Vuoden 2015 yhteenvetoa

Yksi juoksuvuosi on jälleen saatu pakettiin. Loppuvuonna blogissa on ollut hiljaista, mutta elämä on ollut niin hektistä, että aikaa ja energiaa kirjoittamiseen ei vain ole ollut. Valitettavasti tämä vuosi ei muutenkaan mennyt niinkuin piti. Tiedostin hyvissä ajoin normaalin elämäni kiireet ja kuormittavuuden, jonka takia en asettanut mitään isoja tavoitteita itselleni. Joskus kuitenkin asiat menee hyvinkin erilailla kuin oli ajatellut... Vuosi sitten olen kirjoittanut näin:

"Tälle vuodellekaan minulla ei ole numeraalisia tavoitteita. Päätavoite on selviytyä NUTS Pallas 55 km kunnialla maaliin. Minulle pelkästään se on jo iso tavoite ja olen todella onnellinen jos siitä selviän! Muutoinkin tulen osallistumaan enimmäkseen polkujuoksu tapahtumiin. Pallaksen jälkeen kalenteri on auki. Todennäköisesti palauttelen itseäni rauhassa ja pidän juoksusta taukoa hetken.  "

Alkuvuosi meni sairastellessa ja toipuessa vähän rajummasta virusinfektiosta TGC:lle asti. Vielä silloin kun Gran Canarialle lensin, en ollut varma starttaanko kisaan. Sain tuolla viikolla kuitenkin viimeiset verikokeiden tulokset ja pari päivää ennen kisaa voin sen verran hyvin, että näiden asioiden valossa uskalsin startata. En lähtenyt tavoittelemaan muuta kuin maaliin pääsyä. Rauhallinen pitkä lenkki oli tarkoituksena tehdä. Kisa menikin tosi hyvin, vaikka reitti oli rankka, oli kova helle ja auringonporotus sekä minulla väärät kengät jalassa. Jaksoin ja voin koko kisan  ja kisan jälkeenkin todella hyvin! Kisan aikana suostuin myös haastateltavaksi jossa lupasin palata TGC:lle vielä uudestaan ja luonnollisesti seuraavalla kerralla pidemmälle matkalle. Tuo lupaus pitää kyllä vielä toteuttaa, mutta ei vielä vuonna 2016.

Lähdön tunnelmaa

TGC:n jälkeen pystyin harjoittelemaan reilun kuukauden normaalisti, mutta sitten tuli seuraava takapakki. Sairastuin taas ja tällä kertaa kunnon keuhkoputkentulehdukseen ja astmaatikkona olinkin sitten hetkessä ihan tukossa. Tästä toipuminen vei kolmisen viikkoa ja ennen Rukan Karhunkierrosta en montaa varovaistakaan lenkkiä kerinnyt saada alle.

Karhunkierros oli ihan huippu tapahtuma, mutta tähän mennessä elämäni rankin kisa. En tiedä vaikuttiko edeltävä sairastaminen ja huono kunto sen takia asiaan, mutta en ole koskaan ollut niin puhki kuin olin KK:n jälkeen. Toki kisassa tullut nilkkavamma ja myrskykin häiritsi suoritusta jossain määrin. Alkuun ajattelin, ettei ikinä tuonne enää, mutta uudelleen olen taas toukokuussa menossa ja tällä kertaa pidemmälle matkalle! Reitti on rankka, mutta toivottavasti kunnialla selviän pidemmästäkin matkasta.

Kuva: Aapo Laiho

Kesäkuun alussa, kaksi viikkoa KK:n jälkeen juoksin sitten ensimmäisen maratonini Perniössä. Hulluahan se oli noin pian KK:n jälkeen lähteä maratonille, mutta koska kisa järjestettiin viimeisen kerran Perniössä, enhän sitä voinut väliin jättää. Maraton oli vielä yöllä, joka ei ole minulle ollenkaan optimi aika juoksulle. Lähdin tekemään rauhallista pitkää lenkkiä, tavoitteena olla juoksun jälkeen maratoonari. Jaksoin hyvin ja sykkeetkin pysyivät lähellä pk:ta. Jalat olivat vaan jo kympin jälkeen ihan tönkköinä ja kipeät, mutta tulipa todistettua, että täysin tönköillä puupökkelöjaloillakin pystyy juoksemaan reilut 30 km ;)

Kuva: Jari Tomppo

Kisatahtini oli aika nopsa, Perniöstä 3 viikon kuluttua oli seuraava kisa Raahe Trail Run 21 km. Tässä kisassa kohdalleni osuikin sitten elämäni ensimmäinen keskeytys muljautettuani nyt pahemmin jo kerran KK:lla muljahtaneen nilkkani. Autokyydin jouduin soittamaan itselleni metsään, että pääsin sieltä pois. Keskeyttäminen on kova paikka ja millään ei haluttaisi antaa periksi. Mutta mielessä oli kuitenkin päätavoitteeni Pallas 55 km ja toivonkipinä, että kun keskeytän, nilkka kerkeäsi parantua Pallakseen mennessä ja pystyisin siellä starttaamaan. No näinhän ei tietenkään käynyt ja aika pian jo jouduin luopumaan ajatuksesta startata Pallaksella ja myin osallistumisoikeuteni eteenpäin. Harmitti ihan suunnattomasti, mutta tilanne oli vaan hyväksyttävä.

Seuraavan kerran starttasin numerolappu rinnassa vasta elokuussa ensin työkavereiden kanssa ExtremeRunille hauskanpitoon ja seuraavaksi Kempeleen kympille. Lähdin juoksemaan kympin kaverin kanssa tavoitteena juoksuttaa hänet alle tuntiin. Tässä onnistuimmekin ja ihan kevyesti! Nilkka kesti jo hyvin juoksun tasamaalla, mutta poluilla epätasaisella alustalla nilkka muistutteli olemassaolostaan. Yhtään ei kärsinyt vääntää tai muljautella nilkkaa lisää. Elokuussa osallistuin myös Pyssymäki Extreme Polkujuoksuun, joka olikin nimensä mukaisesti todellinen extremejuoksu! Maasto todella haastavaa, paljon suossa rämpimistä ja lähikontakti käärmeen kanssa. Tuolloin sattui myös kesän lähes ainoat hellepäivät, mutta tänä vuonna en kokenut mitään ongelmia helteisissä olosuhteissakaan. En kokenut, että helle olisi haitannut minua mitenkään erityisen paljon. Tässä suhteessa siis on tapahtunut huomattavaa kehitystä.

Laatuaikaa ystävien kanssa ExtremeRunilla

Syyskuussa alkoi uusi harjoitusohjelmani kohti seuraavan vuoden koitoksia. Tunnollisesti syys-marraskuun etenin harjoitusohjelman mukaisesti. Ainoastaan lokakuussa osallistuminen jo pitkään haaveilemalleni Vaarojen Maratonille toi hieman poikkeuksia harjoitusohjelmaan. Vaarojen Maraton ei ollut lähellekkään niin "paha", kuin oletin sen muiden kertomusten perusteella olevan. Reitti oli tekninen ja haastava sekä hidas, mutta ei mielestäni lähellekkään niin rankka kuin Karhunkierros. Toki voi olla, että olin nyt paremmassa kunnossa kuin toukokuussa KK:lla keuhkoputkentulehduksen jälkeen. Reitti oli kyllä muutoin täysin kaikkien kehujen arvoinen! Mahtavat oli maisemat, mieli lepäsi kun siellä taivalsi. Kolille pitää ehdottomasti mennä vielä uudestaan ihan vain vaikka itsekseen metsään rymyämään.

Vaarojen Maraton selvitetty!

Marraskuun lopussa oli jälleen vuorossa NUTS Köykkyri, jossa edustin ensimmäistä kertaa uutta polkujuoksuseuraamme Northern Trail Runnersia. Todella hienoa saada kuulua tähän upeaan porukkaan!  Tänä vuonna olin varannut päivään enemmän aikaa kuin viime vuonna ja kiersin 40 kiekkaa käyttäen aikaa 3 h 25 min. Tarkoitus oli kyllä lopettaa hyvissä ajoin ja keretä käymään paljussakin, mutta kun hyvin ja suht keveästi askel nousi, ei sitä malttanut lopettaa ennen aikojaan! Ja kisapäivähän ei loppunut maaliviivan ylitykseen, vaan jatkui seurakavereiden kanssa muine suorituksineen ja rasteineen ihan seuraavaan aamuun saakka. 

Kuva: NUTS

Köykkyrin jälkeen joulukuu on mennyt enimmäkseen höntsäillessä. Elämän kokonaiskuormitus huonoine yöunineen on ollut niin korkea, että aikaisemmista vuosista olen jo oppinut, että joulukuu kannattaa ottaa ihan iisisti. Myös harjoitusohjelmassa joulukuu on suunniteltu kevyemmäksi. Huhtikuun keuhkoputketulehduksen jälkeen olin saanut olla terveenä (nilkkavammaa lukuunottamatta) koko ajan, mutta tiesin entuudestaan, että joulun aikaan yleensä aina sairastan jonkun taudin. Niin kävi nytkin. Onneksi on ollut vaan pientä flunssaa, mutta sen verran tukossa olen ollut kuitenkin, että puolet kuusta on mennyt flunssasta toipumiseen. Nyt pikkuhiljaa palailen normaalin harjoittelun pariin. Nilkkavamma on parantunut muutoin ihan hyvin, mutta nilkka on jäänyt selkeästi liikerajoitteisemmaksi tai jäykemmäksi häiriten esim. yhden jalan kyykyissä sekä askelkyykyissä. Ei siis toimi läheskään yhtä hyvin kuin toinen nilkka.

Kaikesta sairastamisesta ja nilkkavammasta huolimatta pääsin kilometreissä tuhannen kilometrin paremmalle puolelle ( n. 1100 km). Liikuntaa kaikkinensa ajallisesti on ollut tänä vuonna edellistä vuotta vähemmän (180 tuntia) johtuen edellä mainituista syistä, mutta jaloin kuljettuja kilometrejä on tästä huolimatta päässyt kertymään enemmän kuin viime vuonna, jolloin kilometrejä kertyi hieman vajaa 1000 km. 

Hämärillä poluilla...

Vuodelle 2016 olen asettanut itselleni tavoitteita ja suunnitellut kisakalenteria jo hyvissä ajoin. Aion nyt myös juosta muutaman asfalttikisan. Tänä vuonna ainoastaan yhden kisan juoksin asfaltilla (Perniö), kaikki muut olivat polkukisoja. Muutoin tulevaisuudessa aion keskittyä vain noihin pidempiin polkujuoksuihin. 

Juoksu ja polkujuoksu on minulle edelleen rakas harrastus, ei pakkomielteinen elämäntehtävä. Suhtaudun harrastukseeni asenteella, että sen pitää olla hauskaa ja  sen pitää palauttaa ja tukea minua jaksamaan tätä normaalia hektistä arkea. Rakastan juosta ja vaeltaa metsissä, tuntureilla, vaaroilla ja vuorilla. Juoksun kautta on tullut elämääni uusia ystäviä ja tuttavuuksia. Harrastukseni on myös tukenut ja auttanut minua voittamaan jo monta fyysistä vaivaani. Toivon siis saavani ensi vuonnakin juosta mahdollisimman paljon ja pysyä terveenä sekä välttyväni tapaturmilta. Sitä samaa toivon myös kaikille muillekin! 

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2016!

Pyssymäki Extreme Polkujuoksu

Kuten kisan nimikin ihan selkeästi kertoo sen olevan extremejuoksu, siitä huolimatta en olisi ikinä uskonut koko reitin olevan yhtä extremeä! Alkuun olin hyvin pettynyt itseeni ja suoritukseeni, mutta muutaman päivän Pyssymäkeä  sulateltuani minulla jo vähän naurattaakin viikonlopun extremeseikkailu!

Ajelin jo perjantaina Sannan luo Haapavedelle vähän lähemmäksi kisapaikkaa. Lauantaiaamuna klo 5.50 pystyyn ja aamupalalle ja seiskalta matka alkoi jo kohti Pyssymäkeä. Matkan aikana viimeiset tankkaukset Northforcen Extreme urheilujuomalla. Sannalla oli ultramatkan 56 km startti 8.40. Pitkänmatkalaisten lähtö toteutettiin väliaikalähtönä. Sannan starttia odotellessa ja auringon jo silloin mukavasti paahtaessa totesin, että tänään ei edes pitkämatkalaiset kerkeä juuri yhtään tehdä matkaa viileämmissä olosuhteissa.

Sanna saateltu matkaan!

Sannan lähdön jälkeen palasin kisakeskukseen ja auringon paahtaessa päätin pysytellä sisätiloissa piilossa auringolta. Oma starttini 25 km matkalle olisi vasta klo 11.30. Olisin itsekin toivonut aamulähtöä, koska aamut sopivat minulle parhaiten. Mutta tällä kertaa olisi tyydyttävä lähtöön ja matkan tekoon auringon porottaessa kuumasti koko ajan. Vajaa tunti ennen starttia kömmin ulos katselemaan ympärilleni ja vähän venyttelemään lihaksia. Kisakeskuksessa olikin jo vilinää ja muiden osallistujien kanssa pohdittiin reittiä ja sen vaativuutta. Kaisa oli minulle pukuhuoneessa jo kertonut, että reitti olisi hidas ja suota ja märkää olisi paljon. No, olinhan minä ennenkin suossa kahlannut, enköhän minä suot selvitä. Hieman vitsailtiin myös käärmeistä, kun oltiin jo törmätty yhteen kuolleeseen käärmeeseen ja paikallisilta oltiin kuultu, että alueella on paljon käärmeitä.

25 km tavaltajien matka on alkanut.

Vihdoin päästiin matkaan ja alku oli mukavaa ja helppoa kärrypolkua. Mukavuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pian oltiinkin jo ensimmäisessä suossa rämpimässä. Suo ei kuitenkaan minua haitannut. Jalat olivat kyllä lievästi sanottuna ihmeissään yhtä-äkkisestä metsässä juoksemisesta. En ollut vielä kertaakaan metsässä tai poluilla käynyt juoksemassa kesäkuisen nivelsidevammani jälkeen. Polut olivat hyvin teknisiä ja kapeita, otin hyvin varovaisesti etten loukkaisi nilkkaani uudelleen. Varovaisuudesta huolimatta jo ensimmäisten kilometrien aikana kaaduin useamman kerran.

Meitä muodostui neljän naisen porukka jotka peräkkäin taivalsivat eteenpäin. Hanna sanoi jo aika pian, että hänen vatsa ei vedä mitään, mikään ei tunnu imeytyvän. Hän jäikin melko pian porukasta. Itse otin taktiikaksi ottaa energiaa vähän tiheämmin kuin normaalisti ja neuvoin samaa muillekin sekä kehoitin huolehtimaan elektrolyyttitasapainosta. Juomana minulla oli juomarepussa vettä ja pullossa Northforcen Extremeä, jossa on reilusti elektrolyyttejä. Juomia otin pieniä kulauksia aika tiheään ja energiaa (Northforcen geelejä, Neolifen energiapatukkaa) 25-30 min välein. Normaalisti viileämmissä olosuhteissa otan energiaa n. 40 min välein ja se riittää minulle hyvin. Nytkin kroppa pelasi tosi hyvin, ei mitään ongelmia. 

Kaisa oli ottanut meihin vähän etäisyyttä ja toisen Kaisan kanssa jäätiin kahdestaan jatkamaan matkaa. Juteltiin mukavia ja Kaisa kertoi tämän olevan hänen ensimmäinen pitkä kisansa koskaan. Siinä vaiheessa olin jo todennut maaston hyvin vaativaksi ja arvelin, ettei asia tulisi varmaan muuttumaan koko kisan aikana. Kompastelin lähes jatkuvasti ja olin jo vääntänyt kummatkin nilkkani kipeästi. Ja nämä vääntymiset tapahtuivat ihan kävelyvauhdeissa. Minulle sopi hyvin tehdä matkaa yhdessä Kaisan kanssa, kaksin on aina mukavampaa kuin ihan yksin. 

Tupsahdettiin metsästä sitten tielle, jossa oli mies meitä ohjaamassa. Hän viitoili meitä jatkamaan tietä pitkin. Riemastuin, kun ajattelin, että nyt saisikin sitten juosta. Lähdin juoksemaan, mutta pysähdyin, kun olin varma etteihän me nyt tiellä sentään juostaisi. Olin varmaan lähtenyt väärään suuntaan. Huusin miehelle, että oikeastiko me mennään tätä tietä pitkin? Mies vastasi, että kyllä, huolto olisi 2,3 km päässä. No minua ei tarvinnut enää käskeä, nyt saisin juosta! Sanoin Kaisalle, että nyt pitää juosta, kun kerran siihen on mahdollisuus! Toivoin että hän pysyisi mukana, mutta aika pian hän jäi vauhdista. Tie oli varjoton, täydessä auringonporotuksessa sai juosta, mutta minua ei haitannut. Ihanaa kun pääsi etenemään esteettömästi! Huollossa täytin pulloni, join kaksi mukia urheilujuomaa ja söin puoli banaania. Siellä kuulin myös, että 25 km voittaja oli tullut jo maaliin käyttäen matkaan aikaa alle 2 tuntia! Huh huh mitä vauhtia! Itse olin silloin ollut matkalla 2 tuntia ja matkaa takana vasta 13,5 km!

Jatkoin matkaani karussa erämaassa. Maasto oli tosi vaikeaa, juurikaan ei pystynyt juoksemaan. Tämän tästä löysin itseni turvaltaan maasta. Tämä alkoi jo tuskastuttamaan minua. Ikinä en ollut kaatuillut näin paljon, tuskin koskaan aikaisemmin yhteensäkään yhtä paljon, kuin nyt tällä reitillä. Kaatuilu vaikutti siihen, että aloin pitää itseäni ihan surkeana ja huonona polkujuoksijana. Miksi kuvittelen olevani polkujuoksija, kun en edes pystyssä pysy? Pitäisiköhän minun miettiä uudellen tätä koko hommaa ja palata juoksemaan vain tasaiselle ja juosta vaikka ultria tasamaalla? Siellä ainakin saisi juosta! 

Reitillä oli kymmeniä ja taas kymmeniä ojien ylityksiä. Joihinkin ojiin oli laitettu kapeita puunrunkoja "silloiksi", mutta aika usein hylkäsin huterat "sillat" ja hyppäsin tai harpoin pitkillä jaloillani ojat yli. Tämä oli oikeastaan ainut asia missä minulle oli pituudestani ja pitkistä jaloistani hyötyä. Ja olin myös tyytyväinen vahvoihin reisiini, kun jaksoin väsymättä aina ponnistaa ja hypätä ainakin omasta mielestä ihan sulavasti ojien ylitse. Mietin viime vuoden Salla Midnight Trail Marathonia jolle osallistuin. Siellä ihmiset nurisivat reitin muutamasta huonokuntoisesta pitkospuusta. Nauroin ääneen, kun ajattelin, että siellä sentään oli pitkospuut soiden ylitykseen, ihan luxusta! Ikinä en itse valittaisi enää mistään vastaavasta!

Matka eteni hitaasti mutta varmasti. Olin aikamoisen pettynyt itseeni, kun matkan teko oli niin hidasta. Väsynyt en ollut yhtään ja jalatkaan eivät painaneet. Sykkeetkin pysyttelivät lähellä PK-tasoa. Kroppa pelasi hyvin ja hellekään ei haitannut. Jonkinlainen raivo varmaan sai minusta sitten otteen, kun jossain vaiheessa huomasin olevani koko ajan vihainen ja tupisin ja kiroilin itsekseni koko ajan. Suotkin alkoivat jo ärsyttää minua, vaikka mieluummin rämmin kyllä suossa, kuin niillä kapeilla olemattomilla poluilla joilla kompastelin ja potkin itseäni nilkkoihin koko ajan! Olin tässä vaihessa jo ymmärtänyt olleeni hölmö, kun edes olin kuvittellut Nivalan sydänmailta, erämaan keskeltä löytyvän polkuja? Kuka ne sinne olisi tallonut? 

Vajaa neljä kilometriä ennen maalia JUOKSIN pitkin polkua, kun tapahtui ehkä sekunnin kohtaaminen. Käärme! Mitään ei ollut siinä vaiheessa tehtävissä, olin ilmassa ja jalkani osuisi käärmeeseen. En tuntenut mitään, mutta kuulin kuinka käärme sähähti. Pysähdyin ja käännyin, mutta käärmettä en enää nähnyt. En tiennyt oliko se purrut minua. Hassua, mutta en säikähtänyt yhtään. Kai olin valmiiksi jo sellaisessa mielentilassa, että olin vaan todella raivoissani, kun käärme uskalsi tulla tuolla lailla tielleni. Olin tietenkin huolissani mahdollisesta puremasta ja varpaassa tunsinkin muka mahdollisen pureman. Sinne erämaahan en kuitenkaan voinut asiaa jäädä ihmettelemään, maaliin olisi päästävä ja pian. 

Kovin paljoa minua ei ollut hymyilyttänyt enää loppumatkasta, mutta sitten näin hiihtäjän vilahtavan näkökenttääni. Pertil Jeerdalenhan se siellä suolla minua  vastaan hiihti ja hehkutti mahtavaa kisaa sekä upeaa säätä. Hän sai minutkin repeämään nauruun. Hän oli niin täynnä virtaa, että varmaan osa siitä hyväntuulisesta energiasta tarttui minuunkin!

Pertil Jeerdalen

Viimeiset kilometrit kuluivat ja kohta tunnistinkin maisemia. Maali on lähellä! Ihanaa, kohta olisin perillä.

Maalissa!

Mie olin nopeampi kuin käärme,
ei löytynyt hampaanjälkiä. ;)

Maaliin päästyäni olin iloinen, mutta samalla pettynyt itseeni. Aikaa oli kulunut yli neljä tuntia, mutta voimia oli hyvin jäljellä. Harmitti, kun en ollut pystynyt tekemään parempaa suoritusta enkä antamaan kaikkeani. Menin ensiapuun tarkistuttamaan jalat käärmeenpureman varalta. Hampaanjälkiä ei onneksi löytynyt mistään. Hanna oli joutunut keskeyttämään ja odotteli maalissa Kaisaa maaliin saapuvaksi. Jäin itsekin odottelemaan ja Kaisan päästyä hienosti maaliin, mentiin sitten yhdessä pesulle. Loistava suoritus Kaisalta, joka ensimmäisenä pitkänä kisanaan "joutui" tällaiseen extremeseikkailuun ja selvitti sen läpi kunnialla!

Omaa pettymystäni on hieman lieventänyt ja lohduttanut se, kun muiden kisaajien blogeja lukemalla olen ymmärtänyt , että muillakin oli samoja ongelmia ja muutkin kaatuilivat, en vain minä. Muilta kisaajilta olen saanut myös vahvistusta, että reitti oli oikeasti todella vaativa, en ole yksin ajatuksen kanssa. Omalla kohdalla Pyssymäki on ollut ehkä vaativin reitti tähän astisista. Toki tunturit ja vuoret antavat oman haastavuutensa, mutta kaikissa edellisissä polkukisoissa on kuitenkin ollut polkua mitä voi juosta! 

Kaikkinensa Pyssymäen kisa oli todella hyvin järjestetty ja reitti oli merkattu tosi hyvin! Kertaakaan ei tarvinnut miettiä minne suuntaan pitäisi mennä, paitsi silloin siellä tiepätkällä vähän epäilin käsittäneeni väärin... ;) Isot kiitokset järjestäjille, talkooväelle sekä Onnille, joka on koko tapahtuman alulle panija. Vaikka reitti olikin vaikea, niin siitä huolimatta ei tullut tunnetta, ettei koskaan enää. Tiedä vaikka joskus taas sieltä soilta ja ryteiköistä itseni löydän rämpimästä. ;)

Kisasta olen toipunut todella hyvin. Rakkoja ei tullut, ainoat vauriot ovat uudelleen kipeä nilkka, naarmut ja mustelmat ympäri kehoa, jotka tulivat kaatuilujen seurauksena. Lihakset eivät ole olleet kipeät kisan jäljiltä, pientä asiaan kuuluvaa kivistystä on tuntunut. Palautuminen on sujunut kiitettävästi, uskon että palautumisjuomana käyttämälläni Neolifen pirtelöillä on positiivinen osuutensa asiaan. Juoksemassa olen jo käynyt ja jalka nousee yllättävän kevyesti. Kaiken kaikkiaan höntsä- ja telakkakauden jälkeen sekä oman elämän hektisyyden keskellä, jo pelkästään se, että pääsin irroittautumaan ja osallistumaan Pyssymäki Extreme Polkujuoksuun, on jo saavutus. Pää tuli nollattua onnistuneesti ja jatkossakin aion käyttää samaa hyväksi todettua menetelmää! Vaaroja odotellessa... :)

PEP2015 KISAVIDEO