sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ennätysjuoksu Kiiminki-maratonilla


Jälleen oli edessä kisaviikko. Muu elämä vaan ei pystynyt asiaa oikein huomioimaan. Aikataulutuksia, työmatkaa, palavereita sekä vihoittelevaa hammasta. Hampaan takia oli fiilikset välillä ihan maassa, koska kyllä jäytävä hammassärky jos mikä saa tuntemaan itsensä sairaaksi. Torstaina pääsin hammaslääkäriin uudelleen ja kuun alussa korjattua hammasta sekä sen yläpuolella olevaa hammasta vähän hiottiin ja tämä toimenpide onneksi auttoikin jo pahimpaan kipuun. 

Valmistautuminen tulevaan kisaan jäi ihan nollille. Yritin hampaasta huolimatta kuitenkin syödä suht oikein, mutta minkäänlaista tankkausta ei tullut tehtyä. Paitsi että join kyllä kahden päivän aikana litran Vital tuoremehua, jota en normaalisti olisi kyllä tehnyt, mutta mielessä oli kuitenkin tuo tuleva kisa. Hirmu nopeasti oltiinkiin taas perjantaissa ja kohta olisi kisapäivä. Perjantai-iltana minulla vaan väsytti... Ei ollut yhtään fiilistä, että huomenna juostaan...

Kisapäivään herätessä mieli oli kuitenkin suht levollinen. Hyvin nukuttu yö takana ja ilma näytti minun mielestäni täydelliseltä! Sopivan viileää, pilvistä ja yöllä / aamulla oli myös satanut. Maa oli märkä ja ilmassa olisi paljon happea. Pojallani oli samana päivänä myös jalkapalloturnaus edessä ja aamulla laitoin hänet ensin matkaan ennenkuin aloin itseäni laittamaan juoksukuntoon. Siinä puuhastellessani luin samalla tabletista muiden juoksijoiden fiiliksiä ja mietteitä tulevasta päivästä ja kyllä se itselläkin alkoi hymyilyttämään ja kisafiilis tarttumaan.

Matka Kiiminkiin oli suht nopea. Hyvissä ajoin olin perillä ja parkkipaikalla törmäsinkin heti Sannaan, jonka kanssa lähdettiin kisakansliaa kohti hakemaan numerolappua. Heti näytti, että tapahtumasta oli tulossa suht iso juoksutapahtuma. Porukkaa oli jo hyvin paikalla ja lisää tuli koko ajan. Pukukopissa sitten Lottakin liittyi seuraamme ja lähdimme yhdessä tekemään alkuverkkoja. Tässä vaiheessa fiilikset olivat jo korkealla ja oikein odotin, että pääsen kohta juoksemaan! Hartain toiveeni oli saada tehtyä nyt uusi ennätys ja aikatavoite mielellään alle 2.05. Toki se kahden tunnin alituskin siellä takaraivossa koko ajan oli, mutta usko siihen ei minulla ollut kovin luja.




Lähdimme yhdessä Lotan kanssa taas taivaltamaan alkumatkaa. Sanna me lähetettiin jo heti lähtöviivan jälkeen nopeimpien juoksijoiden perään tekemään omaa huippujuoksuansa. Taival lähtikin mukavasti heti alusta asti käyntiin. Ilma oli täydellinen! Kerrankin kunnon ilma juosta! Meitä oli alkukilometreillä aika paljon juoksijoita samassa porukassa ja yhden miehen bongasin, jonka epäilin juoksevan sitä tahtia, että Lotta hyötyisi hänen vauhdistaan. Mainitsin asiasta Lotalle ja kohta hän olikin jo miehen vieressä juoksemassa samaa vauhtia. Itse en siihen kyytiin mukaan lähtenyt, koska minulle riitti noin kahden tunnin tavoitevauhti ja sitä vauhtia pystyin todella helposti sillä hetkellä juoksemaan.

Ensimmäisen juomapaikan jälkeen minulle nousi hetkeksi kylmä hiki pintaan, kun kauhistuin vatsani reaktiota Dexal urheilujuomaan. Dexal pitäisi olla minulle ihan sopiva ja olen käyttänyt sitä ennenkin, koska sitä saa sopivina annospusseina mitkä helppo kuljettaa mukana. Mutta nyt kuitenkin vähän juomapaikan jälkeen tuntui, että vatsani kääntyy ympäri ja siihen oikeasti myös sattui. Päätin heti, että loppumatkan aikana otan vain  vettä ja käytän Squeezyn geelejä, jotka vähän varmuuden vuoksi otin mukaan. Onneksi otin!

4-5 km kohdalla pitkä punapaitainen mies juoksi eteeni ja hänen tahtiinsa minun askeleet sopivat täydellisesti! Kellosta vilkuilin vauhteja ja vauhti oli juuri sopiva ajatellen kahden tunnin alitusta. Mietin välillä ärsyttiköhän miestä kun juoksin aivan hänen kintereillään. En voinut tai viitsinyt puhuakaan hänelle mitään, koska hänellä oli kuullokkeet korvilla ja oletettavasti hevi pauhasi hänen korvissaan. Noin 7 km kohdalla kaarteessa mies varmaan tarkotuksella päästi minut ohi. Vedin sitten juomapaikalle asti, mutta siellä sitten vähän taktisesti join rauhassa kävellen ja odotin, että mies menee minun ohitse, että pääsen taas peesiin. Jotenkin oli helpompi juosta toisen perässä. Näin jatkoimme sitten puolimatkaan asti.

Juoksu oli ollut aivan älyttömän helppoa! Fiilikset olivat minulla aivan taivaissa. Kelloa en mitenkään hirveästi vilkuillut, mutta sen verran olin tietoinen, että kympin sekä vartin ennätykset olisivat nyt menneet uusiksi aivan heitämällä. Puolimatkassa punapaidan tahti vähän hidastui ja menin ohi. Minulla oli virtaa ihan hirveästi. Pyrin pitämään tahdin kuitenkin tavoitevauhdissa, etten väsähtäisi liikaan yrittämiseen. Harmitti vähän, kun se punapaita jäi jonnekin. Tarkoituksellako hän hiljensi tahtia, kun roikuin hänen perässään? Mutta jatkoin matkaani ja nyt alkoi tulla myös selkiä koko ajan tiheämmin vastaan. Minulla ei ollut väsymyksestä tietoakaan. Olin riemuissani, kun pystyin juoksemaan niin helposti ja aloin uskomaan jo, että tulen tällä juoksulla alittamaan kahden tunnin rajan, joka on tämän kauden tavoitteeni.

Minulle oli kerrottu, että Kiimingin reitti oli nopea, mutta tylsä. Itse en pitänyt reittiä tylsänä ollenkaan. Itseasiassa tykkäsin reitistä kovasti! Reitillä oli aika paljon mutkia ja kaarroksia ja aina niissä "hidastavissa" mutkissa minulla tuli Kari mieleen ja alkoi hymyilyttämään. Kari ei olisi tykännyt niistä mutkista yhtään. :) 15 km taivallettuani havaitsin, että tuttu punapaita meni ohitseni. Riemuitsin mielessäni, että nyt vaan imuun ja perässä maaliin. Siinä vaiheessa meitä olikin useampi juoksija samassa ryppäässä, joten minun roikkuminen ei varmaan häirinnyt tätä miestä niin paljon.

Mutta sitten ennen 17 km minulla alkoi morton olla jo hyvin vihaisella päällä ja sen lisäksi myös matka alkoi painamaan takapuolessa ja se vaikutti jalkoihin. Jalat eivät suostuneet enää liikkumaan niin nopeasti kuin olisin halunnut. Samoihin aikoihin minua juoksi vastaan yksi mies, jonka kanssa alkumatkasta hetki juostiin ja hän huuteli tien toiselta puolelta vieläkö olen alle kahden tunnin vauhdissa. Siinä vaiheessa vielä uskalsin vastata, että vielä olen siinä vauhdissa. Jalkojen painamisesta huolimatta olin tyytyväinen siihen, miten ne kuitenkin sain toimimaan. Vauhti hiipui, mutta ei toivottomasti. Punapaita oli kuitenkin nyt ottanut eroa minuun ja ihan reippaasti.

Jalkojen kanssa jouduin vähän sinnillä tekemään töitä, mutta muutoin jaksoin edelleen juosta hyvin. Ajattelinkin, että kunto minulla on kyllä ihan kohdillaan, mutta takapuoleen pitää lihaskuntoa alkaa kehittämään lisää. Keskityin nyt vaan jatkamaan matkaa kieli keskellä suuta ja pitämään ajatukset kasassa. Yhtään en antanut ajatuksissa valtaa sille missä ajassa nyt maaliviivan tulisin ylittämään. 18-20 kilometrit olivatkin selkeästi hitaimmat kilometrit, ollen reilun 6 minuutin kilometrejä. 20 km jälkeen sain kuitenkin jostain voimaa ja päätin, että ohitan pari edellä juoksevaa tyttöä. Jalat olivat raskaat, mutta siitä huolimatta ne suostuivat liikkumaan. Ohitin tytöt, mutta sitten koitti mielestäni matkan vaikein osuus... Matkaa maaliin varmaan 500m, mutta tuntui ettei se tule ikinä. Eka kieroksella en pitänyt lopun loivaa pitkää nousua ollenkaan pahana, mutta nyt toisella kierroksella se tuntui loputtoman pitkältä matkalta. Tällä matkalla takaa tuli yksi vanhempi mies, joka meni ohi sekä myös pari naista pääsi minusta ohi. Vihdoin koitti maaliviiva ja kuulin, kun kuuluttaja sanoi nimeni ja aikani 2.03 ja jotain... Olin niin tyytyväinen ja siinä vaiheessa edes sen kahden tunnin rajan yli meneminen ei jaksanut harmittaa. Olin parantanut enkkaani kuitenkin yli 6 min!!!

Loppusuoralla... Hei, minähän juoksen! ;) 
Jalat minulla oli pysähtymisen jälkeen todella tönköt. Myös morton oli todella vihainen! Vähän nilkuttaen jouduin kävelemään pukuhuoneeseen ja portaiden kävely alas oli kyllä aika suoritus. Mutta niin vaan ne kaikki vaivat unohtuivat heti, kun pukuhuoneeseen pääsi. Siellä oli iloisia naamoja odottamassa ja kaikki "meidän porukasta" oltiin parannettu enkkojamme yli 6 minuuttia. Huikeita aikoja  ja suorituksia tytöiltä! 

Suihkun jälkeen mentiin sitten katsomaan palkintojenjakoa ja keiton syöntiin. Tässä tapahtumassa meille tosiaan kuului myös jauhelihakeitto osallistumismaksuun ja siitä kyllä iso plussa tapahtuman järjestäjälle. Varsinkin, kun olin omat palautusjuomani unohtanut aamulla kotiin... Kaikkinensa tykkäsin kovasti tästä juoksutapahtumasta. Kaikki toimi loistavasti: reitti oli hyvä, huoltopisteitä riittävästi, niillä homma toimi, kaikkialla ihmiset olivat ystävällisiä ja paljon plussaa tiloista ja tuosta ruokailu mahdollisuudesta. Tähän tapahtumaan tulen varmuudella osallistumaan tulevaisuudessakin!

Paljon tuli nyt mietittävää taas tulevan harjoittelun suhteen. Mietintää myös siitä oliko tämä kauden viimeinen kisa vai ei... Kelit olisivat nyt mitä parhaimmillaan, mutta toisaalta morton jalka vaatisi nyt vähän rauhoittamista... Mutta ehkäpä palaan tähän asiaan sitten uuden blogikirjoituksen merkeissä!




2 kommenttia:

  1. Hieno juoksu ja raportti Seija :) Kunto on todellakin nousussa nyt sulla selvästi. Jos ois vielä jossakin päin puolikasta tarjolla, niin 2h raja vois mennä rikki. Ja mieleellään sellanen, missä ei oo noita hidastavia mutkia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oishan niitä juoksuja vielä tuolla etelämpänä. Harkinnasssa on :) Virpiniemikin on vielä mietinnässä, mutta se ilmeisesti kuitenkin olisi pehmeällä alustalla, joten voipi olla, että jalka kestäisikin sen ihan kohtuudella.

      Poista