymistä toivoo tapahtuvan ja sen eteen töitä tullaan tekemään.

Syksyllä pohdin pitkään miten ja missä harjoittelen talven ajan lihaskuntoani. Veto crossfit salille oli kova, mutta toisaalta toivoin saavani harjoitella vähän lähempänä kotia aikatauluongelmien takia. Loppujen lopuksi päätöstä asiaan helpotti, kun OMT-terapeutti huomasi lantioni olevan ihan jumissa ja kierossa, josta johtuen polveni olivat kääntyneet sisäänpäin ja sääret ulospäin - kaikki johtui juoksusta. Vaikka olin mielestäni venytellyt paljon, niin en selkeästikään riittävästi ja oikeita paikkoja. Vaivoja minulle ei ollut tästä vielä tullut, mutta ennen pitkää olisin isoissa ongelmissa, jos en nyt hoitaisi asiaa kuntoon. "Pehmeämpää" harjoittelua pitäisi nyt siis ottaa ohjelmaan ja paljon.

Etelän yössä...
Nyt olen sitten käynyt lokakuusta asti paikallisella kuntosalilla ryhmäliikuntatunneilla: mm. bodybalance, pilates, bodypump, bodyattack. Kehonhuoltotunteja on viikossa ollut n. 2-3 ja lihaskuntotreenejä 2. Juoksua on tietenkin koko ajan myös ollut. Myös samoina päivinä, kuin muitakin treenejä. Eli aika paljon kahden tai jopa kolmen erilaisen harjoituksen päiviä on ollut. Mutta niistä on siis paljon ollut palauttavaa, kehoa huoltavaa liikuntaa. Pakko kertoa, että ensimmäisellä balancetunnilla en päässyt edes risti-istuntaan. Nyt jo sentään siihen, mutta lootusasentoon on vielä pitkä matka. Pilateksesta taas on ollut iso apu minulle niska-hartiavaivoihin! Suosittelen ja kannustan ehdottomasti kaikkia harrastamaan myös pehmeämpää kehoa huoltavaa liikuntaa!

Kyykkäämisestä sen sijaan tuli minulle vaiva. Vasemman polveni ulkosyrjän yläpuolella kipeytyi kohta, joka vaikutti koko polven liikkuvuuteen. Tämä ongelma tuli esille joulukuun alussa, juuri ennen lomamatkaamme. Siksi päätin, että lomalla vain olen, en juokse, enkä käy salilla. Annan paikkojen palautua kunnolla. Ensimmäisellä bodypump tunnilla loman jälkeen kuitenkin jouduin toteamaan, että vaikka lihakset olivat palautuneet ja levänneet, polvi ei edelleenkään kestänyt kyykkäystä. Kyykyt ovat nyt taolla ehkä pitkänkin aikaa.

Ja eihän ne ongelmat tietenkään yhteen polveen loppuneet. Olen tottunut siihen, että joka vuosi vuoden lopulla sairastan jonkin kunnon taudin. Yleensä on ollut jokin pahempi flunssa tms. Nyt sitten tulikin vähän vakavampi infektio, joka lähti ihan viattomasta korvakäytävän tulehduksesta. Korva kutisi kovasti ja unissasi kynsin korvaa ja sain aikaan ihorikon korvaan, josta sitten lähti tämä paha infektio, jota nyt koko joulun olen sairastanut. 

Infektion nimi on cellulitis. Infektio on syvällä ihonalaiskudoksessa ja sitä normaalisti hoidetaan sairaalassa suonensisäisin antibiootein. Minä en kuitenkaan halunnut lähteä sairaalaan, kun joulukin oli tulossa ja heti oireiden alkaessa olin itsekin jo osannut sairauden diagnosoida ja antibiootin siihen jo kotona aloitin. Eka kerran lääkärissä käydessäni olin ihan hyvissä voimissa ja itsekin uskoin, että kun hoito vahvoilla antibiooteilla päästiin niin nopeasti aloittamaan, niin se ei kerkiäisi lehahtaa kovin pahaksi. Mutta jo muutama tunti lääkärissä käynnin jälkeen vointi oli ihan toinen ja kivut kovat. Melkein jo lähdin sairaalaan, mutta keskustelin lääkärini kanssa ja hän nosti antibioottiannoksen korkeammaksi ja päätin kuitenkin vielä katsoa miten tilanne etenisi. Aamulla menisin kuitenkin uudelleen lääkäriin ja verikokeisiin.

Aattoiltana apu tuli kylmäpussista,
kun lääkkeillä ei kipuja saanut hallintaan
Sinnillä olen pärjäillyt joulun yli ja todettava on, että taudin eteneminen oli ihan oppikirjamaisesti nopea ja itse tauti todella raju. Joulupäivä oli vähän helpompi, mutta lähinnä vaan makoilin ja nukuin, koska aika paljon tuli univelkaa kipujen takia valvottujen öiden takia. Mutta... jos joskus minulle vielä tulee jokin sairaalahoitoa ja iv-antibiootteja vaativa sairaus, aion mennä kiltisti sairaalaan saamaan hoidon, edes alkuhoidon... Tämä siis lähinnä itselleni tänne muistukseksi! Vaikka kuinka olisi itse alan ammattilainen ja ymmärtäisi miten hoidetaan muita (!) ja miten oireita seurataan, niin itseään on kuitenkin ihan eri asia hoitaa. Minullakin meni kipulääkeannokset sekaisin, kun kovien kipujen takia en varmaan ollut ihan tolkuissani ja sekoilin laskujen kanssa. Sairaalassa näin ei olisi tapahtunut ja siellä olisin voinut saada kipuihin myös tuhdimpaa kipulääkitystä, joka olisi myös turvallisempaa käyttää, kuin nämä "normaalit" kipulääkkeet.

Tapaninpäivänä kävin korvalääkärin vastaanotolla, joka puhdisti korvan moskasta ja huuhteli pirtulla. Hän sanoi kyllä, että vaikka olisi hoidettu alussa suonensisäisesti, ei voi sanoa tai luvata, että taudinkulku olisi ollut yhtään helpompi. Tauti vaan on kova ja tuskallinen. Antibioottiannosta laskettiin tänään, joten voiton puolella ollaan! Tällä hetkellä näyttäisi siis siltä, että olisin saamassa voiton taudista tällä kotihoidollakin. Tämä tie on ollut vaikea, mutta olen kuitenkin saanut nyt viettää joulun perheeni kanssa. Sekin on jotain!

Joulu meidän perheessä on sujunut muutoin rauhallisesti ja lepposasti. Pakko kehua ihania poikiani, että ovat kyllä olleet joulun alla ja joulun aikaankin ihmeen kilttejä ja omatoimisia. Leikkineet ja pelanneet sulassa sovussa, eikä ylimääräisiä kätinöitä ole kuulunut. Tämä on kyllä lämmittänyt kipeän äidin mieltä!

Liikunnat on nyt siis liikututtu ja juoksut juostu tälle vuodelle. Ensi vuosi aloitellaan todennäköisesti varovaisesti kehonhuollon merkeissä sitten, kun ollaan tervehdytty tästä taudista. Varovaiset lenkit tulevat mukaan sitten pikkuhiljaa, kun vointi alkaa sen sallimaan. Antibioottihoito tulee todennäköisesti jatkumaan hyvän matkaa tammikuun puolelle.

Hieman minua nyt jo mietityttää huhtikuussa oleva ensimmäinen puolimaratonini. Mitenköhän käy nyt, kun tämä tauti tuli sotkemaan hyvässä vauhdissa olleen harjoittelun...? Joskaan juuri nyt en sitä jaksa murehtia... kaikki aikanaan!

Mukavaa loppuvuotta kaikille!

Joulupäivän iltana... meillä pelattiin ulkopelejä sisällä ;)





maanantai 21. lokakuuta 2013

Kuntoilijan vakuutusasioiden ihmeellinen maailma

Nyt on jo lokakuun loppu... Tänään on se päivä, jonka jälkeen pahin kiire pitäisi olla takanapäin... Elän toivossa... :)

Juoksu kulkee tällä hetkellä erittäin keveästi. Ei mitään ongelmaa, jos ei ilmojen kylmentymistä ja osittaista liukkautta lasketa. Tuntuu, että jaksaisin juosta vaikka kuinka kauan väsymättä. Eilinen puolentoista tunnin lenkki oli aivan huippulenkki kovasta vastatuulesta huolimatta. Tänään 40 min lenkki meni edelleen kevein askelein. Vähän liiankin kevein... 

Mietin tänään lenkillä kuinka pk-lenkkien juokseminen onkin nykyään ihanaa ja helppoa. Vielä vuosi sitten ne olivat minulle tylsää pakkopullaa, kun piti pakottaa juoksemaan itsensä tarpeeksi hitaasti, ettei sykkeet nousseet liian korkealle. Nyt voin vaan nauttia lenkeistä, jotka menevät tuosta noin vaan keveästi ja helposti enkä edes mieti asiaa. Olen siis ehkä kehittynyt. Hyvä minä!

Ainut mikä minua häiritsee tällä hetkellä, kun puolet tien pinnasta on liukasta ja puolet sulaa asfalttia. Vielä en viitsisi alkaa nastoilla juoksemaan, kun en tykkää juosta niillä sulan päällä. Viime vuonna ei ollut mielestäni tällaista vaihetta ollenkaan, lunta ja jäätä tuli kerralla niin paljon, että pystyi suoraan siirtymään nastoihin. Ongelma mikä ainakin minulle näkyy tulevan on, että liukailla osuuksilla minulla sattuu polven sivuun, samaan kohtaan kuin missä ns. juoksijan polvi vaivaa. Sulalla osuudella kipu katoaa. Eli selkeästi liukkaalla pinnalla juoksutekniikka kärsii, kun pitää varoa ja ajan kanssa seurauksena olisi varmasti joku rasitusvaiva. 

Pakkaskelit ovat myös nyt pakottaneet minut kaivamaan villahousut ja muut talvijuoksukamppeet kaapista. Oikein odotan, koska pääsen kaivamaan myös sukset varastosta!

Kuntosaliasia ei ole minulla vieläkään ratkennut. Asiaan on enemmän kuin vähän kyllä vaikuttanut se, että on ollut niin kiire koko ajan, että on ollut helpompi lähteä vaan juoksemaan. Mutta pakko tälle asialle alkaa tekemään jo jotain. Näillä keleillä olisi varmaan ihan terveellistä mennä salille harjoittelemaan välillä, ellen sitten suosiolla ala juoksemaan niillä nastoilla.

Näistä edellä mainitsemistani tapaturma-alttiuteenkin vaikuttavista asioista päästäänkiin sitten aiheeseen, josta olen käynyt keskusteluja ja ollut yhteydessä eri vakuutusyhtiöihin. Nimittäin tapaturmavakuutus. Asia nousi pinnalle minun kohdalla nyt uudelleen, kun eräällä nettifoorumilla keskusteltiin tapaturmavakuutuksista ja siitä ovatko ne voimassa juoksutapahtumissa. Olin tarkastanut asian vuosi sitten vakuutusyhtiöstäni ja minulle vastattiin silloin, että tapaturmavakuutus on normaalisti voimassa myös juoksutapahtumissa, koska en ole kilpaurheilija enkä edusta mitään seuraa. 

Nyt tiedustelin vakuutusyhtiöstäni foorumilla käydyn keskustelun takia asiaa uudelleen, mutta siksi myös, koska halusin tietää miten vakuutus on voimassa ulkomaan juoksutapahtumissa, koska sellainenkin on minulla edessä. Asiaa tiedustelleet juoksijat olivat saaneet kahdenlaisia vastauksia asiaan samasta vakuutusyhtiöstäkin, kuten minäkin sain tällä kertaa. Minulle pahoiteltiin edellisen virkailijan virheellistä vastausta ja sanottiin, ettei vakuutus olekaan voimassa niissä juoksutapahtumissa, missä ei ole erillistä kuntosarjaa. Eli lähes kaikissa isoissa tapahtumissa. Turvaa pitäisi siis laajentaa koskemaan juoksu-urheilua ja hinta pompsahtaisi lähes viisinkertaiseksi - vain sen takia että osallistun muutamaan sellaiseen tapahtumaan vuodessa missä ei ole kuntosarjaa tarjolla.

Minulle perusteltiin asiaa, että juoksutapahtumat ovat riskialttiimpia kuin esim. juoksulenkit joita juostaan yksin. Hmm.... Miten se sitten selitetään, että kuntosarjassa riski olisi pienempi ja vakuutus on normaalisti voimassa, vaikka kuntosarjat starttaavat kuitenkin ihan samaan aikaan, kuin kilpasarjat ja mielestäni loukkaantumisriski on silloin ihan sama osallistuuko kilpasarjaan vai kuntosarjaan? 

Ulkomaan tapahtumiin matkavakuutusta täytyy laajentaa joka kerta erikseen koskemaan juoksutapahtumaa ja poistaa urheilurajoitus, ja se on mielestäni ihan perusteltua ja sen ymmärrän ja sen tiesinkin.

No, olen sitten ollut myös toiseen vakuutusyhtiöön yhteydessä, johon tutustuessani huomasin, että kyseisessä vakuutusyhtiössä on saatavilla hyvin kattava terveysvakuutus, joka piti sisällään paljon  muutakin kuin pelkät tapaturmat. Olen miettinyt ja tutkinut asiaa aika tarkoin ja huomasin, että olen vakuuttanut itseni kyllä hyvin pahojen asioiden takia, mutta muutoin en ole vakuuttanut itseäni kuin tapaturmien varalta, joka pitää sisällään vain vamman hoitokulut.

Selitin tämän kiemuraisen kuntourheilijan vakuutusongelman virkailijalle viime viikolla, ja hänpä olikin selvitellyt asiaa juurta jaksain ja soitti minulle tänään. Kyllä se niin on, että minun kohdalla ja muidenkin kuntoilijoiden kohdalla juoksutapahtumiin osallistuminen kuuluu ihan normaalin tapaturmavakuutuksen piiriin. En ole kilpaurheilija, en edusta mitään seuraa ja ilmoitan itse (eikä seura) itseni juoksutapahtumiin. Ei siis vaadita erillistä urheilijavakuutusta. 

Niin ja se hinta... Huomattavasti paljon laajemmalle vakuutusturvalle hinta on vain reilut kaksi kertaa isompi kuin nykyisen tapaturmavakuutukseni. Taitaa siis ainakin tapaturma-/terveysvakuutuksen osalta itseltäni vakuutusyhtiö nyt muuttua, mahdollisesti myös matkavakuutuksen osalta, kunhan sen kiemurat ensin kunnolla käyn läpi. Minulle ei näissä vakuutusasioissa ensijaista ole välttämättä hinta, vaan vakuutuksen sisältö ja kattavuus, mutta ainahan helpottaa jos hintakin on sitten edullisempi.

Missään nimessä en halua moittia nykyistäkään vakuutusyhtiötäni, jonka kanssa kuitenkin ne vahingot mitä meille ovat sattuneet, ovat hoituneet todella hyvin. Siksi en olekaan valmis koko vakuutuspakettiani ainakaan vielä muualle siirtämään, mutta tuo terveysasia on kuitenkin minulle tärkeä, kun se ei kuitenkaan koske pelkästään vain minua, jos minulle jotain pääsisi sattumaan. Jos toinen yhtiö tarjoaa paremman turvan, se on aika lailla ratkaisevaa.

Tällaisia pohdintoja tällä kertaa ja mainittakkon vielä, että ilmeisesti kiireen ja "liian ajattelun" takia purulihakseni ovat huomattavan kipeät, niin kipeät, että harkitsen yöksi sirdaludin ottamista. Jos joku on nähnyt minut tänään auton ratissa aukomassa suuta ja vääntämässä naamaa, johtuu se siitä että yritin rentouttaa purulihaksia silloin kun kukaan ei näe ;) Minulla on siis paha tapa kitkuttaa takahampaita kun keskityn oikein kovasti johonkin ja nyt olen ilmeisesti öisinkin miettinyt asioita ja kitkuttanut takahampaita yhteen... Kaikkea sitä :)



Näitä kelejä odotellessa... :)


sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Ylimenokaudesta peruskuntokauteen


Tonttukausi on jo alkanut...

Kiimingin jälkeen fiilikset ovat olleet erittäin hyvät. Olin kyseisen puolikkaan jälkeen vielä varma, että juoksisin ainakin yhden puolikkaan tälle syksyä. Mutta onneksi olen oppinut tulkitsemaan kehoni viestejä ja ymmärsin muutamassa päivässä, että nyt on aika pienelle ylimenokaudelle. Oli aika vaan olla ja levätä sekä tehdä muita hommia, kuten niitä tekemättömiä koti- ja pihatöitä, jotka yleensä jäävät kakkossijalle, kun pitää valita lenkin tai niiden väliltä... 

Kiimingin juoksun jälkeen Morton oli jalassa aika ärhäkkäänä. Luonnollisesti se nyt syksyllä oireileekin, koska juoksurasitusta on jalka saanut kesän aikana aika tavalla. Yllätykseksi jalka rauhottui kuitenkin muutamassa päivässä. Vaurioiksi minulle jäivät vain kyseisen jalat keskimmäiset varpaat, jotka olivat mustat ja verimössöiset. Mortonin kipuilessa juoksen kyseiset varpaat kippurassa ja siinä ne sitten pääsevät vaurioitumaan, kun iskeytyvät kärki edellä maahan.

Yleensä jatkan kevyttä lenkkeilyä jo muutaman päivän kuluttua kisasta. Nyt ei huvittanut. Yhtään ei haluttanut lähteä minkäänlaiselle lenkille. Viikon kuluttua Kiimingistä olimme lasten kanssa etelässä hautajaisreissussa. Olin ajatellut, että siellä viimeistään lähden lapsuuden maisemiin pururadalle juoksemaan. Edelleenkään ei huvittanut. Mutta en ottanut asiasta stressiä. Ehkä olin jo sopeutunut ajatukseen, että tästä tulee nyt pieni ylimenokausi. 

Perheessä oli ollut flunssaa ja etelän reissulta kotiuduttamme yksi pojista tuli sairaaksi. Ja itsellekin tuli lihakset ja kurkku kipeäksi sekä kahtena iltana nousi myös lämpö. Rytmihäiriöt vähän myös viestittivät, että kropassa ei ole kaikki ihan kunnossa. Muutoin ei vaivannut mikään. Eli viimeistään nyt tiesin, että ylimenokausi on nyt tässä ja liikunnat unohdetaan niin kauaksi, kun ollaan taas täysin terveitä. Mutta sen verran tein kuitenkin uusia juoksusuunnitelmia, että ilmoittauduin kevääksi Prahan puolikkaalle. On jotain konkreettista mitä odottaa ja mitä varten alkaa taas treenaamaan.




Työelämässä eletään joka vuosi kiireistä aikaa näin lokakuussa, koska on budjetointiaika ja tällä hetkellä on vielä kaikkea muutakin  uuden suunnittelua siihen päälle. Keskityin koko viikon sitten täysillä vain työntekoon, kotiin ja koti-/pihatöihin. Kaverin kanssa yhteistuumin olimme päättäneet viettää lauantain laittamalla hyvää ruokaa sekä laitellen pihaa talvikuntoon sekä istuttaa jotain syyskukkiakin ilahduttamaan pimenevää syksyä. Ja varsin hauska ja terapeuttinen päivähän siitä muodostuikin. Yhtään ei haitannut, vaikka pieni vesisade oli ilonamme koko päivän. Olisi itseasiassa ollut varsin mukava kisakeli!


Hyvässä seurassa ja loistavilla eväillä saa vaikka mitä aikaan!
Taustalla näkyvistä "pikkutontuista" oli iso apu, kun jaksoivat kuskata meitä puutarhakauppaan monta kertaa, kun huomasimme, että jokin loppui tai keksimme jotain uutta mitä tarvitsisimme :)

Nyt olikin sitten jo kaksi viikkoa kulunut ja mieli alkoi jo haluamaan juoksun pariin. Vointi oli hyvä ja flunssa ei tullut tuon pahempana päälle. Viikonloppuna oli ollut myös Vaarojen Maraton Kolilla, jossa oli useampi tuttu juoksemassa. Olin tiiviisti seurannut livetulosseurantaa sekä livekeskustelua facebookryhmässämme, miten juoksukaverit siellä pärjäävät. Matkat siellä olivat 15 km - 84 km erittäin haastavassa maastossa. Huikeita suorituksia seuraamalla alkoi itsellekin tulla sellainen polte päästä maastoon kisaamaan, että ihan piti itseä ottaa jo niskasta kiinni, että nyt pitää rauhoittua ja miettiä realiteetteja... ;)


Pakko myös tunnustaa, että jälleen kävin itseni kanssa keskustelua tuosta pidemmän matkan (maratonin) juoksemisesta. Joko maantiellä tai maastossa... Jos juoksisin viileällä kelillä ja juoksisin oikein rauhallisesti ja varmasti huolehtisin oikein huolella nestetasapainosta matkankin aikana... Enkö silloin voisi lähteä pidemmällekin matkalle...? Varmaan voisinkin, mutta on eri asia kuinka järkevää se on. Varmaan tähän asiaan tulen palaamaan vielä monta kertaa. Miehenikin sanoi minulle, että mikä kumma siinä on että sen puolikkaan juokseminen ja siinä kehittyminen ei riitä? Niin mikä siinä on? Sen haluaisinkin tietää...

Alkuviikosta sitten lähdin reilun kahden viikon totaalitauon jälkeen kevyelle lenkille. Ja voi elämä, että juoksu tuntuikin hyvältä! Jalat olivat todella keveät ja olisi haluttanut juosta kovempaakin, mutta jätin sen suosiolla seuraavaan lenkkiin, jossa ohjelmassa oli alkuverkat 10 min + 30 min tv-reipas + loppuverkat 10 min . Vauhtiosuus meni todella kevyellä ja helpolla juoksulla niinkuin pitikin ja hyvillä sykkeillä, jotka pysyivät alle anaerobisen. Olin todella tyytyväinen juoksun helppoudesta. Tauko todellakin oli tehnyt minulle erittäin hyvää!

Pohdinnassa ja mietinnässä on oikeastaan koko syksyn ollut myös lihaskuntoharjoittelu. Miten ja missä harjoittelen tulevan peruskuntokauden aikana... Ja vieläkään en ole osannut tehdä päätöstä! Joka toinen päivä olen menossa crossfit salille, kuten viime talvena ja joka toinen päivä normisali erilaisine jumppineen ja spinningeineen on viemässä voiton. Pikkuhiljaa pitäisi päätös tehdä tuonkin suhteen!

Tänään oli kuitenkin ohjelmassa lajinomaista voimaharjoittelua mäkijuoksutreenien ihmeellisessä ja tänään vähän rajussakin maailmassa. Normaalisti olen tehnyt mäkijuoksutreenejä loivissa pitkissä ylämäissä tai lyhyissä jyrkemmissä mäissä, mutta kai ne Kolin juoksijoiden hehkutukset saivat sen aikaan, että päätinkin tehdä vähän rajumman treenin Köykkyrin rinteessä. 

Verryttelin ensin pururadalla ja sitten hölkkäämään rinnettä ylös. Eka nousu menikin ihan mukavasti. Kevyesti hölkkäsin ja helposti pääsin kipuamaan rinteen ylös ja alas kävellen ja palautellen. Alhaalla juomahörppy ja sama uudestaan. Nyt ei enää ihan yhtä helposti mennytkään. Sain tosissaan tehdä töitä, että juoksuaskelin pääsin ylös. Sama toistui kolmannella kerralla. Sitten oli puolen välin 3 min palautumistauko. Neljäs kerta oli taas vähän helpompi, mutta viides kävi niin voimille, että puolessa välissä oli pakko laittaa kävelyksi ja päätäkin alkoi särkemään. Päätä jyskytti sydämen sykkeen tahtiin... Minun oli pakko luovuttaa ja päätin jättää viimeisen kuudennen kerran tekemättä. Alas päästessäni jalat tärisivät ja olo ei ollut mitenkään loistava. Loput vedet juomapullosta huiviin ja autoa kohti. Vielä autossakin minulla jalat tärräsivät niin paljon, että hetki piti istua vaan aloillaan, ennenkuin uskalsin lähteä ajamaan.

Varmaan ne lihaskuntoharjoittelut tulevat minulle tarpeeseen, koska nytkin huomasi että lihaskestävyys ei pitänyt niin kauan kuin olisi pitänyt. Toki harjoitus on normaalia rajumpi, mutta kyllä tuo kuusi vetoa olisi pitänyt pystyä tekemään. Seuraavalla kerralla sitten! Tai ehkä seuraavalla kerralla kävelenkin rinteen ylös ja juoksen sen alas. 


Tämän päivän treenimaasto
Uusi peruskuntokausi on nyt saatu sitten aluilleen. En vielä analysoinut ja vetänyt yhteen tätä kulunutta kautta, mutta palaan siihen vielä myöhemmin. Ensi kauden tavoitteet ja kisat ovat vielä vähän auki ja kun ne ovat selvillä kirjoittelen sitten niistä ajatuksista erillisessa blogitekstissä. Kaikkinensa voin kuitenkin todeta, että vaikka asettamiini tavoitteisiin en päässytkään tällä kaudella, siitä huolimatta olen kauteen ihan tyytyväinen! Se oli kuitenkin nousujohteinen. Loppuvuonna tulen juoksemaan ainakin Iin testijuoksuja (5 - 10 km) ja katsotaan miten niissä onnistutaan. Lauantaina 2.11. pääsen siis jo seuraavan kerran ulkoiluttamaan numerolappua!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ennätysjuoksu Kiiminki-maratonilla


Jälleen oli edessä kisaviikko. Muu elämä vaan ei pystynyt asiaa oikein huomioimaan. Aikataulutuksia, työmatkaa, palavereita sekä vihoittelevaa hammasta. Hampaan takia oli fiilikset välillä ihan maassa, koska kyllä jäytävä hammassärky jos mikä saa tuntemaan itsensä sairaaksi. Torstaina pääsin hammaslääkäriin uudelleen ja kuun alussa korjattua hammasta sekä sen yläpuolella olevaa hammasta vähän hiottiin ja tämä toimenpide onneksi auttoikin jo pahimpaan kipuun. 

Valmistautuminen tulevaan kisaan jäi ihan nollille. Yritin hampaasta huolimatta kuitenkin syödä suht oikein, mutta minkäänlaista tankkausta ei tullut tehtyä. Paitsi että join kyllä kahden päivän aikana litran Vital tuoremehua, jota en normaalisti olisi kyllä tehnyt, mutta mielessä oli kuitenkin tuo tuleva kisa. Hirmu nopeasti oltiinkiin taas perjantaissa ja kohta olisi kisapäivä. Perjantai-iltana minulla vaan väsytti... Ei ollut yhtään fiilistä, että huomenna juostaan...

Kisapäivään herätessä mieli oli kuitenkin suht levollinen. Hyvin nukuttu yö takana ja ilma näytti minun mielestäni täydelliseltä! Sopivan viileää, pilvistä ja yöllä / aamulla oli myös satanut. Maa oli märkä ja ilmassa olisi paljon happea. Pojallani oli samana päivänä myös jalkapalloturnaus edessä ja aamulla laitoin hänet ensin matkaan ennenkuin aloin itseäni laittamaan juoksukuntoon. Siinä puuhastellessani luin samalla tabletista muiden juoksijoiden fiiliksiä ja mietteitä tulevasta päivästä ja kyllä se itselläkin alkoi hymyilyttämään ja kisafiilis tarttumaan.

Matka Kiiminkiin oli suht nopea. Hyvissä ajoin olin perillä ja parkkipaikalla törmäsinkin heti Sannaan, jonka kanssa lähdettiin kisakansliaa kohti hakemaan numerolappua. Heti näytti, että tapahtumasta oli tulossa suht iso juoksutapahtuma. Porukkaa oli jo hyvin paikalla ja lisää tuli koko ajan. Pukukopissa sitten Lottakin liittyi seuraamme ja lähdimme yhdessä tekemään alkuverkkoja. Tässä vaiheessa fiilikset olivat jo korkealla ja oikein odotin, että pääsen kohta juoksemaan! Hartain toiveeni oli saada tehtyä nyt uusi ennätys ja aikatavoite mielellään alle 2.05. Toki se kahden tunnin alituskin siellä takaraivossa koko ajan oli, mutta usko siihen ei minulla ollut kovin luja.




Lähdimme yhdessä Lotan kanssa taas taivaltamaan alkumatkaa. Sanna me lähetettiin jo heti lähtöviivan jälkeen nopeimpien juoksijoiden perään tekemään omaa huippujuoksuansa. Taival lähtikin mukavasti heti alusta asti käyntiin. Ilma oli täydellinen! Kerrankin kunnon ilma juosta! Meitä oli alkukilometreillä aika paljon juoksijoita samassa porukassa ja yhden miehen bongasin, jonka epäilin juoksevan sitä tahtia, että Lotta hyötyisi hänen vauhdistaan. Mainitsin asiasta Lotalle ja kohta hän olikin jo miehen vieressä juoksemassa samaa vauhtia. Itse en siihen kyytiin mukaan lähtenyt, koska minulle riitti noin kahden tunnin tavoitevauhti ja sitä vauhtia pystyin todella helposti sillä hetkellä juoksemaan.

Ensimmäisen juomapaikan jälkeen minulle nousi hetkeksi kylmä hiki pintaan, kun kauhistuin vatsani reaktiota Dexal urheilujuomaan. Dexal pitäisi olla minulle ihan sopiva ja olen käyttänyt sitä ennenkin, koska sitä saa sopivina annospusseina mitkä helppo kuljettaa mukana. Mutta nyt kuitenkin vähän juomapaikan jälkeen tuntui, että vatsani kääntyy ympäri ja siihen oikeasti myös sattui. Päätin heti, että loppumatkan aikana otan vain  vettä ja käytän Squeezyn geelejä, jotka vähän varmuuden vuoksi otin mukaan. Onneksi otin!

4-5 km kohdalla pitkä punapaitainen mies juoksi eteeni ja hänen tahtiinsa minun askeleet sopivat täydellisesti! Kellosta vilkuilin vauhteja ja vauhti oli juuri sopiva ajatellen kahden tunnin alitusta. Mietin välillä ärsyttiköhän miestä kun juoksin aivan hänen kintereillään. En voinut tai viitsinyt puhuakaan hänelle mitään, koska hänellä oli kuullokkeet korvilla ja oletettavasti hevi pauhasi hänen korvissaan. Noin 7 km kohdalla kaarteessa mies varmaan tarkotuksella päästi minut ohi. Vedin sitten juomapaikalle asti, mutta siellä sitten vähän taktisesti join rauhassa kävellen ja odotin, että mies menee minun ohitse, että pääsen taas peesiin. Jotenkin oli helpompi juosta toisen perässä. Näin jatkoimme sitten puolimatkaan asti.

Juoksu oli ollut aivan älyttömän helppoa! Fiilikset olivat minulla aivan taivaissa. Kelloa en mitenkään hirveästi vilkuillut, mutta sen verran olin tietoinen, että kympin sekä vartin ennätykset olisivat nyt menneet uusiksi aivan heitämällä. Puolimatkassa punapaidan tahti vähän hidastui ja menin ohi. Minulla oli virtaa ihan hirveästi. Pyrin pitämään tahdin kuitenkin tavoitevauhdissa, etten väsähtäisi liikaan yrittämiseen. Harmitti vähän, kun se punapaita jäi jonnekin. Tarkoituksellako hän hiljensi tahtia, kun roikuin hänen perässään? Mutta jatkoin matkaani ja nyt alkoi tulla myös selkiä koko ajan tiheämmin vastaan. Minulla ei ollut väsymyksestä tietoakaan. Olin riemuissani, kun pystyin juoksemaan niin helposti ja aloin uskomaan jo, että tulen tällä juoksulla alittamaan kahden tunnin rajan, joka on tämän kauden tavoitteeni.

Minulle oli kerrottu, että Kiimingin reitti oli nopea, mutta tylsä. Itse en pitänyt reittiä tylsänä ollenkaan. Itseasiassa tykkäsin reitistä kovasti! Reitillä oli aika paljon mutkia ja kaarroksia ja aina niissä "hidastavissa" mutkissa minulla tuli Kari mieleen ja alkoi hymyilyttämään. Kari ei olisi tykännyt niistä mutkista yhtään. :) 15 km taivallettuani havaitsin, että tuttu punapaita meni ohitseni. Riemuitsin mielessäni, että nyt vaan imuun ja perässä maaliin. Siinä vaiheessa meitä olikin useampi juoksija samassa ryppäässä, joten minun roikkuminen ei varmaan häirinnyt tätä miestä niin paljon.

Mutta sitten ennen 17 km minulla alkoi morton olla jo hyvin vihaisella päällä ja sen lisäksi myös matka alkoi painamaan takapuolessa ja se vaikutti jalkoihin. Jalat eivät suostuneet enää liikkumaan niin nopeasti kuin olisin halunnut. Samoihin aikoihin minua juoksi vastaan yksi mies, jonka kanssa alkumatkasta hetki juostiin ja hän huuteli tien toiselta puolelta vieläkö olen alle kahden tunnin vauhdissa. Siinä vaiheessa vielä uskalsin vastata, että vielä olen siinä vauhdissa. Jalkojen painamisesta huolimatta olin tyytyväinen siihen, miten ne kuitenkin sain toimimaan. Vauhti hiipui, mutta ei toivottomasti. Punapaita oli kuitenkin nyt ottanut eroa minuun ja ihan reippaasti.

Jalkojen kanssa jouduin vähän sinnillä tekemään töitä, mutta muutoin jaksoin edelleen juosta hyvin. Ajattelinkin, että kunto minulla on kyllä ihan kohdillaan, mutta takapuoleen pitää lihaskuntoa alkaa kehittämään lisää. Keskityin nyt vaan jatkamaan matkaa kieli keskellä suuta ja pitämään ajatukset kasassa. Yhtään en antanut ajatuksissa valtaa sille missä ajassa nyt maaliviivan tulisin ylittämään. 18-20 kilometrit olivatkin selkeästi hitaimmat kilometrit, ollen reilun 6 minuutin kilometrejä. 20 km jälkeen sain kuitenkin jostain voimaa ja päätin, että ohitan pari edellä juoksevaa tyttöä. Jalat olivat raskaat, mutta siitä huolimatta ne suostuivat liikkumaan. Ohitin tytöt, mutta sitten koitti mielestäni matkan vaikein osuus... Matkaa maaliin varmaan 500m, mutta tuntui ettei se tule ikinä. Eka kieroksella en pitänyt lopun loivaa pitkää nousua ollenkaan pahana, mutta nyt toisella kierroksella se tuntui loputtoman pitkältä matkalta. Tällä matkalla takaa tuli yksi vanhempi mies, joka meni ohi sekä myös pari naista pääsi minusta ohi. Vihdoin koitti maaliviiva ja kuulin, kun kuuluttaja sanoi nimeni ja aikani 2.03 ja jotain... Olin niin tyytyväinen ja siinä vaiheessa edes sen kahden tunnin rajan yli meneminen ei jaksanut harmittaa. Olin parantanut enkkaani kuitenkin yli 6 min!!!

Loppusuoralla... Hei, minähän juoksen! ;) 
Jalat minulla oli pysähtymisen jälkeen todella tönköt. Myös morton oli todella vihainen! Vähän nilkuttaen jouduin kävelemään pukuhuoneeseen ja portaiden kävely alas oli kyllä aika suoritus. Mutta niin vaan ne kaikki vaivat unohtuivat heti, kun pukuhuoneeseen pääsi. Siellä oli iloisia naamoja odottamassa ja kaikki "meidän porukasta" oltiin parannettu enkkojamme yli 6 minuuttia. Huikeita aikoja  ja suorituksia tytöiltä! 

Suihkun jälkeen mentiin sitten katsomaan palkintojenjakoa ja keiton syöntiin. Tässä tapahtumassa meille tosiaan kuului myös jauhelihakeitto osallistumismaksuun ja siitä kyllä iso plussa tapahtuman järjestäjälle. Varsinkin, kun olin omat palautusjuomani unohtanut aamulla kotiin... Kaikkinensa tykkäsin kovasti tästä juoksutapahtumasta. Kaikki toimi loistavasti: reitti oli hyvä, huoltopisteitä riittävästi, niillä homma toimi, kaikkialla ihmiset olivat ystävällisiä ja paljon plussaa tiloista ja tuosta ruokailu mahdollisuudesta. Tähän tapahtumaan tulen varmuudella osallistumaan tulevaisuudessakin!

Paljon tuli nyt mietittävää taas tulevan harjoittelun suhteen. Mietintää myös siitä oliko tämä kauden viimeinen kisa vai ei... Kelit olisivat nyt mitä parhaimmillaan, mutta toisaalta morton jalka vaatisi nyt vähän rauhoittamista... Mutta ehkäpä palaan tähän asiaan sitten uuden blogikirjoituksen merkeissä!




sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Ylivieskan Kärkimaraton - vähän erilainen puolikas

 Tämä viikko meni lepäillessä, suorittamatta mitään liikuntaa. Edellisen viikonlopun liikuntapäivä painoi aika lailla reisissä ja lauantaille oli kuitenkin puolikas juostavana. Muutoinkin työviikko oli kiireinen  ja vähän jännitin miten saan syötyä oikealla lailla ja riittävästi. Toisaalta nykyään enää en stressaa tuon syömisen suhteen, koska tiedän selviäväni puolikkaasta ilman isoja tankkauksia. Syömisten ja juomisten suhteen sitten kuitenkin onnistuin ihan kohtalaisesti, joskin edes puoleen en hiilihydraatti määrissä päässyt, mutta söin kuitenkin oikeaa ruokaa jota hieman täydensin myös tankkausjuomalla. Itse juoksutapahtumasta kehkeytyikin sitten varsin erilainen kuin mitä koskaan minulla on ollut.

Lauantai aamuna lähdimme miehen kanssa jo ennen puolta kymmentä ajelemaan mutkan kautta kisakaupunkia kohti. Nuorimmainen piti viedä mummolaan päiväksi hoitoon. Matkan aikana vielä "tankkailin", join pullollisen urheilujuomaa sekä lisäksi vettä. Fiilikset olivat hyvät ja rauhalliset. Kisakansliassa numerolapunhaussa törmäsinkin sitten jo heti ensimmäiseen tuttuun juoksijaan, Kariin. Pukuhuoneeseen päästyäni siellä olikin sitten heti kerralla monta tuttua paikalla ja oudommatkin tulivat siinä samalla tutuiksi. Ilmapiiri oli erittäin lämminhenkinen ja kannustava. Siltä pohjalta oli erittäin mukava lähteä juoksemaan tulevaa koitosta. Miehenikin kommentoi jälkikäteen, että oli tykännyt tapahtuman ilmapiiristä ja meistä juoksijoista näki, että meillä oli erittäin kannustava ilmapiiri ja hyvä fiilis. Juuri sellainen sen pitääkin olla!


Palaverin pitoa ennen starttia :)

Vihdoin koitti lähdön aika. Maratonin juoksijat olivat lähteneet tuntia ennen meitä ja vartin juoksijat lähtivät yhtäaikaa meidän kanssa. Ensin meidän oli kierrettävä urheilukenttä kerran ympäri, ennen kuin pääsimme itse maratonreitille. Lähdimme yhdessä Lotan kanssa taivaltamaan matkaa, koska meillä suurinpiirtein oli samat aikatavoitteet, joskin minä tulisin olemaan se hitaampi juoksija. Alkumatka menikin kuin siivillä! Kilometrit vaan soljuivat kuin itsestään. Noin neljän kilometrin kohdalla pukukopista tutuksi tullut nainen liittyi seuraamme ja matka jatkui porukalla mukavia jutustellen.

7 km kohdalla minulla alkoi morton vaivaamaan ja jouduin vähän muuttamaan tahtia. Vähän harmitti, kun vaiva alkoi jo niin varhaisessa vaiheessa. Tiesin kuitenkin entuudestaan, että se vielä turtuisi, mutta seurauksena olisi rakko ja kynnen lähtö, koska tuon vaivan seurauksena vedän aina saman varpaan kippuraan ja se vaurioituu sitten  juostessa. 9 km kohdalla kipu olikin jo turtumassa, mutta olin jo jäänyt hieman muiden vauhdista. Ilma oli lämmin ja aurinko porotti, mutta ihme ja kumma kestin lämmön hyvin tällä kertaa. Kympin kohdalla olin 58-59 min. Ei paha tahti ollut ollut ollenkaan!

Mutta sitten tuli peltotaipaleet ja vastatuuli. Sillä hetkellä juoksin vielä ihan yksin, joten kenenkään kanssa ei voinut vuorotella tuulenhalkojana oloa. Pakko sanoa, että aika raskasta oli juosta vastatuuleen. Joskus 12 km jälkeen minulla alkoi sitten jalat painamaan ja tuntui, etten saa niitä liikuteltua sitä tahtia kuin olisin halunnut. Jaksoin hyvin juosta muuten, mutta jalat olivat yhteistyökyvyttömät... Tämä on jälleen yksi merkki siitä mitä minun täytyy ensi talven aikana tehdä. Pakarat täytyy saada yhtä vahvoiksi kuin reidet, koska ne ovat tällä hetkellä ihan eri paria...

Jalkoja lukuunottamatta juoksu ei ollut vaikeaa kuitenkaan. Vauhti oli hidastunut tavoitevauhdin alle, mutta ei toivottomasti kuitenkaan. Jotenkin tykkäsin reitistäkin, ja jopa vilkuilin maisemiakin. Peltoahan se oli suurimmaksi osaksi kyllä, mutta siitä huolimatta. Vähän välillä vaan ihmettelin, kun juomapisteet olivat niin harvakseltaan. Olisin kaivannut saada juoda vähän tiheämmin, mutta pärjäsin kuitenkin hyvin. Minulla jopa hymyilytti juostessa! Jatkoin yksinäistä taivaltani.

Mutta sitten 16 km kohdalla tapahtui jotain, joka muutti juoksuni sitten lopullisesti. En halua tässä tarkemmin kertoa mitä reitillä sattui, mutta lyhyesti sanottua toinen juoksija tarvitsi apuani, enkä voinut häntä yksin sinne taipaleelle jättää. Seuraavalle juomapisteelle oli aika pitkä matka siinä vaiheessa ja onneksi sain myös toisilta juoksijoilta vähän apuja matkan varrella, että selvisimme seuraavalle juomapaikalle. Sieltä sitten minulle sanottiin, että ensiapua on tulossa pyörällä reitille. Vähän aikaa vielä jatkoin tämän toisen juoksijan kanssa, mutta hän sanoi sitten pärjäävänsä ja siinä vaiheessa oltiinkin jo ihmisten ilmoilla, joten joku oli kuitenkin lähistöllä jos jotain vielä sattuisi.

Kauaa en saanut hölkättyä kun seuraava mahdollinen avuntarvitsija tuli selkä edellä vastaan ja hänen kanssaan hölkkäilin hetken ja yritin tsempata eteenpäin. Hänellä ei kuitenkaan mitään isompaa hätää ollut, joten jatkoin matkaani taas eteenpäin yksin. Mitään tarvetta minulla ei ollut enää kiristää vauhtia, vaan rauhallisesti hölkkäilin loppumatkan maaliin. Viimeisetkin kilometrit menivät varmaan tosi hitaasti (en ole purkanut vielä sykemittaria) ja rauhalliseen tahtiin, koska loppusuoraa hölkätessäni en ollut yhtään väsynyt tai uupunut, vaan olisin voinut lähteä vielä vaikka toisellekin kierrokselle jatkamaan matkaa.




Maalissa tapasinkin sitten heti tuttuja ja myös reitin varrella tapaamia muita juoksijoita tuli minua heti tervehtimään. Yhdessä sitten odotimme ja toivoimme, että maaliin saapuisi myös nämä vaikeuksia kärsineet ja niinhän siinä kävi, että kumpikin pääsi maaliin! :) Upeaa sinnikkyyttä ja taistelua! Kerkesin myös sopivasti paikalle näkemään kun meidän Kari pokkasi palkinnon kakkossijasta. Mahtavaa!

Oma aikani (n. 2.15) jäi sitten ennätyksestä ja tavoitteesta aika rutkasti, mutta en silti ollut pettynyt. Facebookissa kerkesin jo sanoa omaa aikaani vaisuksi, mutta tarkennettakoon, että minulle ja minun tavoitteisiin nähden se on vaisu. Jollekin muulle se voi olla jotain muuta, kuten oli minulle viime vuonna, kun tavoitteeni oli alittaa tuo 2.15. Missään tapauksessa en pidä huonona juoksijana ketään, joka juoksee tuohon aikaan tai hitaammin. Meillä kaikilla on kuitenkin omat tavoitteemme mihin pyrimme ja vertaamme omia tuloksia siihen omaan tasoomme.

Juoksun jälkeen olikin mukava mennä sitten uimahalliin pesytymään ja siellähän sitä heti törmäsi tuttuihin naisiin, joiden kanssa kisaa piti taas käydä läpi. Mahtavia onnistumisia oli sinä päivänä tapahtunut ja hymy oli herkässä kaikilla. Saunan jälkeen jututin myös kahta aika nuorta tyttöä, joista toinen oli nyt juossut ensimmäisen puolikkaansa. Hienoa, että nuoretkin ovat löytäneet juoksun riemun ja lähtevät kisoihin mukaan! Puheista päätellen, tämä kisa ei tule jäämään ainutlaatuiseksi kokemukseksi vaan jatkoa on luvassa! :)

Uimahallireissulla olisin varmaan saanut jättää saunassa käynnin kokonaan väliin, koska eilen illalla minulla kotona alkoi sitten kova päänsärky, joka jatkuu edelleen. Minulla ei juoksun aikana eikä jälkeenkään ollut mitään ongelmaa voinnin kanssa ja heti juoksun jälkeen join reilusti sekä otin kaksi palautusjuomaa ja jatkoin taas juomista. Todennäköisesti olin kuitenkin päässyt kuivahtamaan jonkin verran, jota sitten vähän pitkäksi venähtänyt saunareissukin pahensi. Illalla otin jo ensimmäiset nesteytysporeet, jotka olisi varmaan pitänyt ottaa heti juoksun jälkeen, kun oli tuollainen ilmakin. 

Tänä aamuna poikaa turnausreissuun herättäessä olo oli karsea ja päänsärky järisyttävä. Nyt tiedän, että "krapulan" voi saada vaikka ei alkoholia joisi pisaraakaan. Onneksi poika tultiin hakemaan kotoa, ettei tarvinnut lähteä viemään bussille. Vessassa käynti sitten varmisti epäilyni, että kuivaksihan sitä on päässyt menemään, oli pissa sen verran tummaa. Lisää juotavaa ja nesteytysporetta ja takaisin pehkuihin. Olo kyllä parani, mutta päänsärky ei helpottanut. Tiedän entuudestaan, että tämä kyseinen päänsärky ei helpolla lähde, saattaa kestää useamman päivänkin. Särkylääkkeitä en ota, koska ei niistä juuri ole apua tähän vaivaan ja ainoastaan panadolia voisin ottaakaan. Tulehduskipulääkkeitä ei saa ottaa jos on kuiva. Tiedän, että moni ihmettelee minun särkylääkevastaisuutta, mutta voin sanoa, että kaikkeen löytyy ihan lääketieteelliset perusteet. Otan lääkettä kyllä, jos on ihan pakko.

Päänsärky siis jatkuu edelleen tätä kirjoittaessakin ja ajatuksenjuoksu ei siitä johtuen ole varmaan sitä kaikista terävintä ;) Kahden viikon päästä on Kiiminki-maraton, jossa olin aikonut juosta vartin. Mutta tämän juoksun mennessä vähän pipariksi, taidan juosta sielläkin puolikkaan. Jos vain tuo vesikellukkana oleva varvas ei ole toista mieltä. Mutta kokemuksesta voin sanoa, että ainakin ennen se on jo kahdessa viikossa ollut taas kisakunnossa :) 

Joten uutta koitosta odotellessa...! :)

tiistai 3. syyskuuta 2013

Pohdintaa kisan alla

Jälleen on kisaviikko. Kiireinen viikko... Tarkoittaa, että en oikein kerkiä huolehtia kunnolla syömisestä ja joudun turvautumaan lisäravinteisiin varmaankin huomenna ja ylihuomenna. Oman ongelmansa syömiseen meinasi aiheuttaa eilen korjattu lohjennut hampaan paikka, mutta onneksi kovemmat kivut vaivasivat vain eilen. Tänään olen jo kohtuudella pystynyt syömään.

Tämän viikon kisasuunnitelmat menivät myös uusiksi jo jokin aika sitten. Alunperin minun piti juosta lauantaina Levillä Ruskamaratonilla, mutta suunnitelmat saivat muutoksen, kun ensi viikonloppulle sattuvat myös sukulaispojan rippijuhlat. Onneksi juoksutapahtumissa löytyy valikoimaa ja Ruskamaraton vain vaihtui Ylivieskan Kärkimaratoniin. Puolikas on siis edessä lauantaina. Kylläpä vain odotankin, että pääsen taas juoksemaan! 

Tulevan kisan lisäksi mielessä on jo pyörinyt ensi talvi ja tuleva peruskuntokausi. Miten minä koostan harjoittelun ensi talvena? Mikä minulle on tärkeää tällä hetkellä? Mistä olen valmis luopumaan tarvittaessa? Yksi asia ainakin on minulle täysin selvää. Juoksu on minulle ehdottomasti kuitenkin se tärkein ja rakkain laji tällä hetkellä ja sen eteen olen valmis tekemään edelleen paljon töitä. Nyt vaan täytyy miettiä mitä asioita teen ja mistä nyt hyötyisin eniten.

Viime kauden harjoittelussa olen tehnyt jotain tai aika paljonkin oikein, koska vaivoja minulla ei ole ollut ollenkaan koko vuonna. Hyvästä lihaskunnosta on ollut siis hyötyä.  Edes Morton ei juurikaan ole minua kiusannut. Olen saanut kisata täysipainoisesti ihan suunnitelmien mukaan koko kesän. Telakka ei ole edes uhannut...

Peruskunto minulla on kehittynyt koko ajan ja se on hyvä asia. Ensisijaisestihan peruskuntohan se onkin rakennettava hyväksi, jonka päälle voi lähteä vauhteja sitten rakentamaan. Ja siinäpä se ongelma sitten tuleekin...Vauhdit minulla ei juurikaan ole koko kesänä kehittyneet. Aika lailla samassa pisteessä olen nyt  kuin olin huhtikuussakin vauhtien osalta. Tähän asiaan minun täytynee siis jatkossa harjoittelussa kiinnittää enemmän huomiota.

Kaikki tämä mietintä on joskus vaan aika vaikeaa. Itselläkin on aika lailla tietoa harjoittelusta sekä ympärillä olevilla ihmisillä on paljon tietoa asioista. Silti on vaikeaa miettiä ja päättää mitä tekee. Tieto lisää tuskaa... Ja mistään entisestä ei haluaisi luopua ja jotain uuttakin haluttaisi alkaa tekemään...

Mutta jos jotain positiivista, niin kotona ainakin ollaan saatu jonkinlainen balanssi aikaan harjoitteluiden suhteen. Olen päättänyt, että kuuntelen miestä lihaskuntoasioissa, koska hän niistä kuitenkin paljon tietää. Ja hän on ehkä päättänyt, että kuuntelee minua juoksuasioissa, kun minä niistä taas enemmän tiedän. Joskus voi olla jopa hyötyä siitä, että hetkeksi unohtaa oman itsepäisyyden ja kuuntelee jonkin toisen mielipiteitä omaankin harjoitteluun liittyen :)

Jos tästä minun sekavasta ajatuksenjuoksusta jotain vetää yhteen, niin aika paljon on vielä mietittävänä ensi kauden harjoittelua ajatellen ja ehkä ihan samanlaisena se ei tule jatkumaan kuin viime kautena. Jos jokin on varmaa, niin juoksemaan ainakin tulen, mutta mitä kaikkea muuta, niin se ei ole vielä selvillä. Kaikki aikanaan...

Niin, ja tämä kausihan on vielä kesken. Useamman kisan kerkiää vielä juoksemaan tälle syksylle ja yrittää saada tavoiteajat rikottua! Lauantaina on yksi mahdollisuus jälleen edessä! :)




lauantai 17. elokuuta 2013

Kympille uusi ennätys Kempele-Z-Maratonilla

Kesän todennäköisesti viimeinen kymppi tuli laputeltua tänään kotikylässä Kempeleessä. Juoksu sujuikin mukavasti ilman isompia ongelmia ja uusi ennätys kirjattiin nyt lukemiin 56.18. 

Olin jo ajat sitten päättänyt, että tässä kotikisassa juoksen kympin enkä puolikasta. Syy tähän on se, että elokuussa yleensä näihin aikoihin on turhan lämpimät olosuhteet minulle puolikkaan juoksemiseen. Viikolla kuitenkin kun säätiedotuksia seurailin, alkoi mielessä itää, että ehkä sittenkin juoksen sen puolikkaan. Luvattiin nimittäin vesisadetta kisapäiväksi ja suht viileää keliä. Torstai-iltana varmuuden vuoksi join pari mukillista tankkausjuomaa, kun en sen kummemmin ollut kisaan valmistautunut, kun ei kympille tarvitse. Perjantaina käytiin pyöräilemässä puolikkaan reitti ja keli olisi silloin ollut täydellinen juoksuun: hienosta tihkusadetta ja pilviä. Lämmintä oli +18. Olin siinä vaiheessa täysin varma, että matka vaihtuu puolikkaaseen.

Lauantaiaamuun herätessä epäilys alkoi kuitenkin hiipiä mieleen, kun jo kahdeksalta aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämmintä oli + 15 astetta. Säätiedotus olikin muuttunut hieman yön aikana ja sadetta ei olisi kisan aikana tiedossa, vähän myöhemmin kylläkin. Juostut hellekisat ovat varmaan jättäneet minuun jonkinlaiset traumat, koska juostuani Zeppeliiniin kisakansliaan, en hetkeäkään epäröinyt hakiessani numerolappua, että haluaisin sen vaihtaa puolikkaaseen. Hiki oli jo minulla jo tuossa vaiheessa... Samalla reissulla hain Squeezyn kojulta vähän täydennystä, koska urheilujuoma oli päässyt juuri loppumaan. Myös Squeezyn energia"pastillit" lähtivät mukaan, koska niitä olen tykännyt napostella joskus pitkiksillä.

Kisakansliasta sain ystävällisen palvelun ja hyvien juoksujen toivotusten lisäksi mukaani myös tuotepaketin kuten viime vuonnakin. 500 ensimmäistä ilmoittautunutta olivat oikeutettuja kyseiseen pakettiin. Paketin sisältö ei ollut pettymys tälläkään kertaa ja kyllä pitää ihan kehua, että missään muussa kisassa ei ole yhtä hyvää tuotekassia mukaansa saanut! Yleensähän kun ei saa yhtään mitään! Paitsi joissain kisoissa saa juoksupaidan kylläkin. Sekin on erittäin hyvä bonus juoksutapahtumaan osallistumisesta. Kylläpä vain Elovenat olivat kisan jälkeen kova sana välipalaksi ja nyt illalla on Tupla kummasti maistunut! :)
Kisapaikalle menin pojan kyydillä aika viime tinkaan. Sen verran ajoissa, että kerkesi Lidlistä hakea juomaa ja sitten vessareissu ja vielä pienet verryttelyvedot ottamaan ja tietenkin niin, että kerkesi tuttujakin tapaamaan. Sitten lähtöön, jossa lisää tuttuja. Yritin katsella juoksijoita myös sillä silmällä, olisiko sellaisia juoksijoita kenen peesiin voisi lähteä, mutta en löytänyt ketään. Hyvä fiilis oli lähdössä ja ei edes jännittänyt yhtään!

Ensimmäinen kilometri meni aika vauhdilla, koska oli alamäkivoittoinen. Tasoittelin sitten vauhtia ja juoksu tuntui hyvältä. Sen kun juoksin vaan menemään ja todella yritin keskittyäkin juoksemiseen, en siihen mitä kello näyttää missäkin vaiheessa. En halunnut, että ajatus karkaa yhtään muualle kuin juoksemiseen sillä hetkellä. Keli oli hyvä, ei ollut liian kuuma. Ainoastaan puuskittainen tuuli vähän antoi lisähaastetta juoksuun.

Parin kilometrin jälkeen koin sitten sellaisen deja vun. Takaa kuului sellaisia ääniä, että tuli tunne, että olen elänyt hetken aikaisemminkin. Äänet ei olleet sen kummempaa kuin miehen rykimistä ja yskimistä, mutta jotain tuttua siinä oli. Jatkoin kuitenkin matkaani asiaa sen kummemmin miettimättä. Ensimmäisellä juomapaikalla hörppäsin suuhuni tarjotun urheilujuoman ja kaadoin veden päälleni. Olin erittäin tyytyväinen itseeni, kun tämä kaikki meni ihan putkeen! Mielestäni en edes kävellyt, vaan kaikki tapahtui juostessa. Kehittymistä!


Muutoinkin olin tyytyväinen, koska juoksu vaan sujui ihan itsestään. Välillä katsoin sykemittarista keskiaikaa ja olin tyytyväinen. Ainut ongelma kisassa muodostui vaatevalinnastani. Laitoin Lidlistä ostamani juoksuhameen päälle ja seurauksena oli sitten mojovat hiertymät sisäreisissä. Huolimatta siitä, että laitoin reisiin vaseliinia, koska epäilinkin "lahkeiden" olevan liian lyhyet. Opetus: juokse kisat aina hyviksi todetuilla juoksuvaatteilla, vaikka ne olisivatkin jo viime vuonna hankitut ja useammat kisat jo käyneet! Sisäreidet olivat siis jo juostessa aika kivuliaat ja pelkäsin, että olen lopulta niin ruhjeilla, että verikin alkaa valumaan valtoimenaan.

Kotikisan "huono" puoli on se, että pitää olla skarppi ympäristön suhteen. Mies ja pikkupoika olivat matkan varrella pyöräillen useammassa paikassa kannustamassa ja en tietenkään halunnut missata heitä. Pojalle on pakko vilkuttaa. Ja mies oli kameran kanssa liikenteessä, joten hymykään ei olisi pahitteeksi. Vanhempi poikakin tuli kaverinsa kanssa vastaan ja tottakai piti yrittää näyttää "iloiselta".  Pikkupoika ei meinannut millään käsittää, miksi äiti aina jatkoi juoksua, eikä koskaan pysähtynyt kohdalle. Aina jäi huutelemaan äitiä perään, kun nähtiin. Ja yhden kohdan olen missannut täysin, enkä ole rekisteröinyt, että he ovat paikan päällä. Nimittäin puolinvälin kääntöpaikan.

Olin varmaan niin onnessani, kun pääsi kääntymään jälkimmäiselle puoliskolle, koska en ole ympäristöstä rekisteröinyt juuri mitään. Paitsi, että hetken päästä tajusin sen deja vun. Vastaan tuli tuttu mies, sama mies jonka kanssa Rovaniemen niin iki-ihanassa kesäsäässäkin juostiin lähes koko matka yhdessä! Ja taas juostaan...

Kuudes kilometri olikin sitten vaikein. Siihen sisältyi matkan kovin ylämäki. Oikeasti kirosin mielessäni ja teki mieli huutaa, että vihaan ylämäkijuoksua! Mutta mies ja poika olivat ylämäen päällä odottamassa. Ei auttanut kuin hymyillä ja vilkuttaa... Sitten taas vähän helpotti ja matka sujui normaalisti kohti huoltopaikkaa. Takaa kuului koko ajan tutut "äänet". Mietin vaan, että tuo ääni on kyllä pakko pitää takana. 

Toinen juomapaikka (siis sama paikka kuin edellinenkin) sujui yhtä mallikkaasti kuin ensimmäinenkin. Nyt vaan järjestyksessä vesi päälle ja Squeezy naamariin ja matka jatkuu sen kummempia miettimättä. Tässä kohdin ohitin pari juoksijaa, jotka lähes koko matkan olivat juosseet näköpiirissäni vähän etäämmällä. Hyvin menee! Mutta se ääni seuraa minua edelleen... Juoksu kulki muuten hyvin, mutta taas seuraavassa ylämäessä, joka oli alikulun ylämäki, tuntui että vauhti taas hiipuu. Hitto, että mie edelleen inhoan ylämäkiä! Alamäet on paljon mukavampia. Niitä osaan sentään juosta! Ja se ääni kuului vieläkin tuossa jossain minun selän takana...

Enää vajaa 2 km maaliin ja hymy ei hyydy!
Kokonaisuutena olin ollut tyytyväinen juoksuun. Olin edelleen ohittanut muita juoksijoita. Olin myös ihan varma, että nyt alittuu tavoiteaika. Olin seuraillut sykemittaria ja se oli viimeiset kerrat näyttänyt keskivauhteja 5.27-5.29. Vajaa kaksi kilometriä ennen maalia taas vilkaisin ja vähän hätäännyin kun näytti keskiaikaa 5.30. Ajattelin, että nyt pitää juosta ja lujaa, että aika riittää. Sitten vaihdoin näytön tilaan, missä näkyy juokseva aika. Tajusin, että ei hemmetti, en millään kerkiä enää alittamaan 55 min! Matkaa reilu kilometri ja aikaa 5 min... No ei kai se auttanut kuin laittaa tassua toisen eteen ja yrittää kuitenkin. 

Viimeinen kilometri tai oikeastaan viimeiset kaksikin olivat aika rankkoja. Alussa ne olivat alamäki voittoisia, mutta nyt lopussa päinvastoin. Yritin kovasti, mutta ihan hillittömään loppukiriin en pystynyt. Edessä juoksi mies, jonka halusin ottaa kiinni. Rekisteröin, että takaa tuli myös joku joka pyrki ohi. Voi ei, se deja vu, se yrittää päässä ohi peesattuaan ensin koko kisan. Juoksija menikin ohi, mutta se ei ollut se mies keneksi luulin. Se deja vu olikin jäänyt jo johonkin! Edessä oli nyt kaksi miestä, jotka halusin ohittaa! Yritin kyllä, mutta en loppusuoran ylämäessä yksinkertaisesti jaksanut enää juosta kovempaa. Hävisin siis näille miehille hieman. Mutta tämän vanhan kisakumppanin voitin kuitenkin vähän isommalla erolla kuin viimeksi ;)

Maalissa!
Kokonaisuutena tämä oli hyvä juoksu, vaikka pieni harmitus jäikin tuon ajan suhteen. Mutta ennätys parani 2 min ja siihenhän ei kuitenkaan voi olla tyytymätön! Erityisen tyytyväinen olen omaan suoritukseeni juomapaikoilla, koska nyt jälkeen käyriä tarkastellessakin, ne ovat menneet tosi hyvin! Vauhti ei ole hiipunut juuri yhtään. Tässä asiassa jos jossain olen nyt ihan eri tasolla kuin esim. viime vuonna, jolloin yleensä aina vedin juomat vaan henkeen ja sitten yskin kauan aikaa :) 

Kempele-Z-Maratonilla on myös aina erittäin hyvät arvotapalkinnot ja tänä vuonnakin maalissa nostin numeron arpalaatikosta. Kävin Zeppelinin kisakansliasta lunastamassa voiton, joka oli sateenvarjo. Niitähän tarvitsee aina! :)

Jatkoa ajatellen mieltä jää vähän kaivelemaan, kun tavoiteaikaa kympillä edelleenkään en ole saavuttanut. Myöskään puolikkaan suhteen en hirveän toiveikas ole tavoitteen saavuttamisen suhteen, koska se tarkoittaisi sitä, että kolmen viikon päästä minun täytyisi juosta kaksi samanlaista kymppiä putkeen, minkä tänään juoksin. En jaksa uskoa, että ihan samaa tahtia pystyn puolikkaalla kummatkin kympit juosta. Mutta jos ei muuta, niin ainakin uutta ennätystä lähdetään Leviltä hakemaan! Vähempään en tyydy! :) Näissä positiivisissa ja odottavissa ajatuksissa kohti Leviä ja Ruskamaratonia!






maanantai 29. heinäkuuta 2013

Me olemme Sankareita - Erämaan Sankareita!


Olemme eilen kotiutuneet poikani Niklaksen kanssa Erämaan Sankarit kisasta Sallan erämetsistä. Erämaan Sankarit kisa järjestettiin nyt toisen kerran. Tämän kesän kisaan haettiin suurimman luokan arjen sankareita – äitejä. Jotta sankaruus periytyisi myös seuraavalle sukupolvelle, haettiin kisaan äidin lisäksi myös sankarilasta (ikä 8-14 vuotta). Nettiäänestyksen perusteella kisaan meitä valittiin sitten neljä äiti-lapsi paria: Piia ja Nea, Minna ja Aksu, Outi ja Niilo sekä minä ja Niklas. Ja aivan uskomattoman hieno seikkailuhan tästä kehkeytyikin!


Seikkailu voi alkaa!
Seikkailu alkoi Sallan Poropuistosta, jonne meitä oli pyydetty saapumaan. Olimme toisena parina paikalla. Nastolalaiset Piia ja Nea olivat tulleet pitkän matkan yöjunalla ja heidät tapasimme sitten ensimmäisinä paikan päällä. Muut saapuivat määräaikaan mennessä ja meidät ohjattiin varusteiden jakoon. Meille annettiin rinkka ja jaettiin perusvarusteet mitä erämaassa tullaan tarvitsemaan. Rinkkaan pyydettiin pakkaamaan tarvikkeet millä uskottiin pärjäävän seuraavaan päivään. Etukäteen meillä ei ollut mitään tietoa mitä tuleman piti, eikä sitä kuinka pitkälle joutuisimme taivaltamaan. 

Meille annettiin käteen kartta ja pyydettiin suunnistamaan karttaan merkittyyn paikkaan. Yhteistuumin otimme suunnan ja lähdimme matkaan rinkkoinemme. Ensimmäinen siirtyminen ei sitten ollutkaan kovin pitkä. Vain noin kilometrin kävely tuli. Paikka oli Kotakylä Tammakkolammen rannalla. Ensimmäinen tehtävämme oli pystyttää meille yösija, joka paljastui paketista purkaessa sissiteltaksi. Minulla ei ollut mitään käsitystä mistä päästä telttaa olisi pitänyt alkaa kokoamaan, mutta Outilla oli homma heti hallussa. Hän antoi ohjeita ja toimimme niiden mukaan. 


Yhteistyöllä saimme sissiteltan aika nopeastikin pystyyn!

Yösijan pystytettyämme seuraava tehtävämme oli valmistaa päivällinen nuotiolla. Meille tuotiin laatikko, jonka sisältä paljastui jokaiselle parille yksi lohi. Itse ruuanvalmistusta en pitänyt yhtään kummoisena juttuna, mutta vähän piti miettiä miten sen valmistaa, kun edessä oli pelkkä nuotionpohja ja varusteena pelkkä pakki? Loimutettu lohi olisi hyvää, mutta mihin ja miten kiinnität lohen? Aikani kuljin ympäristössä ja yhdestä kodasta löysimme Piian kanssa kaksi ritilää. Yhden kodan vierellä olin nähnyt kaksi betoniharkkoa. Niistä saisimme jotakin aikaiseksi!


Niklas halusi välttämättä itse fileoida lohen
Siellä meille valmistuu herkullinen päivällinen!

Ruokailun jälkeen ja tuomareiden maistettua ruokamme saatiinkin sitten jäädä ihan keskenämme viettämään iltaa ja yötä. Saimme kuitenkin tehtäviä illan ja yön aikana tehtäväksi, jotka piti olla aamulla valmiina, kun tuomarit saapuvat takaisin paikan päälle. Piti kerätä viisi erilaista kasvia, tehdä saunavasta sekä vuolla kahvilusikka. Aamulla piti sitten olla kepin nokassa folion päällä muna valmiiksi paistettuna. Ja kaikki tämä meiltä kaikilta luonnollisesti luonnistui ihan tuosta noin vaan! Ilta meni mukavasti saunoessa, uidessa ja jutustellessa. Viihdyimme hyvin yhdessä, niin äidit kuin lapsetkin.


Pojat menivät heti uimaan, kun mahdollisuus tuli

Ja hauskaa heillä oli yhdessä

Siellä se muna paistuu Minnan foliopaistinpannulla. 
Ensimmäinen yö meni ihan mukavasti, vaikka nukuimme ohuilla retkipatjoilla pelkän maan päällä, joka oli epätasainen. Onneksi oli kuitenkin teltta, johon sääsket eivät päässeet. Minä ja Niklas ainakin saimme nukutuksi ihan hyvin. Meille oli kerrottu, että seuraavana päivänä olisi edessä vaellusreissu, joten hyvät unet olisi hyvä saada alle. 

Aamulla aamutoimet, aamupala, eväät päiväksi ja teltan purku. Sitten tehtävien tarkastus ja pari kerrallaan meidät lähetettiin suunnistus-/vaellusretkelle. Me lähdettiin Niklaksen kanssa viimeisinä matkaan. Saimme kasvienkeruu tehtävät, kolme karttaa, joiden avulla meidän piti suunnistaa rasteille ja viimeisenä rastina oli meidän seuraavan yön majoituspaikka.




Me mentiin jo alussa Niklaksen kanssa harhaan, koska en voinut uskoa, että reitti olisi mennyt talon pihan poikki. Päätin kiertää talon tien kautta ja sitten etsiä reitin uudelleen. Törmäsimmekin sitten metsässä melko pian Outiin ja Niiloon, jotka olivat myös vähän hukassa reitin kanssa. He olivat olleet oikealla reitillä, mutta reittimerkit olivatkin ohjeista poiketen muuttuneet sitten väärän värisiksi ja he palasivat takaisin. Nyt oltiin kuitenkin sinisellä reitillä, mutta olin ihan varma, että sitä reittiä ei ollut missään meille annetuissa kartoissa, kuten ei ollutkaan. Päädyimme sitten ohittamaan kokonaan ykkösrastin, ja menemään suoraan kakkoselle, koska tie mitä kuljimme, kulki varmasti sille rastille. 

Meille heräsi kuitenkin huoli muista pareista. Ovatko hekään oikealla reitillä vai menneet ihan väärään suuntaan? Minna saatiin puhelimella vihdoin kiinni ja hän oli ihan väärässä paikassa. Annoimme ohjeet tulla meidän luokse paikkaan missä odottaisimme heitä. Sitten näimmekin jo auton. Jussi sieltä tuli ilmeisesti meitä etsimään, koska ketään ei ollut kuulunut kakkosrastille, joka oli myös tehtävärasti. Kerroimme tilanteen ja olimme erittäin huolestuneita Piiasta ja Neasta, jotka eivät olleet aikaisemmin vastaavissa olosuhteissa olleet ja mahdollisesti myös erehtyneet reitistä.


Mentiin Niklaksen ja Niilon kanssa Minnaa ja Aksua poroaidalle vastaan. Nyt on kaikki melkein hyvin, kun porukka kasassa, paitsi että yksi pari puuttuu...
Jatkoimme matkaa yhdessä kakkosrastia kohtia. Jussi tuli takaisin ja kertoi meille, että etsinnät on aloitettu. Saman tien hän kuitenkin sai puhelun, että Piia ja Nea ovat saapuneet kakkosrastille ja kulkeneet koko ajan oikeaa reittiä pitkin! Hienoa! He olivat siis tallessa!

Kakkosrasti oli ensiapurasti, joka minulla ja Niklaksella meni pieleen, koska en tajunnut, että potilaalla oli kirveen iskusta syntynyt verta vuotava haava ranteessa... Potilas ei ollut kerinnyt laittaa tekoverta ja minä luulin hänellä olevan vain nyrjähteen nilkan ja ranteen, joita aloin kylmällä hoitamaan ja sitomaan. Jatkoimme tältä rastilta matkaa yhdessä Piian ja Nean kanssa. Turvallisempaa kulkea yhdessä, kuin kenenkään täysin omillaan. Löysimmekin seuravalle rastille ongelmitta, joskin jouduimme aika paljon märässä suossa tarpomaan. Oikea reitti rastille löytyi latukartasta, ei muista mitkä meille jaettiin. Monen kartan yhtäaikainen lukeminen teki suunnistamisesta hieman haasteellista kieltämättä. 

Kolmosrasti oli tulentekorasti, jossa myös sitten evästelimme. Matkaa eteenpäin jatkoimme yhtenä porukkana. Tässä vaiheessa oli porukasta havaittavissa hienoista ärtymystä ja suivaantumista matkantekoon ja sen vaativuuteen. 


Pitkospuut suolla on ylellisyyttä, johon harvoin törmäsi!
Nelosrasti oli Ruuhitunturin huipulla käyminen. Jo hyvissä ajoin kävi ilmeiseksi, että sinne ei aikonut tarpoa kuin minä ja Niklas. Minulla itsellä ei tullut mieleenkään, että olisin jättänyt paikan näkemättä. Ja toisaalta, minulla ei ollut mitään vaikeuksia ollut koko reissun aikana. Olenhan kuitenkin tottunut pitkäkestoisiin suorituksiin ja olen juossut niitä hemmetin HELLEkisoja. Ehkä nyt hyödyin niistä, koska melkein 30 asteen helteessä minulla ei tällä kerralla ollut mitään vaikeuksia. Niklas vaikutti myös hyvävointiselta ja olin huolehtinut koko ajan, että hän juo riittävästi. Olimme myös syöneet hyvin eväitämme. Muille tarjottiin jo autokyytiä jostain kohtaa majoituspaikkaan ja kyllä Niklaskin mielellään tarttui tähän tarjoukseen. Mutta ensin kävisimme siellä Ruuhitunturin huipulla. Ja kyllä kannatti! Näkymät olivat huikeat!

Dataa vaellukselta. Eipä ole sykkeet nousseet oikein mihinkään muualla kuin tunturia kivutessa. Mittarin taisin pysäyttää ainoastaan evästelypysähdyksen ajaksi, muilla en. Siksi vauhti näyttää noin etanavauhdilta :) Ja en muistanut laittaa mittaria lähtiessä päälle. Ehkä noin kilometrin kuljettuamme muistin painaa nappia.

Erämaan Sankarit vaellus 26.07.2013 10:46


Huipulla!
Ruuhitunturin valloittajat
Tällä kertaa helteessä hymy ei hyytynyt!
Muut odottivat meitä Ruuhitunturin kahvilalla. Kaikki olivat jo sitä mitä mieltä, että nyt maistuisi autokyyti. Itse vastustin sitä ajatusta voimakkaasti. Tänne kun oli lähdetty, niin kyllä sitä nyt suoritetaan tehtävä loppuun asti. Minna lähti lasten kanssa autokyytillä majoituspaikkaan ja minä, Piia ja Outi jatkoimme reittiä eteenpäin. Ja eihän se taas mennyt ihan niinkuin piti... Valitsemme risteyskohdassa väärän polun ja jouduimme latupohjalle (lue suolle) jota jonkin matkaa tarvottuamme päätimme kuitenkin palata takaisin toiselle kuivemmalle polulle. Latupohjaa pitkinkin olisi toki päässyt perille, mutta kaikilla ei ollut vedenpitäviä kenkiä ja tarpominen suossa ei houkutellut, joten siksi päädyimme mieluummin polkuun. Itse olen niin masokisti, että jopa se suokin olisi kelvannut minulle, kunhan vaan matka olisi edennyt.

Pääsimme vihdoin ja viimein perille majoituspaikkaan, jossa muut olivatkin jo uimassa Hangasjärvessä. Yleisöäkin oli ollut paikalla, mutta eivät olleet jaksaneet odottaa, koska ilmeisesti aikataulut oli joko arvioitu väärin, tai sitten olimme normaalia hitaampia taivaltajia ;) Lapin Kansan toimittajakin saapui samantien paikan päälle meitä haastattelemaan ja kuvaamaan, kun pystytimme seuraavan yön majoituspaikkaa.


Siinä se on! Ihan itse pystytetty!
Kummasti se hymyilyttää ;)
Kun olimme saaneet yöpymispaikkamme valmiiksi alkoikin sitten ruuan valmistus. Poronkäristystä! Onneksi saimme kuitenkin rautapadan sitä varten, ettei tarvinnut pakissa sitä tehdä... Ja kylläpä ruoka maistuikin sitten hyvälle! Ruuan päälle lähdimme vielä testaamaan ja harjoittelemaan kanootilla melomista. Seuraavana päivänä olisi ilmeisesti sitä sitten ohjelmassa.

Pesumahdollisuus oli ainoastaan järvessä. Olin jo menossa järveen, mutta kun mielestäni olisin joutunut vain mutakylpyyn, päädyin olemaan menemättä. Olin myös aika väsynyt ja niin oli poikakin, joten aika aikaisin päädyimme makoilemaan "patjoillemme" ja ilmeisesti minä myös jopa nukahdinkin aika helposti. Ainoastaan sääsket herättivät tasaisin väliajoin, joita yritin häätää pois sääskimyrkyllä, joka oli minulla nukkuessakin kädessä...


Näkymä nukkumapaikaltamme 
Herätys olikin sitten tyly, kun alkoi satamaan vettä. Vesihän tuli sitten katoskankaan läpi... Ei muuta kuin osa tavaroista puuvajaan ja petit ja loput tavarat laavulle. Tiiviissä tunnelmissa siellä sitten nuotion loimutessa yö vietettiin. Mutta minä kuitenkin pystyin nukkumaan. Samoin Niklas. Pojalla on kyllä loistavat unenlahjat!


Yön hämärinä tunteina...
Aamu koitti viimein ja ensimmäisenä tehtävänä meillä oli melontakilpailu. Siitä me suoriuduttiin Niklaksen kanssa erittäin hyvin, vaikka koskaan ennen ei oltu melottukaan. Oikeastaan kaikissa fyysisissä tehtävissä olimme hyviä. Välillä kuulinkin taustalta mutinaa, että nuohan onkin urheilijoita... Ei me sen kummemmin mitään urheilijoita olla, meillä on vaan sen suuntaiset harrastukset. Näistä harrastuksista oli sitten tietyissä tehtävissä hyötyä, mutta sitten taas toiset pärjäsivät toisissa tehtävissä paremmin, jotka ehkä enemmän olivat lähellä heidän harrastuksiaan ja muuta maailmaansa. 



Meinasi olla vähän ruuhkaa :)
Puun mittailua
Loppupäivän ohjelmassa oli ensin pieni tietokilpailu poronhoidosta, josta meillä taisi mennä vain poron kopara oikein... :) Sitten jatkettiin kutsumalla poroja sekä ruokkimalla niitä. Loppuaika olikin sitten erilaisia hauskoja kilpailuja. Päivä kului kuin huomaamatta näiden parissa. 

Porot ottivat meidät erittäin ystävällisesti vastaan
Ja se muuten osui!
Napakymppi!
Tandemsuohiihtoa :)
Ei osunut ei...
Mitä äidit edellä....
...sitä lapset perässä :)
Tämä taito on kyllä hyppysissä!
Kun saimme päivän urakkamme suoritettua, palautimme varusteet ja meidät vietiin viimeisen yömme yöpymispaikkaan. Ja jopa nyt olikin mukava päässä kunnon mukavuuksilla varustettuun mökkiin ja saada nukkua seuraava yö oikeassa sängyssä! Kävimme jättämässä tavaramme mökkiin ja lähdimme heti Revontuli hotellin kylpylään pesemään suota pois itsestämme. Tähän meillä oli pari tuntia aikaa ennen kuin illallinen, jossa myös kisan voittaja selviää alkaisi.

Kyllä tässä majoituksessa kelpaa!
Meidän Sankarilapset!
Lähdimme kylpylän jälkeen kohti Moiporon kotaa, jossa voitajapari selviäisi. Ensin nautimme poronlihakeittoa ja jälkkäriksi muurinpohjalettuja. Kylläpä oli mukava päästä valmiiseen pöytään! Lapsia selkeästi jännitti kuka tulee voittamaan kisan. Meitä äitejä se ei kummemmin tuntunut edes mietityttävän. Oikeastaan ihan sama olisi kuka voittaa, voitto menisi joka tapauksessa oikeaan osoitteeseen. Itse tuumailin Outille syödessämme, että ehkä toivoisin, että Piia ja Nea voittaisivat. He olivat kuitenkin ensimmäistä kertaa tällaisella reissulla ja suoriutuneet erämaassa kaikesta minun mielestäni kiitettävästi. Myöskään kertaakaan en ollut kummankaan suusta valituksen sanaa kuullut. Minusta se jos jokin oli jo upea suoritus!

Voittajapariksi valittiin Outi ja Niilo Pellosta. Voittajista ei voinut olla kuin vain iloinen! Outilla ja Niilolla oli kyllä meistä kaikista parhaat erämaatiedot ja -taidot hallussaan. Mutta yllätykseksi tuomarit halusivat palkita myös toisen sijan, johon minä ja Niklas yllettiin ja tokihan se antoi meille ilonaiheita vielä lisää! 


Koko Sankarijoukkue
Sankariäidit 

Kaiken kaikkiaan fiilikset mitkä jäivät Erämaan Sankareista ovat kyllä ihan huiput. Minulla itsellä ainakin tämän ansiosta itseluottamus lisääntyi sen osalta, että nyt uskallan lähteä vaikka pidemmälle vaellukselle ja tiedän että pärjään siellä. Minulla on myös reissukaverina sellainen Sankaripoika, joka mielellään lähtee minun kanssa myös uusiin seikkailuihin mukaan. Kotimatkalla, kun minä kaihoten katselin ohitse kiitäviä soita, Niklas tuumaili kuinka hauskaa hänellä oli ollut ja kuinka mukava oli ollut saada uusia kavereita. 

Tämä juuri onkin kaikista parasta antia tällaisessa kisassa. Saada uusia ystäviä ja sitä kautta laajentaa omaa maailmankatsomustaan. Mielestäni tämän asian voi tähän loppuun kiteyttää Sankariäiti Outi Salmisen ihanaan runoon:


SANKAREILLE Nea ja Piia, Aksu ja Minna, Niklas ja Seija ja Sankariparitsalleni Niilolle!
Mettäveret suonissaan
Sankarit lähtivät matkaamaan.
Teltta pystyyn kasattiin,
puita nuotioon hakattiin.
Lohi paistui,
makealta maistui.
Kisassa neljä hoitsua,
saa nähdä tehdäänkö loitsuja.
Uitiin, pestiin, saunottiin,
tulilla makkarat paistettiin.
Hyvää yötä sanottiin ja makeasti nukuttiin.
Aamu alkoi rivakasti,
helle helli ihanasti.
Munat paistui foliolla,
kahvit kiehui nuotiolla.
Teltta kasaan pakattiin,
Sankarit matkaan laitettiin.
Sinistä polkua kävellä käskettiin
ja hetken päästä sitä ihmeteltiin.
Lapset ihmeesti jaksoivat ja veteen itsensä kastoivat.
Käristys tulilla tekaistiin
ja nälissään nassuun hotkaistiin.
Nyt on patjana vihreä sammalmatto
ja päällämme se sininen korkea katto.
Joka luontoarvot oivaltaa,
se elämän onnellisen elää saa.
Nyt Sankarit kiittää ja kumartaa,
mettässä ihania Ystäviä saa,
SELLAINEN PAIKKA ON KARU ERÄMAA.
Kiittäen Outi