maanantai 16. kesäkuuta 2014

Santa Claus Marathon



Lauantaina, syntymäpäiväni juoksin Rovaniemellä Santa Claus Marathonilla kauden kolmannen puolikkaani. Puolikas oli kauden paras, mutta siitä huolimatta olin lievästi pettynyt. 

Olin tehnyt etukäteen itselleni hyvinkin selväksi, että juoksusta on tulossa vain helppo läpijuoksu. Ennätyksen tekemisestä olin luopunut. Terwan jälkeen en ollut päässyt kuin yhdelle lenkille, koska sairastuin inhottavaan flunssaan, joka siitepölyjen kera meni minun keuhkoihini ja normaalisti täysin uinuva astmani siitä äityi niin pahaksi, että astmalääkitys meni ihan maksimiannoksilla ja po kortisoniakin jo harkittiin. Lisäksi normiarkeni sattui kisaviikolle niin hektiseksi, että valmistautuminen puolikkaalle oli pyöreä nolla. Virhe. Astmalääkitystä aloin purkamaan "normaaliksi" maanantaina. Ihan helposti purku ei käynyt ja maanantai-iltana olin vielä varma, että lauantain juoksu jää juoksematta.

Hitaasti, mutta varmasti keuhkotilanne alkoi helpottamaan ja niin me miehen kanssa lauantaina puoliltapäivin lähdettiin ajelemaan kohti Rovaniemeä. Startti olisi vasta klo 18.00.


Pyysin miestä ottamaan kuvan kisa-asusta
ja niin hän teki...


Pieniä venyttelyjä ennen starttia


Itse Joulupukki lähetti meidät Napapiiriltä matkaan


Lähtöviivalla ei ollut isoa tunkua. Pieni mukava, kansainvälinen
juoksutapahtuma

Ilma oli just sopiva. +15 astetta ja aurinko paistoi. Passasi minulle. Alkumatkasta kyllä heti huomasin, että olisi kannattanut lähteä lyhyillä trikoilla, mutta kävi se näinkin. Mitään etukäteen ajateltua suunnitelmaa minulla ei ollut. Juoksisin ihan tuntemusten mukaan. Alussa oli heti alamäkeä ja aikoinani kun olen alamäkijuoksun tekniikkaa opetellut, se sujuikin minulta loistavasti. 2 km kohdalla reitti meni Santa Parkiin sisälle ja siellä juoksimme pimeässä loivaa alamäkeä kallion läpi Syväsenvaaran puolelle. Juoksu sujui minulla kuin unelma, todella kevyesti ja tuntui hyvältä. 

Ennen kympin kohtaa takaa tuli vanhempi herrasmies, jonka kanssa jatkoin yhdessä matkaa niitä näitä jutellen. Vauhti oli n. 5.40 min/km. Olin tyytyväinen, koska juttelu sujui ongelmitta, ihan kuin normilenkillä olisi ollut. Mies oli paikallisia ja tunsi reitin. Kertoi, että Syväsenvaaraan mennessä olisi loiva ylämäki. Tiesinkin mäestä ja totesin, että siinä varmaan putoan hänen vauhdista. Ja niin kävikin. Se ylämäki oli hirveä! Ja pitkä! Tuntui ettei se lopu koskaan. Yritin edetä rauhallisesti, mutta otti päähän se mäki. Onneksi sen päälle päästyä siellä oli seuraava juomapiste. Se tuli tarpeeseen. Mäkeen asti olin ollut alle kahden tunnin vauhdissa, mutta se haave loppui tuohon mäkeen...Tuon jälkeen en enää oikein saanut juoksusta kunnolla kiinni. Tekniikka hajosi ja jalat olivat tosi väsyneet. Hengitys kulki hyvin. Sen kanssa ei ollut mitään ongelmia. Ajattelin, että juoksen rauhallisemmin kaupunkiin ja siellä otan sitten kunnon loppukirin. 

Puolentoista tunnin juoksemisen jälkeen minulle tuli kauhea nälkä! Koskaan ennen näin ei ole minulle käynyt. Silloin tuli mietittyä moneen kertaan, kuinka tärkeää olisi kisaviikolla syödä kunnolla ja vähän tankatakin. Minulla oli ollut koko viikon niin kiire, että syömiset ja juomiset olivat vähän niin ja näin. Myöskään kisapäivänä en ollut uskaltanut syödä paljoa, koska juoksu oli vasta illalla, enkä oikein tiennyt mitä uskaltaisin syödä, ettei tulisi vatsaongelmia. Johtuiko nälästä vai mistä, mutta myös vatsaani alkoi "kourimaan". Pelkäsin, että vieläkö tässä tulee puskareissu. Mietin uskallanko ottaa ennen viimeistä juomapaikkaa geelin vai pistäisikö se vatsan vaan sekaisin... Mutta koska oli niin nälkä päätin ottaa geelin ja viimeisellä juomapaikalla join kaksi mottia vettä päälle. Kulutin ihan luvattoman paljon aikaa viimeisellä juomapaikalla, mutta vatsan kouristelut pakottivat tekemään kaiken huolella ja rauhallisesti. Melkein heti geelin ja veden oton jälkeen oloni koheni huomattavasti. Vatsakin rauhoittui lähes samantien. Mulla oli varmaan vaan energiat loppuneet kesken kaiken...

Olin ajatellut sitä loppukiriä, että rautatiesillalla lähden reippaaseen juoksuun. Mutta ei puhettakaan, että siitä olisi tullut mitään! Jalat ei totelleet yhtään ja ne painoivat kuin synti. Olisin varmaan lentänyt nokilleni, jos olisi väkisin yrittänyt. Sillan lopussa oli myös kyltti, jossa maratoonarit ohjattiin eri suuntaan. Nyt ei mielen vieressäkään ollut ajatuksia, että yhtään pidempää matkaa olisin halunnut tai pystynyt juosta. Puistatti pelkkä ajatuskin matkan jatkumisesta vielä toisen mokoman. Nopeasti olin kuitenkin takaisin kaupungissa ja tiesin, että maaliin pääsisin kohta. Kelloa en ollut katsonut pitkään aikaan, kun tiesin sen olevan jo reilusti yli kahden tunnin. Loppusuoralla Koskikadun ylämäessä ohitin maratonilta jo maaliin tulevan käsipyöräkelaajan. Jostain syystä se ylämäki ei minulla tuntunut enää missään. 


Melkein maalissa... Kuvittelin juoksevani tuossa loppusuoralla, mutta
lähinnä ryömiseltähän tuo näyttää... :)


Maalissa unohdin taas sammuttaa kelloni, kuten tavallista. Muutaman sanan vaihdoin saksalaisen tai sveitsiläisen naisen kanssa, jonka kanssa myös ajoittain juoksimme yhdessä. Melko heti mieheni ja Kati tulivatkin maalille myös ja matkan kertaaminen alkoi siinä jo heti maaliviivan jälkeen. Lievä pettymys oli minulla heti fiiliksissä, mutta enemmän se taisi johtua siitä, että matkanteko oli tällä kertaa niin vaikeaa. Luulin myös, että reitti olisi helppo, mutta kyllä tuo reitti oli vaikeimmasta päästä mitä minä olen tasamaan tallaajana tottunut juoksemaan. Kummallista, etten kuitenkaan ollut matkan jälkeen yhtään uupunut.

Nälkä kurni edelleen vatsassa ja siitä sitten nopeasti hotellille suihkuun ja Amarilloon syömään miehen kanssa. Reilun tunnin päästä maaliintulosta olin jo reippaana korkkarit jalassa taas menossa. Hyvä, että edes jossain asiassa olen nopea! ;) Ja kylläpä ruoka ja lasillinen punkkua maistuivat niin hyviltä!


Nyt voi jo vähän juhlistaa synttäreitäkin, mutta jälkiruoka suklaakakku jäi
aikomukseksi. Kun vanhenee, niin eihän sitä enää jaksa ihan mahottomia syödä!

Toipuminen juoksusta on käynyt nopeasti. Yhtään rakkoa tai hiertymää ei tullut. Morton ei tälläkään kertaa oireillut kertaakaan. Alan jo uskoa siihen, että olen venyttelyillä saanut jalkateräni parempaan kuntoon! Jaloissa edelleen vähän painaa ja tuntuu, mutta kai se tuon urakan jälkeen saa vähän tuntuakin. Kahden viikon päästä olisi seuraava juoksu, tällä kertaa Turun huudeilla Paavo Nurmi Maraton, jossa kympin enkka käydään laittamassa uusiin lukemiin! :)