maanantai 30. toukokuuta 2016

NUTS Karhunkierros 55 km

TALVI


Pitkä, pimeä ja vaikea talvi on vihdoin selätetty ja nyt saa aurinko paistaa! Talven harjoittelu ei ole täysin ollut sitä mitä olisi pitänyt olla elämän muiden kiireiden takia. Pakko on ollut suhteuttaa asiat siihen, että olen vain tavallinen perheenäiti, joka yrittää pyörittää perheen arkea vaativan työn ohella. Juoksu on harrastus, jonka tarkoitus on olla kivaa ja palauttaa elämän muusta kuormittavuusta, ei kuormittaa lisää. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen. Jos joskus pitkän päivän jälkeen tuntui, etten jaksa lähteä lenkille, en lähtenyt. Aina talvella en myöskään valinnut juoksua, vaan hiihdin mieluummin. Hiihdin niin kauan, kun hiihtokelejä vaan riitti. 

Ensimmäinen juoksukunnon testaus oli huhtikuun lopussa Iissä, jossa juoksin puolimaratonin. Elämäni helpoin puolikas kevyellä helpolla juoksulla ja tuloksena pieni ennätysparannus. Parempaankin olisin pystynyt, mutta mokasin jättämällä villahousut pois kylmässä säässä ja palellutin reiteni ja takapuoleni. En tiedä johtuiko paleltumisesta vai mistä, mutta jalat eivät meinanneet toeta juoksusta ja polvien kulumia särki pitkän aikaa. Tästä johtuen aloin harkitsemaan uudelleen, juoksenko asfalttimaratonia enää ollenkaan. Asfaltti on selkeästi liian raju alusta minun jaloille.


NUTS KARHUNKIERROS


Vihdoin koitti kauan odotettu NUTS Karhunkierros viikonloppu.  Millään ei ollut meinannut malttaa odottaa, että uudelleen reitille pääsisi itseä koettelemaan, vaikka mielessä toki oli edelleen viimevuoden rankka kokemus. Reissu alkoikin heti pienellä seikkailulla, kun navigaattoria seuraamalla löysin itseni jostain pottupeltoteiltä keskeltä sorakuoppia matkalla Kuusamon lentokentälle Sussua hakemaan. Lentokenttä ja Sussu löytyi kuin löytyikin ja päästiin vihdoin myös Rukalle. Sussu kerkesi talkoilemaan ja minä kerkesin hieman torkkumaan ennenkuin Sanna saapui Rukalle illalla. Varusteet ja eväät kasaan reppuihin aamua varten ja sitten alkoikin aamun odotus.

Terveisiä puskasta!
Sanna heräsi jo kukon laulun aikaan omalle 80 km taipaleelleen. Me Sussun kanssa saimme nukkua ihan mukavat yöunet. Rauhalliset aamutoimet ja iloksemme pääsimme vastaanottamaan  myös 160 km voittajan maaliin, ennenkuin bussit kohti Oulankaa lähtivät. Oulangassa vielä viimeiset kisavalmistautumiset, missäpä muuallakaan kuin puskassa.

Vihdoin pääsimme matkaan. Starttaajia oli mielestäni hirmu paljon. Jono liikkui hitaasti kävelyvauhtia eteenpäin. Meni hyvän aikaa, että edes pienelle hölkälle pääsi ja valitettavasti minun kisa olikin sitten jo siinä. En ruuhkassa nähnyt edessä olevaa laakeaa kiveä ja kompastuin siihen. Polvi auki, reilu verenvuoto ja kämmenet auki, haavat täynnä sepeliä. Melko varmuudella taisi muutama ärräpää tilanteessa päästä suusta... 

Yritin tutkia vahinkoja, polvi näytti pahalta veren takia, mutta mielestäni ommeltavaa haavaa ei ollut. Kaivoin kämmenistä varovaisesti sepelit pois. En todellakaan aikonut luovuttaa ja kääntyä takaisin. Pettymystäni niellen jatkoin verkkaisesti matkaa. Polvessa oli kipua, mutta otin heti buranan ja päätin hölkätä hissukseen eteenpäin.

Kuva: Mari Maier
Hyppäsin jo heti ensimmäiseen eteentulevaan puroon nilkkoja myöten ja pesin polven ja käden haavat. Näillä toimin jatkettiin. Alussa olikin ihan mukavaa tasaista neulaspolkua, joka meni mukavasti, mutta kohtapa sitten oltiinkin juurakkojen keskellä. Juurakot todellakaan eivät ole minun vahvuuteni. Ja kauaahan ei mennyt, kun olin taas nurin, kun yritin juosta ja kaivaa taskusta geeliä yhtäaikaa. Polven haava sai mukavan savi- / turvekuorrutuksen. Lisää naarmuja kehoon. Jatkossa energian ottaminen vain pysähdyksissä tai kävelyvauhdissa. Pesin aina haavojani vedellä, kun sopiva vesistö tuli eteen. 

Kolmas kaatuminen meinasi olla sellainen, että nyt loppuu usko. Kävelyvauhdissa energiaa ottaessa nurin ja silloin sattui polveen niin hirveästi, että olin varma, että matkanteko loppuu siihen. Jouduin hetken puhaltelemaan, nielin kyyneleitä ja pettymystä. Näinkö kävisi, että ultraajaa minusta ei tällä reissulla tulisikaan? Istuin hetken mättäällä, puhaltelin ja kasasin itseäni. Lähdin jatkamaan matkaani ontuen, mutta polven pahin kipu onneksi hellitti jossain vaiheessa. 

Ajatukset ja tunteet olivat sekavat, mitenkä ikinä selviäisin illaksi Rukalle? Matkaahan on vielä vaikka kuinka. Harmitti, kun muuten olo oli niin hyvä. Kanssakilpailijat valittivat kuumuutta ja tajusin, ettei minua kuumuus haitannut ollenkaan. Minua haittasi vaan minun surkeat kintut. Kitkajoen vuolaan virran vierellä kävelessä kaivoin puhelimen taskustani, että alan soittelemaan kavereille omaa surkeuttani. No eipä siellä sitten ollutkaan puhelinverkkoa, joten turha kapistus se on puhelinkin tuolla...




Kitkajoen vierellä oleva reitti oli muuten paikoin aika vaarallinen. Hyvin kapea polku, välillä lähes pystysuoraa seinämää vuolaasti virtaavaan Kitkajokeen. Pysähdyin jälleen kerran pesemään haavojani veden äärelle laakealle kivelle. Tietenkin liukastuin ja olin sitten reisiäni myöten Kitkajoessa. Tulipa polvetkin nyt sitten huuhdottua oikein kunnolla. Tuolla pätkällä onneksi kulkijoita oli aika paljon. Ihan yksin ei tarvinnut olla. Minua myös piristi, kun Sina meni ohitse ja hänen kanssaan muutama ajatus kerittiin vaihtaa. Sinakin oli varma, että kävelemälläkin ehdin kyllä illaksi maaliin. Tuolloin aloin jo uskoa itsekin asiaan.

Ylämäet ja porraspätkät minulla sujuivat mukavasti. Yleensä aina ylämäessä saavutin porukkaa ja mitään ongelmaa mäkien kanssa ei minulla ollut. Seuraava piristysruiske minulle tuli kohdassa, missä reitti yhtyi 33 km juoksijoiden kanssa. Todennäköisesti heidän häntäjuoksijat olivat minun kohdilla ja jopa kävelemälläkin menin porukasta ohi. Reitti oli helppoa polkua ja paikoin yritin ottaa juoksuaskeleitakin, mutta polvi ei tykännyt yhtään juoksun tärinästä. Mutta nyt ei  haitannut, fiilikset olivat jo ihan erit. Uskoin taas itseeni ja maaliin pääsyyn. 

Ihania maisemia löytyy tältä reitiltä!


Kanssakisaajat tuskailivat jo, kun Juuman huoltoa, Oulangasta n. 31 km ei kuulunut. Ilmeisesti aika moni oli arvioinut nesteiden kulutuksen / riittävyyden alakanttiin. Mutta tulihan se huolto sieltä vihdoin ja kovasti siellä olikin porukkaa. Huolto kyllä piristää ihmistä kummasti. Söin reilusti banaania, join urheilujuomaa ja vettä. Cokistakin olisin halunnut, mutta sitä ei ollut tarjolla. Täytin juomarakkoni, mutta ongelma minulle tuli, kun en haavaisilla käsilläni meinannut saada rakon sulkijaa paikalleen. Mutta onneksi paikalla oli pelastava ritari, joka auttoi. Kiitos Samille avusta! Sannakin saapui huoltoon ja kerittiin vähän vaihtamaan kuulumisia. Hyvävoimaisena tankit täydennettyinä lähdin kävellen jatkamaan matkaa. Jalkavammakin alkoi olla jo unohduksissa. Mikään ei estäisi minua pääsemästä maaliin.

Mukavasti matka etenikin. Nautin maisemista ja ilmasta. Varsinkin ylämäet oli minulle mieltä ylentäviä kokemuksia joka kerta. Ne sujuivat minulla niin hyvin, että sain niistä lisää voimaa. Alamäet olivat polvelle vähän vaikeampia. Mutta ei haitannut. Kaikki sujui tosi hyvin ehkä noin 45 km asti. GPS minulla oli sammunut jo 39 km:ssa. En muistanut ladata Polarin akkua täyteen. Päkiän rakot puhkesivat ensin toisesta jalasta ja melkein perään toisestakin. Myös yhden varpaan kynnen verirakko puhkesi. Tunne oli kuin neulatyynyllä olisi kävellyt. Harmitus uhkasi tulla uudestaan ja pelko siitä, että matkanteko tyssäisi Konttaiselle. Hyvin pienin ja varovaisin askelin jatkoin matkaa. Portaissa otin kiinni 33 km juoksijan, joka oli aika voipunut. Hänellä oli juoma loppunut ja annoin hänelle vettä. Kerroin, ettei hirmu pitkä matka huoltoon enää olisi. 

Konttaisella oli huollossa useampi kisaaja, joka oli raatoautolla lähdössä pois. Minullekin autoa tarjottiin haavojen ja hankalan kävelyni takia. Yritettiin puhua sellaisesta asiasta kuin järjestä. Huollossa oli kuitenkin Ville, joka kysyi mikä on isoin ongelmani. Sanoin että jalkapohjan kipeät rakot. Hän sanoi, että niiden kanssa pärjäisin kyllä maaliin asti ja voinnissanihan ei ole mitään vikaa. Maaliin kyllä kerkiäisin puoleenyöhön mennessä. Vointini oli loistava ja kipujen kanssa selviäisin kyllä. Lähdin siltä seisomalta töpöttelemään kohti Rukaa. Tiesin mitä on edessä, mutta olin päättänyt selvitä lopun reitin vaikka mikä olisi. 

Ensimmäinen paha louhikkonousu ja -lasku olivat tuskalliset. Käsihaavojen takia en pystynyt oikein ottamaan tukea köydestä, jouduin menemään oman tasapainon ja jalkalihasten tuella. Sain seuraa miehestä, jonka kanssa aiemminkin matkan varrella oltiin yhdessä matkaa taitettu. Hän oli kärsinyt krampeista, mutta nyt voittanut ne. Mutta hän jäi minusta toisen nousun jälkeen. Nousut olivat minulle edelleen helpompia kuin laskut. Viime vuonna tuo pätkä oli minulle yhtä tuskaa ja nyt vammaisenakin tuntui, että selvitän nousut ja laskut kuin tuosta vaan. Ilmeisesti kävellen edetty matka oli jättänyt niin paljon voimia, että mäet eivät tuntuneetkaan niin pahoilta. Saavutin nuoren naisen, jonka kanssa jatkettiin yhdessä matkaa. Olin niin keskittynyt omaan suoritukseeni ja maaliin pääsemiseen, etten edes älynnyt kysyä / katsoa nimeä, mutta tuloslistan perusteella epäilen hänen olleen seurakaverini Hannan. 

Saavutimme vielä muitakin kisaajia, jotka olivat miehiä. Valtavaaran nousukin sujui ainakin omasta mielestä ketterästi. Valtavaaran huipulla oli tosi voittajafiilikset jo. Kertasimme mitä kaikkea tulee vielä olemaan edessä. Alamäki, joka olisi myös helppoa alustaa, mutta juoksua ei jalkapohjat sallineet enää tässä vaiheessa. Parempaa etenemistä kuitenkin kuin töpöttelyä. Saavutimme myös Petrin, jonka kanssa aikaisemminkin matkan aikana olimme tavanneet.  Hänellä oli polvi alkanut oireilemaan. Hän osoittautui myöhemmin sitten seurakaverini Hannan mieheksi. 

Viimeinen mäki, jonka tiesimme etukäteen pahaksi ja puuduttavaksi alkoi. Soitin Sussulle, että kohta olisin maalissa. Kyyneleet tulivat silmiin ja painoin eteenpäin, enää ei edes sattunut. Jätin kilpakumppanini mäessä, niin kiire minulla oli maaliin. Viimeinen alamäki ja sitten loppusuora, josta kuului jo kellon kilkatukset. Yritin jotain juoksunnäköistä ja Sussu juoksi loppusuoran yhdessä minun kanssa. Vihdoin maalissa, jossa Sanna odotti skumppapullon kanssa! Maalissa oli vastassa myös Hanna ja Kaisa. Sain palkinnoksi amuletin ja oman lehmänkellon. Halaukset tytöiltä. Jee! Tein sen, pääsin maaliin ja vielä monta tuntia ennen puolta yötä!

Voittajafiilikset!
Maalissa en ollut väsynyt enkä uupunut, kuten olin viime vuonna. Voimia oli vielä hyvin jäljellä. Fiilikset tosi mahtavat! Ruokaa ja juomaa, seurustelua muiden kanssa, tekstiviesti kotiin, että olen hengissä.  Sitten kämpille suihkuun, ja pakolliset somepäivitykset, jonka jälkeen kyllä sammuttiinkin aika lahjakkaasti koko porukka.

Näillä säihkysäärillä päästiin
kuitenkin aika pitkälle!

Nyt matka jatkuu kohti Pallasta ja siellä matkana myös 55 km. Lupaan yrittää pysyä tolpillani tällä kertaa! 

Kiitos NUTS ja kiitos talkooporukka! Isot kiitokset myös kanssakilpailijoille kaikesta kannustuksesta matkan aikana. Täällä jos missä sai tuntea yhteen hiileen puhaltamisen voiman! Kiitos ystävät! Pallaksella jatketaan!

NUTS Karhunkierros video: