NUTS Karhunkierros 55 km

TALVI

Pitkä, pimeä ja vaikea talvi on vihdoin selätetty ja nyt saa aurinko paistaa! Talven harjoittelu ei ole täysin ollut sitä mitä olisi pitänyt olla elämän muiden kiireiden takia. Pakko on ollut suhteuttaa asiat siihen, että olen vain tavallinen perheenäiti, joka yrittää pyörittää perheen arkea vaativan työn ohella. Juoksu on harrastus, jonka tarkoitus on olla kivaa ja palauttaa elämän muusta kuormittavuusta, ei kuormittaa lisää. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen. Jos joskus pitkän päivän jälkeen tuntui, etten jaksa lähteä lenkille, en lähtenyt. Aina talvella en myöskään valinnut juoksua, vaan hiihdin mieluummin. Hiihdin niin kauan, kun hiihtokelejä vaan riitti. 

Ensimmäinen juoksukunnon testaus oli huhtikuun lopussa Iissä, jossa juoksin puolimaratonin. Elämäni helpoin puolikas kevyellä helpolla juoksulla ja tuloksena pieni ennätysparannus. Parempaankin olisin pystynyt, mutta mokasin jättämällä villahousut pois kylmässä säässä ja palellutin reiteni ja takapuoleni. En tiedä johtuiko paleltumisesta vai mistä, mutta jalat eivät meinanneet toeta juoksusta ja polvien kulumia särki pitkän aikaa. Tästä johtuen aloin harkitsemaan uudelleen, juoksenko asfalttimaratonia enää ollenkaan. Asfaltti on selkeästi liian raju alusta minun jaloille.

NUTS KARHUNKIERROS

Vihdoin koitti kauan odotettu NUTS Karhunkierros viikonloppu.  Millään ei ollut meinannut malttaa odottaa, että uudelleen reitille pääsisi itseä koettelemaan, vaikka mielessä toki oli edelleen viimevuoden rankka kokemus. Reissu alkoikin heti pienellä seikkailulla, kun navigaattoria seuraamalla löysin itseni jostain pottupeltoteiltä keskeltä sorakuoppia matkalla Kuusamon lentokentälle Sussua hakemaan. Lentokenttä ja Sussu löytyi kuin löytyikin ja päästiin vihdoin myös Rukalle. Sussu kerkesi talkoilemaan ja minä kerkesin hieman torkkumaan ennenkuin Sanna saapui Rukalle illalla. Varusteet ja eväät kasaan reppuihin aamua varten ja sitten alkoikin aamun odotus.

Terveisiä puskasta!

Sanna heräsi jo kukon laulun aikaan omalle 80 km taipaleelleen. Me Sussun kanssa saimme nukkua ihan mukavat yöunet. Rauhalliset aamutoimet ja iloksemme pääsimme vastaanottamaan  myös 160 km voittajan maaliin, ennenkuin bussit kohti Oulankaa lähtivät. Oulangassa vielä viimeiset kisavalmistautumiset, missäpä muuallakaan kuin puskassa.

Vihdoin pääsimme matkaan. Starttaajia oli mielestäni hirmu paljon. Jono liikkui hitaasti kävelyvauhtia eteenpäin. Meni hyvän aikaa, että edes pienelle hölkälle pääsi ja valitettavasti minun kisa olikin sitten jo siinä. En ruuhkassa nähnyt edessä olevaa laakeaa kiveä ja kompastuin siihen. Polvi auki, reilu verenvuoto ja kämmenet auki, haavat täynnä sepeliä. Melko varmuudella taisi muutama ärräpää tilanteessa päästä suusta... 

Yritin tutkia vahinkoja, polvi näytti pahalta veren takia, mutta mielestäni ommeltavaa haavaa ei ollut. Kaivoin kämmenistä varovaisesti sepelit pois. En todellakaan aikonut luovuttaa ja kääntyä takaisin. Pettymystäni niellen jatkoin verkkaisesti matkaa. Polvessa oli kipua, mutta otin heti buranan ja päätin hölkätä hissukseen eteenpäin.

Kuva: Mari Maier

Hyppäsin jo heti ensimmäiseen eteentulevaan puroon nilkkoja myöten ja pesin polven ja käden haavat. Näillä toimin jatkettiin. Alussa olikin ihan mukavaa tasaista neulaspolkua, joka meni mukavasti, mutta kohtapa sitten oltiinkin juurakkojen keskellä. Juurakot todellakaan eivät ole minun vahvuuteni. Ja kauaahan ei mennyt, kun olin taas nurin, kun yritin juosta ja kaivaa taskusta geeliä yhtäaikaa. Polven haava sai mukavan savi- / turvekuorrutuksen. Lisää naarmuja kehoon. Jatkossa energian ottaminen vain pysähdyksissä tai kävelyvauhdissa. Pesin aina haavojani vedellä, kun sopiva vesistö tuli eteen. 

Kolmas kaatuminen meinasi olla sellainen, että nyt loppuu usko. Kävelyvauhdissa energiaa ottaessa nurin ja silloin sattui polveen niin hirveästi, että olin varma, että matkanteko loppuu siihen. Jouduin hetken puhaltelemaan, nielin kyyneleitä ja pettymystä. Näinkö kävisi, että ultraajaa minusta ei tällä reissulla tulisikaan? Istuin hetken mättäällä, puhaltelin ja kasasin itseäni. Lähdin jatkamaan matkaani ontuen, mutta polven pahin kipu onneksi hellitti jossain vaiheessa. 

Ajatukset ja tunteet olivat sekavat, mitenkä ikinä selviäisin illaksi Rukalle? Matkaahan on vielä vaikka kuinka. Harmitti, kun muuten olo oli niin hyvä. Kanssakilpailijat valittivat kuumuutta ja tajusin, ettei minua kuumuus haitannut ollenkaan. Minua haittasi vaan minun surkeat kintut. Kitkajoen vuolaan virran vierellä kävelessä kaivoin puhelimen taskustani, että alan soittelemaan kavereille omaa surkeuttani. No eipä siellä sitten ollutkaan puhelinverkkoa, joten turha kapistus se on puhelinkin tuolla...

Kitkajoen vierellä oleva reitti oli muuten paikoin aika vaarallinen. Hyvin kapea polku, välillä lähes pystysuoraa seinämää vuolaasti virtaavaan Kitkajokeen. Pysähdyin jälleen kerran pesemään haavojani veden äärelle laakealle kivelle. Tietenkin liukastuin ja olin sitten reisiäni myöten Kitkajoessa. Tulipa polvetkin nyt sitten huuhdottua oikein kunnolla. Tuolla pätkällä onneksi kulkijoita oli aika paljon. Ihan yksin ei tarvinnut olla. Minua myös piristi, kun Sina meni ohitse ja hänen kanssaan muutama ajatus kerittiin vaihtaa. Sinakin oli varma, että kävelemälläkin ehdin kyllä illaksi maaliin. Tuolloin aloin jo uskoa itsekin asiaan.

Ylämäet ja porraspätkät minulla sujuivat mukavasti. Yleensä aina ylämäessä saavutin porukkaa ja mitään ongelmaa mäkien kanssa ei minulla ollut. Seuraava piristysruiske minulle tuli kohdassa, missä reitti yhtyi 33 km juoksijoiden kanssa. Todennäköisesti heidän häntäjuoksijat olivat minun kohdilla ja jopa kävelemälläkin menin porukasta ohi. Reitti oli helppoa polkua ja paikoin yritin ottaa juoksuaskeleitakin, mutta polvi ei tykännyt yhtään juoksun tärinästä. Mutta nyt ei  haitannut, fiilikset olivat jo ihan erit. Uskoin taas itseeni ja maaliin pääsyyn. 

Ihania maisemia löytyy tältä reitiltä!

Kanssakisaajat tuskailivat jo, kun Juuman huoltoa, Oulangasta n. 31 km ei kuulunut. Ilmeisesti aika moni oli arvioinut nesteiden kulutuksen / riittävyyden alakanttiin. Mutta tulihan se huolto sieltä vihdoin ja kovasti siellä olikin porukkaa. Huolto kyllä piristää ihmistä kummasti. Söin reilusti banaania, join urheilujuomaa ja vettä. Cokistakin olisin halunnut, mutta sitä ei ollut tarjolla. Täytin juomarakkoni, mutta ongelma minulle tuli, kun en haavaisilla käsilläni meinannut saada rakon sulkijaa paikalleen. Mutta onneksi paikalla oli pelastava ritari, joka auttoi. Kiitos Samille avusta! Sannakin saapui huoltoon ja kerittiin vähän vaihtamaan kuulumisia. Hyvävoimaisena tankit täydennettyinä lähdin kävellen jatkamaan matkaa. Jalkavammakin alkoi olla jo unohduksissa. Mikään ei estäisi minua pääsemästä maaliin.

Mukavasti matka etenikin. Nautin maisemista ja ilmasta. Varsinkin ylämäet oli minulle mieltä ylentäviä kokemuksia joka kerta. Ne sujuivat minulla niin hyvin, että sain niistä lisää voimaa. Alamäet olivat polvelle vähän vaikeampia. Mutta ei haitannut. Kaikki sujui tosi hyvin ehkä noin 45 km asti. GPS minulla oli sammunut jo 39 km:ssa. En muistanut ladata Polarin akkua täyteen. Päkiän rakot puhkesivat ensin toisesta jalasta ja melkein perään toisestakin. Myös yhden varpaan kynnen verirakko puhkesi. Tunne oli kuin neulatyynyllä olisi kävellyt. Harmitus uhkasi tulla uudestaan ja pelko siitä, että matkanteko tyssäisi Konttaiselle. Hyvin pienin ja varovaisin askelin jatkoin matkaa. Portaissa otin kiinni 33 km juoksijan, joka oli aika voipunut. Hänellä oli juoma loppunut ja annoin hänelle vettä. Kerroin, ettei hirmu pitkä matka huoltoon enää olisi. 

Konttaisella oli huollossa useampi kisaaja, joka oli raatoautolla lähdössä pois. Minullekin autoa tarjottiin haavojen ja hankalan kävelyni takia. Yritettiin puhua sellaisesta asiasta kuin järjestä. Huollossa oli kuitenkin Ville, joka kysyi mikä on isoin ongelmani. Sanoin että jalkapohjan kipeät rakot. Hän sanoi, että niiden kanssa pärjäisin kyllä maaliin asti ja voinnissanihan ei ole mitään vikaa. Maaliin kyllä kerkiäisin puoleenyöhön mennessä. Vointini oli loistava ja kipujen kanssa selviäisin kyllä. Lähdin siltä seisomalta töpöttelemään kohti Rukaa. Tiesin mitä on edessä, mutta olin päättänyt selvitä lopun reitin vaikka mikä olisi. 

Ensimmäinen paha louhikkonousu ja -lasku olivat tuskalliset. Käsihaavojen takia en pystynyt oikein ottamaan tukea köydestä, jouduin menemään oman tasapainon ja jalkalihasten tuella. Sain seuraa miehestä, jonka kanssa aiemminkin matkan varrella oltiin yhdessä matkaa taitettu. Hän oli kärsinyt krampeista, mutta nyt voittanut ne. Mutta hän jäi minusta toisen nousun jälkeen. Nousut olivat minulle edelleen helpompia kuin laskut. Viime vuonna tuo pätkä oli minulle yhtä tuskaa ja nyt vammaisenakin tuntui, että selvitän nousut ja laskut kuin tuosta vaan. Ilmeisesti kävellen edetty matka oli jättänyt niin paljon voimia, että mäet eivät tuntuneetkaan niin pahoilta. Saavutin nuoren naisen, jonka kanssa jatkettiin yhdessä matkaa. Olin niin keskittynyt omaan suoritukseeni ja maaliin pääsemiseen, etten edes älynnyt kysyä / katsoa nimeä, mutta tuloslistan perusteella epäilen hänen olleen seurakaverini Hannan. 

Saavutimme vielä muitakin kisaajia, jotka olivat miehiä. Valtavaaran nousukin sujui ainakin omasta mielestä ketterästi. Valtavaaran huipulla oli tosi voittajafiilikset jo. Kertasimme mitä kaikkea tulee vielä olemaan edessä. Alamäki, joka olisi myös helppoa alustaa, mutta juoksua ei jalkapohjat sallineet enää tässä vaiheessa. Parempaa etenemistä kuitenkin kuin töpöttelyä. Saavutimme myös Petrin, jonka kanssa aikaisemminkin matkan aikana olimme tavanneet.  Hänellä oli polvi alkanut oireilemaan. Hän osoittautui myöhemmin sitten seurakaverini Hannan mieheksi. 

Viimeinen mäki, jonka tiesimme etukäteen pahaksi ja puuduttavaksi alkoi. Soitin Sussulle, että kohta olisin maalissa. Kyyneleet tulivat silmiin ja painoin eteenpäin, enää ei edes sattunut. Jätin kilpakumppanini mäessä, niin kiire minulla oli maaliin. Viimeinen alamäki ja sitten loppusuora, josta kuului jo kellon kilkatukset. Yritin jotain juoksunnäköistä ja Sussu juoksi loppusuoran yhdessä minun kanssa. Vihdoin maalissa, jossa Sanna odotti skumppapullon kanssa! Maalissa oli vastassa myös Hanna ja Kaisa. Sain palkinnoksi amuletin ja oman lehmänkellon. Halaukset tytöiltä. Jee! Tein sen, pääsin maaliin ja vielä monta tuntia ennen puolta yötä!

Voittajafiilikset!

Maalissa en ollut väsynyt enkä uupunut, kuten olin viime vuonna. Voimia oli vielä hyvin jäljellä. Fiilikset tosi mahtavat! Ruokaa ja juomaa, seurustelua muiden kanssa, tekstiviesti kotiin, että olen hengissä.  Sitten kämpille suihkuun, ja pakolliset somepäivitykset, jonka jälkeen kyllä sammuttiinkin aika lahjakkaasti koko porukka.

Näillä säihkysäärillä päästiin
kuitenkin aika pitkälle!

Nyt matka jatkuu kohti Pallasta ja siellä matkana myös 55 km. Lupaan yrittää pysyä tolpillani tällä kertaa! 

Kiitos NUTS ja kiitos talkooporukka! Isot kiitokset myös kanssakilpailijoille kaikesta kannustuksesta matkan aikana. Täällä jos missä sai tuntea yhteen hiileen puhaltamisen voiman! Kiitos ystävät! Pallaksella jatketaan!

NUTS Karhunkierros video:

Vuoden 2015 yhteenvetoa

Yksi juoksuvuosi on jälleen saatu pakettiin. Loppuvuonna blogissa on ollut hiljaista, mutta elämä on ollut niin hektistä, että aikaa ja energiaa kirjoittamiseen ei vain ole ollut. Valitettavasti tämä vuosi ei muutenkaan mennyt niinkuin piti. Tiedostin hyvissä ajoin normaalin elämäni kiireet ja kuormittavuuden, jonka takia en asettanut mitään isoja tavoitteita itselleni. Joskus kuitenkin asiat menee hyvinkin erilailla kuin oli ajatellut... Vuosi sitten olen kirjoittanut näin:

"Tälle vuodellekaan minulla ei ole numeraalisia tavoitteita. Päätavoite on selviytyä NUTS Pallas 55 km kunnialla maaliin. Minulle pelkästään se on jo iso tavoite ja olen todella onnellinen jos siitä selviän! Muutoinkin tulen osallistumaan enimmäkseen polkujuoksu tapahtumiin. Pallaksen jälkeen kalenteri on auki. Todennäköisesti palauttelen itseäni rauhassa ja pidän juoksusta taukoa hetken.  "

Alkuvuosi meni sairastellessa ja toipuessa vähän rajummasta virusinfektiosta TGC:lle asti. Vielä silloin kun Gran Canarialle lensin, en ollut varma starttaanko kisaan. Sain tuolla viikolla kuitenkin viimeiset verikokeiden tulokset ja pari päivää ennen kisaa voin sen verran hyvin, että näiden asioiden valossa uskalsin startata. En lähtenyt tavoittelemaan muuta kuin maaliin pääsyä. Rauhallinen pitkä lenkki oli tarkoituksena tehdä. Kisa menikin tosi hyvin, vaikka reitti oli rankka, oli kova helle ja auringonporotus sekä minulla väärät kengät jalassa. Jaksoin ja voin koko kisan  ja kisan jälkeenkin todella hyvin! Kisan aikana suostuin myös haastateltavaksi jossa lupasin palata TGC:lle vielä uudestaan ja luonnollisesti seuraavalla kerralla pidemmälle matkalle. Tuo lupaus pitää kyllä vielä toteuttaa, mutta ei vielä vuonna 2016.

Lähdön tunnelmaa

TGC:n jälkeen pystyin harjoittelemaan reilun kuukauden normaalisti, mutta sitten tuli seuraava takapakki. Sairastuin taas ja tällä kertaa kunnon keuhkoputkentulehdukseen ja astmaatikkona olinkin sitten hetkessä ihan tukossa. Tästä toipuminen vei kolmisen viikkoa ja ennen Rukan Karhunkierrosta en montaa varovaistakaan lenkkiä kerinnyt saada alle.

Karhunkierros oli ihan huippu tapahtuma, mutta tähän mennessä elämäni rankin kisa. En tiedä vaikuttiko edeltävä sairastaminen ja huono kunto sen takia asiaan, mutta en ole koskaan ollut niin puhki kuin olin KK:n jälkeen. Toki kisassa tullut nilkkavamma ja myrskykin häiritsi suoritusta jossain määrin. Alkuun ajattelin, ettei ikinä tuonne enää, mutta uudelleen olen taas toukokuussa menossa ja tällä kertaa pidemmälle matkalle! Reitti on rankka, mutta toivottavasti kunnialla selviän pidemmästäkin matkasta.

Kuva: Aapo Laiho

Kesäkuun alussa, kaksi viikkoa KK:n jälkeen juoksin sitten ensimmäisen maratonini Perniössä. Hulluahan se oli noin pian KK:n jälkeen lähteä maratonille, mutta koska kisa järjestettiin viimeisen kerran Perniössä, enhän sitä voinut väliin jättää. Maraton oli vielä yöllä, joka ei ole minulle ollenkaan optimi aika juoksulle. Lähdin tekemään rauhallista pitkää lenkkiä, tavoitteena olla juoksun jälkeen maratoonari. Jaksoin hyvin ja sykkeetkin pysyivät lähellä pk:ta. Jalat olivat vaan jo kympin jälkeen ihan tönkköinä ja kipeät, mutta tulipa todistettua, että täysin tönköillä puupökkelöjaloillakin pystyy juoksemaan reilut 30 km ;)

Kuva: Jari Tomppo

Kisatahtini oli aika nopsa, Perniöstä 3 viikon kuluttua oli seuraava kisa Raahe Trail Run 21 km. Tässä kisassa kohdalleni osuikin sitten elämäni ensimmäinen keskeytys muljautettuani nyt pahemmin jo kerran KK:lla muljahtaneen nilkkani. Autokyydin jouduin soittamaan itselleni metsään, että pääsin sieltä pois. Keskeyttäminen on kova paikka ja millään ei haluttaisi antaa periksi. Mutta mielessä oli kuitenkin päätavoitteeni Pallas 55 km ja toivonkipinä, että kun keskeytän, nilkka kerkeäsi parantua Pallakseen mennessä ja pystyisin siellä starttaamaan. No näinhän ei tietenkään käynyt ja aika pian jo jouduin luopumaan ajatuksesta startata Pallaksella ja myin osallistumisoikeuteni eteenpäin. Harmitti ihan suunnattomasti, mutta tilanne oli vaan hyväksyttävä.

Seuraavan kerran starttasin numerolappu rinnassa vasta elokuussa ensin työkavereiden kanssa ExtremeRunille hauskanpitoon ja seuraavaksi Kempeleen kympille. Lähdin juoksemaan kympin kaverin kanssa tavoitteena juoksuttaa hänet alle tuntiin. Tässä onnistuimmekin ja ihan kevyesti! Nilkka kesti jo hyvin juoksun tasamaalla, mutta poluilla epätasaisella alustalla nilkka muistutteli olemassaolostaan. Yhtään ei kärsinyt vääntää tai muljautella nilkkaa lisää. Elokuussa osallistuin myös Pyssymäki Extreme Polkujuoksuun, joka olikin nimensä mukaisesti todellinen extremejuoksu! Maasto todella haastavaa, paljon suossa rämpimistä ja lähikontakti käärmeen kanssa. Tuolloin sattui myös kesän lähes ainoat hellepäivät, mutta tänä vuonna en kokenut mitään ongelmia helteisissä olosuhteissakaan. En kokenut, että helle olisi haitannut minua mitenkään erityisen paljon. Tässä suhteessa siis on tapahtunut huomattavaa kehitystä.

Laatuaikaa ystävien kanssa ExtremeRunilla

Syyskuussa alkoi uusi harjoitusohjelmani kohti seuraavan vuoden koitoksia. Tunnollisesti syys-marraskuun etenin harjoitusohjelman mukaisesti. Ainoastaan lokakuussa osallistuminen jo pitkään haaveilemalleni Vaarojen Maratonille toi hieman poikkeuksia harjoitusohjelmaan. Vaarojen Maraton ei ollut lähellekkään niin "paha", kuin oletin sen muiden kertomusten perusteella olevan. Reitti oli tekninen ja haastava sekä hidas, mutta ei mielestäni lähellekkään niin rankka kuin Karhunkierros. Toki voi olla, että olin nyt paremmassa kunnossa kuin toukokuussa KK:lla keuhkoputkentulehduksen jälkeen. Reitti oli kyllä muutoin täysin kaikkien kehujen arvoinen! Mahtavat oli maisemat, mieli lepäsi kun siellä taivalsi. Kolille pitää ehdottomasti mennä vielä uudestaan ihan vain vaikka itsekseen metsään rymyämään.

Vaarojen Maraton selvitetty!

Marraskuun lopussa oli jälleen vuorossa NUTS Köykkyri, jossa edustin ensimmäistä kertaa uutta polkujuoksuseuraamme Northern Trail Runnersia. Todella hienoa saada kuulua tähän upeaan porukkaan!  Tänä vuonna olin varannut päivään enemmän aikaa kuin viime vuonna ja kiersin 40 kiekkaa käyttäen aikaa 3 h 25 min. Tarkoitus oli kyllä lopettaa hyvissä ajoin ja keretä käymään paljussakin, mutta kun hyvin ja suht keveästi askel nousi, ei sitä malttanut lopettaa ennen aikojaan! Ja kisapäivähän ei loppunut maaliviivan ylitykseen, vaan jatkui seurakavereiden kanssa muine suorituksineen ja rasteineen ihan seuraavaan aamuun saakka. 

Kuva: NUTS

Köykkyrin jälkeen joulukuu on mennyt enimmäkseen höntsäillessä. Elämän kokonaiskuormitus huonoine yöunineen on ollut niin korkea, että aikaisemmista vuosista olen jo oppinut, että joulukuu kannattaa ottaa ihan iisisti. Myös harjoitusohjelmassa joulukuu on suunniteltu kevyemmäksi. Huhtikuun keuhkoputketulehduksen jälkeen olin saanut olla terveenä (nilkkavammaa lukuunottamatta) koko ajan, mutta tiesin entuudestaan, että joulun aikaan yleensä aina sairastan jonkun taudin. Niin kävi nytkin. Onneksi on ollut vaan pientä flunssaa, mutta sen verran tukossa olen ollut kuitenkin, että puolet kuusta on mennyt flunssasta toipumiseen. Nyt pikkuhiljaa palailen normaalin harjoittelun pariin. Nilkkavamma on parantunut muutoin ihan hyvin, mutta nilkka on jäänyt selkeästi liikerajoitteisemmaksi tai jäykemmäksi häiriten esim. yhden jalan kyykyissä sekä askelkyykyissä. Ei siis toimi läheskään yhtä hyvin kuin toinen nilkka.

Kaikesta sairastamisesta ja nilkkavammasta huolimatta pääsin kilometreissä tuhannen kilometrin paremmalle puolelle ( n. 1100 km). Liikuntaa kaikkinensa ajallisesti on ollut tänä vuonna edellistä vuotta vähemmän (180 tuntia) johtuen edellä mainituista syistä, mutta jaloin kuljettuja kilometrejä on tästä huolimatta päässyt kertymään enemmän kuin viime vuonna, jolloin kilometrejä kertyi hieman vajaa 1000 km. 

Hämärillä poluilla...

Vuodelle 2016 olen asettanut itselleni tavoitteita ja suunnitellut kisakalenteria jo hyvissä ajoin. Aion nyt myös juosta muutaman asfalttikisan. Tänä vuonna ainoastaan yhden kisan juoksin asfaltilla (Perniö), kaikki muut olivat polkukisoja. Muutoin tulevaisuudessa aion keskittyä vain noihin pidempiin polkujuoksuihin. 

Juoksu ja polkujuoksu on minulle edelleen rakas harrastus, ei pakkomielteinen elämäntehtävä. Suhtaudun harrastukseeni asenteella, että sen pitää olla hauskaa ja  sen pitää palauttaa ja tukea minua jaksamaan tätä normaalia hektistä arkea. Rakastan juosta ja vaeltaa metsissä, tuntureilla, vaaroilla ja vuorilla. Juoksun kautta on tullut elämääni uusia ystäviä ja tuttavuuksia. Harrastukseni on myös tukenut ja auttanut minua voittamaan jo monta fyysistä vaivaani. Toivon siis saavani ensi vuonnakin juosta mahdollisimman paljon ja pysyä terveenä sekä välttyväni tapaturmilta. Sitä samaa toivon myös kaikille muillekin! 

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2016!

Pyssymäki Extreme Polkujuoksu

Kuten kisan nimikin ihan selkeästi kertoo sen olevan extremejuoksu, siitä huolimatta en olisi ikinä uskonut koko reitin olevan yhtä extremeä! Alkuun olin hyvin pettynyt itseeni ja suoritukseeni, mutta muutaman päivän Pyssymäkeä  sulateltuani minulla jo vähän naurattaakin viikonlopun extremeseikkailu!

Ajelin jo perjantaina Sannan luo Haapavedelle vähän lähemmäksi kisapaikkaa. Lauantaiaamuna klo 5.50 pystyyn ja aamupalalle ja seiskalta matka alkoi jo kohti Pyssymäkeä. Matkan aikana viimeiset tankkaukset Northforcen Extreme urheilujuomalla. Sannalla oli ultramatkan 56 km startti 8.40. Pitkänmatkalaisten lähtö toteutettiin väliaikalähtönä. Sannan starttia odotellessa ja auringon jo silloin mukavasti paahtaessa totesin, että tänään ei edes pitkämatkalaiset kerkeä juuri yhtään tehdä matkaa viileämmissä olosuhteissa.

Sanna saateltu matkaan!

Sannan lähdön jälkeen palasin kisakeskukseen ja auringon paahtaessa päätin pysytellä sisätiloissa piilossa auringolta. Oma starttini 25 km matkalle olisi vasta klo 11.30. Olisin itsekin toivonut aamulähtöä, koska aamut sopivat minulle parhaiten. Mutta tällä kertaa olisi tyydyttävä lähtöön ja matkan tekoon auringon porottaessa kuumasti koko ajan. Vajaa tunti ennen starttia kömmin ulos katselemaan ympärilleni ja vähän venyttelemään lihaksia. Kisakeskuksessa olikin jo vilinää ja muiden osallistujien kanssa pohdittiin reittiä ja sen vaativuutta. Kaisa oli minulle pukuhuoneessa jo kertonut, että reitti olisi hidas ja suota ja märkää olisi paljon. No, olinhan minä ennenkin suossa kahlannut, enköhän minä suot selvitä. Hieman vitsailtiin myös käärmeistä, kun oltiin jo törmätty yhteen kuolleeseen käärmeeseen ja paikallisilta oltiin kuultu, että alueella on paljon käärmeitä.

25 km tavaltajien matka on alkanut.

Vihdoin päästiin matkaan ja alku oli mukavaa ja helppoa kärrypolkua. Mukavuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pian oltiinkin jo ensimmäisessä suossa rämpimässä. Suo ei kuitenkaan minua haitannut. Jalat olivat kyllä lievästi sanottuna ihmeissään yhtä-äkkisestä metsässä juoksemisesta. En ollut vielä kertaakaan metsässä tai poluilla käynyt juoksemassa kesäkuisen nivelsidevammani jälkeen. Polut olivat hyvin teknisiä ja kapeita, otin hyvin varovaisesti etten loukkaisi nilkkaani uudelleen. Varovaisuudesta huolimatta jo ensimmäisten kilometrien aikana kaaduin useamman kerran.

Meitä muodostui neljän naisen porukka jotka peräkkäin taivalsivat eteenpäin. Hanna sanoi jo aika pian, että hänen vatsa ei vedä mitään, mikään ei tunnu imeytyvän. Hän jäikin melko pian porukasta. Itse otin taktiikaksi ottaa energiaa vähän tiheämmin kuin normaalisti ja neuvoin samaa muillekin sekä kehoitin huolehtimaan elektrolyyttitasapainosta. Juomana minulla oli juomarepussa vettä ja pullossa Northforcen Extremeä, jossa on reilusti elektrolyyttejä. Juomia otin pieniä kulauksia aika tiheään ja energiaa (Northforcen geelejä, Neolifen energiapatukkaa) 25-30 min välein. Normaalisti viileämmissä olosuhteissa otan energiaa n. 40 min välein ja se riittää minulle hyvin. Nytkin kroppa pelasi tosi hyvin, ei mitään ongelmia. 

Kaisa oli ottanut meihin vähän etäisyyttä ja toisen Kaisan kanssa jäätiin kahdestaan jatkamaan matkaa. Juteltiin mukavia ja Kaisa kertoi tämän olevan hänen ensimmäinen pitkä kisansa koskaan. Siinä vaiheessa olin jo todennut maaston hyvin vaativaksi ja arvelin, ettei asia tulisi varmaan muuttumaan koko kisan aikana. Kompastelin lähes jatkuvasti ja olin jo vääntänyt kummatkin nilkkani kipeästi. Ja nämä vääntymiset tapahtuivat ihan kävelyvauhdeissa. Minulle sopi hyvin tehdä matkaa yhdessä Kaisan kanssa, kaksin on aina mukavampaa kuin ihan yksin. 

Tupsahdettiin metsästä sitten tielle, jossa oli mies meitä ohjaamassa. Hän viitoili meitä jatkamaan tietä pitkin. Riemastuin, kun ajattelin, että nyt saisikin sitten juosta. Lähdin juoksemaan, mutta pysähdyin, kun olin varma etteihän me nyt tiellä sentään juostaisi. Olin varmaan lähtenyt väärään suuntaan. Huusin miehelle, että oikeastiko me mennään tätä tietä pitkin? Mies vastasi, että kyllä, huolto olisi 2,3 km päässä. No minua ei tarvinnut enää käskeä, nyt saisin juosta! Sanoin Kaisalle, että nyt pitää juosta, kun kerran siihen on mahdollisuus! Toivoin että hän pysyisi mukana, mutta aika pian hän jäi vauhdista. Tie oli varjoton, täydessä auringonporotuksessa sai juosta, mutta minua ei haitannut. Ihanaa kun pääsi etenemään esteettömästi! Huollossa täytin pulloni, join kaksi mukia urheilujuomaa ja söin puoli banaania. Siellä kuulin myös, että 25 km voittaja oli tullut jo maaliin käyttäen matkaan aikaa alle 2 tuntia! Huh huh mitä vauhtia! Itse olin silloin ollut matkalla 2 tuntia ja matkaa takana vasta 13,5 km!

Jatkoin matkaani karussa erämaassa. Maasto oli tosi vaikeaa, juurikaan ei pystynyt juoksemaan. Tämän tästä löysin itseni turvaltaan maasta. Tämä alkoi jo tuskastuttamaan minua. Ikinä en ollut kaatuillut näin paljon, tuskin koskaan aikaisemmin yhteensäkään yhtä paljon, kuin nyt tällä reitillä. Kaatuilu vaikutti siihen, että aloin pitää itseäni ihan surkeana ja huonona polkujuoksijana. Miksi kuvittelen olevani polkujuoksija, kun en edes pystyssä pysy? Pitäisiköhän minun miettiä uudellen tätä koko hommaa ja palata juoksemaan vain tasaiselle ja juosta vaikka ultria tasamaalla? Siellä ainakin saisi juosta! 

Reitillä oli kymmeniä ja taas kymmeniä ojien ylityksiä. Joihinkin ojiin oli laitettu kapeita puunrunkoja "silloiksi", mutta aika usein hylkäsin huterat "sillat" ja hyppäsin tai harpoin pitkillä jaloillani ojat yli. Tämä oli oikeastaan ainut asia missä minulle oli pituudestani ja pitkistä jaloistani hyötyä. Ja olin myös tyytyväinen vahvoihin reisiini, kun jaksoin väsymättä aina ponnistaa ja hypätä ainakin omasta mielestä ihan sulavasti ojien ylitse. Mietin viime vuoden Salla Midnight Trail Marathonia jolle osallistuin. Siellä ihmiset nurisivat reitin muutamasta huonokuntoisesta pitkospuusta. Nauroin ääneen, kun ajattelin, että siellä sentään oli pitkospuut soiden ylitykseen, ihan luxusta! Ikinä en itse valittaisi enää mistään vastaavasta!

Matka eteni hitaasti mutta varmasti. Olin aikamoisen pettynyt itseeni, kun matkan teko oli niin hidasta. Väsynyt en ollut yhtään ja jalatkaan eivät painaneet. Sykkeetkin pysyttelivät lähellä PK-tasoa. Kroppa pelasi hyvin ja hellekään ei haitannut. Jonkinlainen raivo varmaan sai minusta sitten otteen, kun jossain vaiheessa huomasin olevani koko ajan vihainen ja tupisin ja kiroilin itsekseni koko ajan. Suotkin alkoivat jo ärsyttää minua, vaikka mieluummin rämmin kyllä suossa, kuin niillä kapeilla olemattomilla poluilla joilla kompastelin ja potkin itseäni nilkkoihin koko ajan! Olin tässä vaihessa jo ymmärtänyt olleeni hölmö, kun edes olin kuvittellut Nivalan sydänmailta, erämaan keskeltä löytyvän polkuja? Kuka ne sinne olisi tallonut? 

Vajaa neljä kilometriä ennen maalia JUOKSIN pitkin polkua, kun tapahtui ehkä sekunnin kohtaaminen. Käärme! Mitään ei ollut siinä vaiheessa tehtävissä, olin ilmassa ja jalkani osuisi käärmeeseen. En tuntenut mitään, mutta kuulin kuinka käärme sähähti. Pysähdyin ja käännyin, mutta käärmettä en enää nähnyt. En tiennyt oliko se purrut minua. Hassua, mutta en säikähtänyt yhtään. Kai olin valmiiksi jo sellaisessa mielentilassa, että olin vaan todella raivoissani, kun käärme uskalsi tulla tuolla lailla tielleni. Olin tietenkin huolissani mahdollisesta puremasta ja varpaassa tunsinkin muka mahdollisen pureman. Sinne erämaahan en kuitenkaan voinut asiaa jäädä ihmettelemään, maaliin olisi päästävä ja pian. 

Kovin paljoa minua ei ollut hymyilyttänyt enää loppumatkasta, mutta sitten näin hiihtäjän vilahtavan näkökenttääni. Pertil Jeerdalenhan se siellä suolla minua  vastaan hiihti ja hehkutti mahtavaa kisaa sekä upeaa säätä. Hän sai minutkin repeämään nauruun. Hän oli niin täynnä virtaa, että varmaan osa siitä hyväntuulisesta energiasta tarttui minuunkin!

Pertil Jeerdalen

Viimeiset kilometrit kuluivat ja kohta tunnistinkin maisemia. Maali on lähellä! Ihanaa, kohta olisin perillä.

Maalissa!

Mie olin nopeampi kuin käärme,
ei löytynyt hampaanjälkiä. ;)

Maaliin päästyäni olin iloinen, mutta samalla pettynyt itseeni. Aikaa oli kulunut yli neljä tuntia, mutta voimia oli hyvin jäljellä. Harmitti, kun en ollut pystynyt tekemään parempaa suoritusta enkä antamaan kaikkeani. Menin ensiapuun tarkistuttamaan jalat käärmeenpureman varalta. Hampaanjälkiä ei onneksi löytynyt mistään. Hanna oli joutunut keskeyttämään ja odotteli maalissa Kaisaa maaliin saapuvaksi. Jäin itsekin odottelemaan ja Kaisan päästyä hienosti maaliin, mentiin sitten yhdessä pesulle. Loistava suoritus Kaisalta, joka ensimmäisenä pitkänä kisanaan "joutui" tällaiseen extremeseikkailuun ja selvitti sen läpi kunnialla!

Omaa pettymystäni on hieman lieventänyt ja lohduttanut se, kun muiden kisaajien blogeja lukemalla olen ymmärtänyt , että muillakin oli samoja ongelmia ja muutkin kaatuilivat, en vain minä. Muilta kisaajilta olen saanut myös vahvistusta, että reitti oli oikeasti todella vaativa, en ole yksin ajatuksen kanssa. Omalla kohdalla Pyssymäki on ollut ehkä vaativin reitti tähän astisista. Toki tunturit ja vuoret antavat oman haastavuutensa, mutta kaikissa edellisissä polkukisoissa on kuitenkin ollut polkua mitä voi juosta! 

Kaikkinensa Pyssymäen kisa oli todella hyvin järjestetty ja reitti oli merkattu tosi hyvin! Kertaakaan ei tarvinnut miettiä minne suuntaan pitäisi mennä, paitsi silloin siellä tiepätkällä vähän epäilin käsittäneeni väärin... ;) Isot kiitokset järjestäjille, talkooväelle sekä Onnille, joka on koko tapahtuman alulle panija. Vaikka reitti olikin vaikea, niin siitä huolimatta ei tullut tunnetta, ettei koskaan enää. Tiedä vaikka joskus taas sieltä soilta ja ryteiköistä itseni löydän rämpimästä. ;)

Kisasta olen toipunut todella hyvin. Rakkoja ei tullut, ainoat vauriot ovat uudelleen kipeä nilkka, naarmut ja mustelmat ympäri kehoa, jotka tulivat kaatuilujen seurauksena. Lihakset eivät ole olleet kipeät kisan jäljiltä, pientä asiaan kuuluvaa kivistystä on tuntunut. Palautuminen on sujunut kiitettävästi, uskon että palautumisjuomana käyttämälläni Neolifen pirtelöillä on positiivinen osuutensa asiaan. Juoksemassa olen jo käynyt ja jalka nousee yllättävän kevyesti. Kaiken kaikkiaan höntsä- ja telakkakauden jälkeen sekä oman elämän hektisyyden keskellä, jo pelkästään se, että pääsin irroittautumaan ja osallistumaan Pyssymäki Extreme Polkujuoksuun, on jo saavutus. Pää tuli nollattua onnistuneesti ja jatkossakin aion käyttää samaa hyväksi todettua menetelmää! Vaaroja odotellessa... :)

PEP2015 KISAVIDEO

Ajatukset jo kohti ensi vuotta

Terveisiä kesälomalta! Muutaman päivän kesälomalla ololla oli jo sellaiset seuraukset, että ajatukset päässä alkoivat jäsentyä uudelle mallille. :) 

Viime ja tälle kuluvalle vuodelle en ole oman kiireisen elämäni takia halunnut isompia tulostavoitteita asettaa. Mieluiten olen halunnut fiilistellä ja nauttia matkasta kuin kisata aikaa vastaan. Tavoitteena tälle vuodelle oli kuitenkin juosta ultramatka, mutta kohtalo päätti toisin. Tämä vuosi on nyt mennyt monelta osin aika lailla penkin alle, joten olen katsonut parhaaksi suunnata ajatukset jo kohti ensi vuotta. Todella toivon, että ensi vuodesta tulee ehjempi ja pysyn terveenä eikä vammoja tulisi.

NUTS Pallas on nyt tulevana viikonloppuna ja aina kun luen tapahtumasta jotain, vihlaisee ja kirpaisee tuolla sisällä jossain. Niin kovasti olisin halunnut olla siellä mukana, mutta nilkka ei ole edelleenkään täysin parantunut, joten vamman tultua tein oikean päätöksen jättää Pallas väliin. Nilkka on kuitenkin jo siinä kunnossa, että olen päässyt tasamaalla juoksemaan. Lenkeilläni olen pähkäillyt tätä loppuvuotta ja päätynyt luopumaan kokonaan ultramatkasta. Sen aika on sitten ensi vuonna. Olen menossa Vaarojen maratonille lokakuussa ja siellä haluan olla täysissä sielun ja ruumiin voimissa, enkä halua mennä sinne jumissa ja huonosti palautuneena. Täysin pieleen tämä vuosi ei kuitenkaan ole mennyt, kisamatkat ovat olleet huikeita ja olen kuitenkin juossut ensimmäisen maratonini. 

Nyt elokuussa juoksen Kempeleessä kympin yhdessä kaverini kanssa. Siitä tulee hyvä vk-treeni, en lähde tavoittemaan ennätyksiä, mennään täysin kaverin vauhdeilla. Toivottavasti pysyn perässä. :) Elokuun loppupuolella on Pyssymäki Extreme Polkujuoksu, jossa ensin aioin juosta 58 km matkan. Olen kuitenkin päätynyt tyytymään 25 km matkaan, että jaksan sitten lokakuun alussa Kolilla hyvissä voimissa juosta Vaarojen maratonin. Elokuu on muutoinkin minulle kiireistä ja stressaavaa aikaa, joten ei ole järkevää vetää itseään ihan piippuun. Vaarojen jälkeen ajatukset ja harjoittelu suunnataankin sitten jo ensi vuoteen. Tai oikeastaan ensi vuoteen tähtäävä harjoitusohjelma alkanee jo syyskuussa.

Ensi vuoden kisakalenterikin on jo hyvin hahmottumassa:
Maaliskuu: Transgrancanaria 44 km (vielä hyvin epävarmaa pääsenkö tuonne lähtemään)
Huhtikuu: Puolimaraton Iissä, aikatavoite alle 2 tuntia.
Toukokuu: NUTS Karhunkierros 53 km
Kesäkuu: joku puolikkaan mittainen välikisa: Raahe Trail Run, Rovaniemi Maraton, Paavo Nurmi tai joku muu...
Heinäkuu: NUTS Pallas 55 km
Syyskuu: Maraton Kiimingissä, aikatavoite tarkentuu myöhemmin.

Nyt kun ensi vuosi on suunniteltu ja suunnitelmat julkaistu, voi huokaista ja jatkaa hyvillä mielin kesäloman viettoa. Toteutus vielä puuttuu, mutta eikö hyvin suunniteltu ole jo melkein kuin puoliksi tehty...? ;)

Eihän elämä pelkkää juoksua ole ;)

Elämäni ensimmäinen DNF Raahe Trail Runilla

Pintakaasuttelijat lähtötunnelmissa :)

Niin siinä kävi, että tämäkin päivä tuli vastaan: tuloksiin merkintä DNF ja keskeltä metsää autokyydillä takaisin kisakeskukseen.

Raahe Trail Runin 21 km piti olla minulle hyvä välietappi ja hyvä treeni kohti NUTS Pallasta. Mitenkään tavoitteellisesti en siihen suhtautunut, tarkoitus oli vain juosta hyvä, reipas pitkähkö polkulenkki ja harjoitella edelleen energian ottamista kisan aikana.

Olin hyvissä ajoin kisapaikalla numerolapun haussa. Pukuhuoneessa jutusteltiin muiden kisaajien kanssa. Monella jännitti aika paljon, mutta minä en tällä kertaa hermoillut vähääkään. Päivikin tuli pian myös paikanpäälle ja yhdessä lähdettiin hieman verkkaamaan. Päiville tämä olisi ensimmäinen polkujuoksukisa. Startissa sitten tavattiinkin muita tuttuja juoksijoita ja hyvällä fiiliksellä lähdimme Wanhan Herran paukusta matkaan.

Lähdin rauhallista vauhtia juoksemaan. Ajattelin, että otan alun rauhallisesti ja sitten jos lopussa siltä tuntuu, niin juoksen reippaammin viimeiset kilometrit. Matkan teko alkoikin ihan mukavasti, olo tuntui hyvältä ja kroppa tuntui pelaavan hyvin. Tästä tulisi kyllä vielä hyvä lenkki! Metsässä oli hyvin märkää. Käytönnössä mudassa ja ravassa juoksimme heti alusta alkaen. Minusta se oli vaan hauskaa vaihtelua. 

Mutta jo noin 3 km (en ole vielä purkanut Polaria, joten korjaan oikean paikan myöhemmin) juoksun jälkeen jo sattui. Juoksin pieneltä sillalta takaisin leimikkoon ja jalka astui jotenkin tyhjään. Alla piti olla maata, mutta heinän alla taisi olla kuoppa tai jotain... Nilkka pyörähti ja tajusin heti, että nyt sattui... Päivi tuli minun perässä ja kysyi sattuiko pahasti. Sanoin, että jatkaa matkaa vaan minä tulen omaa vauhtia. Nilkutin eteenpäin ja pian pahin kipu hellittikin. Keskeyttäminen ei tuolloin vielä ollut vaihtoehto, toivoin että jalka kestäisi maaliin asti. Otin buranan.

Maasto oli mielenkiintoista. Välillä mentiin puolta säärtä myöten vedessä ja välillä oli hyvää juostavaa alustaa tai pehmeää hiekkaa. Nilkan kipu alkoi taas yltyä. Ensimmäisellä juomapaikalla otin motillisen urheilujuomaa ja jatkoin edelleen matkaa. Pian alkoi mieleen tulla ajatuksia, että jos nilkka olikin mennyt niin pahasti, että en juoksisi pitkään aikaan? Jos en pääsisikään Pallakselle, joka on ollut koko kauden päätavoitteeni? Nilkka turposi ja kenkä alkoi ahdistaa, jouduin hölläämään Salomonien nauhoja...

Yllättävän kova kamppailu piti itsensä kanssa käydä päätöksestä keskeyttää. Mutta vaakakupissa painoi loppukausi ja halu päästä Pallakselle. Ja järjellä ajateltuna hullua olisi juosta, kun jalka ei juuri enää kestänyt astua. Ensin soitin miehelleni, että näin on käynyt, että joudun keskeyttämään ja sitten soitin kisan turvallisuusvastaavalle. Olin tuossa vaiheessa taivaltanut 6,7 km ja turvallisuusvastaavalta sain ohjeet jatkaa matkaa 8 km kohdille, josta hän pääsisi autolla minut hakemaan. Takaa tuli juoksijoita ohi, kun kävelin ja välillä löysäilin kenkää lisää, kun jalkaa pakotti. Kaikki kysyivät onko kaikki ok ja tarvitsisinko apua. Kerroin pärjääväni, hätää ei ole ja apua olisi jo tulossa. 

Tuon pätkän aikana kun kävelin, kerkesi ajatella monenmoista polkujuoksuun liittyvää. Monesti kisoihin valmistautuessa ja pakatessa sitä on mielessään harmitellut, miksi pitää ottaa näin paljon tavaraa matkaan turhaan kannettavaksi. Nyt olin mm. meinannut jättää puhelimen kokonaan pois, koska kyseessä oli näin lyhyt matka. Se ei ollut pakollinen varuste, mutta otin onneksi kuitenkin sen mukaan. Mietin, jos Rukalla olisin loukannut nilkkani näin pahasti, melkein kaikki pakolliset varusteet olisivat siinä kelissä olleet tarpeen, etten olisi paleltunut ja jäätynyt sinne korpeen. Vauhdin hidastuessa kävelyksi huonossa kelissä sitä olisi jäähtynyt hyvin nopeasti ja kaikki lisäenergiakin on enemmän tarpeen tuossa tilanteessa. Monesti myös ennen pitkiä polkukisoja käydään erilaisia keskusteluja siitä, että onko todella tarpeen ottaa noin paljon tavaraa mukaan kannettavaksi. Uskokaa vain, kyllä se kaikki on arvioitu tarpeelliseksi pahimman varalle ja lopulta se pahin ei välttämättä ole kuin niin yksinkertainen asia kuin nilkan nyrjähdys.

Pääsin turvallisesti autokyydillä takaisin kisakeskukseen jonne myös soitin mieheni hakemaan minulle puhdasta kampetta autolta. Jalkaa hoidin kylmällä ja kohoasennolla. Kisakansliasta myös kuulin, että olin arvonnasta voittanut hierontalahjakortin. Ihan tyhjin käsin ei siis täältä tarvinnut poistua. Itse kisasta jäi hyvä fiilis, järjestelyt toimivat hyvin. Myös  se tuli nyt koettua, että loukkaantuneen kisaajan evakuointi sujuu juohevasti. Kiitokset järjestäjille kaikesta!

Kylmähoitoa 

Vuorokausi kisan jälkeen

Kaikkinensa nyt kuitenkin käy niin, että keskeytyksestä huolimatta juoksutaukoa varsinkin epätasaisilta poluilta tulee nyt reilusti. Pallakseen mennessä jalka ei ole vielä siinä kunnossa, että lähtisin riskeeraamaan parantumisen. Joudun kauden päätavoitteeni jättämään nyt sydän särkyen väliin. Todennäköisesti tasaisella pystyn jo juoksemaan reilun kuukauden kuluttua, mutta epätasaisille maastoille nilkan toipumiseen menee enemmän aikaa. Epätasaisella uudelleen revähtäminen on riskinä, joka taas viivästyttäisi paranemista.Toivottavasti viimeistään Vaarojen maratonille mennessä nilkka olisi täysin terve. Siellä on tiedossa paljon juurakkoa ja muuta mukavaa maastoa :) Nyt elän toivossa, että ilmat lämpeäsivät niin paljon, että merikin lämpeäsi ja pääsisi Nallikariin uimaan avovedessä. Pitää edes uimalla yrittää nyt pitää peruskuntoa yllä... :)

Alla Raahe Trail Runin virallinen kisavideo

Ensimmäinen maraton!

Kuva: Jari Tomppo

Yksi iso haave on toteutunut. Olen nyt maratoonari! Lapsuuden maisemissa Perniössä juoksin ensimmäisen maratonini Suomi-Juoksu tapahtumassa. Ei ole kauaa siitä, kun murehdin alkavaa polviartroosivaivaa ja sen takia maratonhaaveiden  ylle tulleita isoja mustia pilviä: Lue täältä Voisi varmaan sanoa, että kun on tarpeeksi asennetta, tahtoa ja motivaatiota, pystyy mihin vaan!

Karhunkierroksen jälkeen palautuminen oli hidasta. Yleensä olen nopea palautumaan, mutta nyt olin tukossa oikeastaan koko kaksi viikkoisen kisojen välillä. Kävin tuona aikana vain kerran lenkillä, koska jalat olivat todella jumissa ja  kaatumisessa kolahtaneet polvet olivat myös todella arat, joten katsoin parhaaksi lepuuttaa niitä kunnolla ennen maratonia. Nykyään näitä minun polvia ei kärsi paljoakaan kolauttaa, kun niihin tulee heti tulehdusreaktio, joka taas on ihan normaalia atroosipotilailla.

Olin tullut Perniöön äidin luo jo keskiviikkona, että pitkä ajomatka ainakaan ei olisi jaloissa painamassa. Jännittää en osannut maratonia, kuten yleensäkään en etukäteen kisoja jännitä. Kisalauantai tuntui pitkältä. Moneen kertaan toivoin, että kumpa pääsisi jo starttaamaan. Vähän hirvitti, että startti olisi vasta klo 23, jolloin normaalisti olisin jo peiton alla lämpimässä nukkumaan menossa. Kuuden aikoihin hain kisakansliasta numerolapun ja chipit. Tämän jälkeen alkoi vielä tuntien odotus omaan starttiin. Nyt myös alkoi jo vähän jännittämään tuleva koitos. Selviäisinkö sitä? Mitä jos en jaksaisikaan?

Eväät valmiina

Laittelin eväät valmiiksi. Northforcen Extreme urheilujuomaa, vettä, geelejä ja mustikkasoppaa. Niillä plus kisassa tarjottavilla juomilla ja eväillä olisi tarkoitus pärjätä. Kymmeneltä menimme äidin ja äidin naapurinmiehen Alvarin kanssa kisapaikalle laittamaan oman huoltopyödän valmiiksi. Äiti olisi minulla huoltajana mukana koko yön. Satoi hieman ja tuuli. Ilma ei ollut kovin lupaava.

Verkkasin rauhallisesti ja minua vaivasi kovasti, kun Ultra Boostit eivät millään meinanneet ongelmitta istua minun jalkoihin. Jos vaikka minkälaista tuntemusta oli. Vaihdoin kengät Salomonin Sense Mantroihin ja kävin niillä pikku hölkällä. Huomattavasti paremmin sopeutuivat jalkoihin. Tein päätöksen lähteä niillä matkaan ja tarvittaessa vaihtaisin kenkiä.

Lähdimme äidin ja Alvarin kanssa starttipaikalle. Halusin tuulen ja vesisateen takia pitää takkia päällä viime hetkille saakka. Hieman oli tuossa vaiheessa huoli siitä, että joutuuko sitä surkeassa kelissä ensimmäisen maratoninsa juoksemaan...

Vihdoin päästiin liikenteeseen ja täytyy sanoa, että sen jälkeen keli ei vaivannut minua enää yhtään! Juoksu lähti mukavasti kulkemaan, jouduin himmailemaan koko ajan etten juoksisi liian lujaa. Minua oli neuvottu ottamaan hyvin rauhallisesti, ei saisi kiirehtiä. Ensimmäinen kymppi meni ihan mukavasti, mutta sitten alkoi kaksi viikkoa aiemmin juostu Karhunkierros painamaan jaloissa. Vaihdoin kengät Ultra boosteihin ja siitä olikin apua polviin. Kipu polvista katosi kokonaan. Mutta muutoin jalat olivat kuin lyijyä ja niihin sattui. Enkä tosiaan ollut juossut kuin reilun kympin siinä vaiheessa...

Kuva: Jari Tomppo

Olen käynyt Perniössä ala-asteen ja kisakeskuksena toiminut koulu on ollut kouluni 3 ensimmäistä luokkaa. Myös osa kisareitistä on vanhaa koulumatkaani. Kisareitin varrella oleva leikkipuisto on nuoruudessani ollut paikka, minne me nuoriso kokoonnuimme. Nytkin siellä oli nuoria miehiä illan vietossa ja kovasti minuakin kannustivat ja oluttakin yrittivät tarjota. Kieltäydyin kohteliaasti enkä raaskinut heille sanoa, että olut ei oikein minulle maistu. En myöskään viitsinyt mainita, että samaisessa leikkipuistossa reilu 25 vuotta aikaisemmin olen ensimmäiset 3 pulloa olutta maistanut ja pitkin pusikkoja sitä oksentanut... Nuoret miehet huikkasivat, että aikoivat olla tukenani koko yön. Ajattelin että se tuki varmaan tuleekin tarpeeseen, kun näillä jaloilla vielä reilu 30 km olisi matkaa taivallettavana.

Huoltopaikalla äiti nopeasti oli oppinut jo etukäteen huutamaan, että mitä tarvitsisin. Poikani ja isäpuoleni olivat myös vuorotellen käymässä huoltopaikalla kannustamassa. Nesteytys minulla toimi hyvin ja energiaa riitti. Ainoastaan jalkojen kanssa oli isoja ongelmia. Matka eteni kierros kierrokselta, otin rauhallisesti ja olin varma että minusta tulee tänä yönä maratoonari.

Reilun puolivälin jälkeen jouduin tekemään vessareissun, jonka jälkeen matka jatkui taas. Matkalla oli mukava jutella muiden kisaajien kanssa ja yhtä sun toista siellä sattuikin, mutta niistä ei sen enempää. Hauskaa oli aamuyön tunteina ohitella joko laidasta laitaan kulkevia baarista kotiin taivaltavia tai matkalla olevia ultraajia. Se on pakko sanoa, että enemmän oli niitä hortoilevia baarista palaavia ;) Pojat oli leikkipistosta siirtyneet kunnantalon "terassille" ja kannustus jatkui edelleen. Itse voin koko ajan tosi hyvin ja jaksamisessa ei mitään ongelmaa.

Kun jäljellä oli enää 4 kierrosta jalat olivat ihan tukossa ja kipeät, jo kaukaa huusin äidille, että nyt buranaa! Pöydän luona epäilin jo että kestääköhän jalat loppun asti. Vieressä oleva 60 km suorittanut naisjuoksija totesi minulle napakasti, että kestää ne, siitä ei ole epäilystäkään! Sanoin, että joo... vaikka kävelen maaliin jos ei muuten! Koko matkalla en kävellyt muuten, kuin näillä neljällä viimeisellä kiekalla kävelin reitillä olevan ainoan yhden pienen ylämäen. Tämänkin siksi, ettei vaan sattuisi mitään, mikä estäisi maaliin pääsyni.

Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni olin kuin siipiä vailla. Jos jalat olisivat kestäneet, olisin tanssinut vaikka ripaskaa. Väsymyksestä ei tietoakaan, askel oli yllättävän kevyt. Kohta olisin maalissa ja maratoonari! Kylällä naisten 100 km voittaja Noora suorastaan kiiti ohitseni lentävällä askeleella. Hänkin oli viimeisellä kierroksella. Huutelin tsempit perään ja kohta hän katosikin näköpiiristäni. Uskomatonta, että melkein 100 km juostua joku menee vielä noin lujaa! Kerrostaloilta joku mies pyöräilee rinnalleni ja kysyy aionko juosta koko yön? EN! Tämä on viimeinen kierros! Ja hymyilen kuin Naantalin aurinko! Mies onnittelee minua suorituksesta jo nyt. Loppumatka menee kuin siivillä ja riemu on suunnaton, kun olen koululla. Olin edellisellä kiekalla sanonut äidille että menee minua maaliin vastaan. Muille suoralla oleville huoltajille isoon ääneen kerron tulevani nyt maaliin. Ja sitten olenkin jo maalissa! 

Tältä näyttää vajaa minuutin vanha tuore maratoonari

Lisää kuvateksti

Kokonaisuutena olen suoritukseeni tyytyväinen, vaikka aikaa kuluikin hieman reilu 5 tuntia. Maraton oli minulle ensimmäinen ja halusin vain päästä maaliin. Jalkojen takia olin välillä huolissani, jos ne ei kestäisikään. Jaksaminen ei ollut koetuksella missään vaiheessa. Sykkeet olivat vain hitusen yli pk sykkeiden. Olin myös naisten maratonin 3. ja sain tästä myös palkinnon. Harvoin sitä ekalla maralla pääsee kolmen parhaan joukkoon. Ja vaikka osallistujia ei ollut kuin kolme naista, niin juosta se maraton silti piti tuohonkin sijoitukseen :)

Olin ajatellut, että minulle riittää, että saan juosta tämän yhden maratonin. Jatkossa pysyisin vain poluilla. Mutta heti minulla oli tunne, että tulen juoksemaan maratoneja vielä uudelleenkin. Vaikka asfaltti on minun jaloille myrkkyä, voinen juosta maran kerran tai pari vuodessa myös asfaltilla. Seuraavalla kerralla olen myös rohkeampi ja uskallan lähteä matkaan reippaammin. Jaksan kyllä. Jaksaisin vaikka pidempiäkin matkoja. Ja nyt kun tiedän, että pystyn juoksemaan tönköillä jaloillakin yli 30 km, tiedän että ihan helpolla en millekään matkalle tule hyytymään.

Järjestelyt toimivat kisassa todella hyvin, ja ihmiset olivat todella kannustavia ja ystävällisiä. Iso kiitos järjestelyporukoille kaikesta! Kiitoksen ansaitsee myös äitini, joka aamuyön pikkutunneille asti jaksoi olla kylmässä, tuulessa ja sateessa minua huoltamassa ja kannustamassa. 

Jos vertaa kisoja, niin Karhunkierros oli fyysisesti paljon paljon vaativampi. Sen jälkeen olin aivan poikki. Tämän maratonin jälkeen olisin voinut lähteä vielä vaikka humpalle, mutta harmi vaan, että kaikki humppapaikat olivat jo kiinni :) Palautuminen on ollut myös nopeaa. Keskiviikkona olisin voinut jo lähteä lenkille, mutta irronnut varpaankynsi esti tämän. Vaikka morton ei pahasti vaivannutkaan, taidan aina juosta morton jalan varpaat kippurassa. Lihakset eivät ole olleet kipeät, enkä ole joutunut töissä linkkaamaan portaita. En olisi koskaan uskonut, että palaudun maratonilta näin helposti!

Maratonin merkeissä tullaan palaamaan aivan varmasti vielä uudestaan!

NUTS Karhunkierros 31 km - olihan se matka!

"jatkan jaksan vaikka väkisin

jos ois helppoo, kaikki tekis niin

mus on voima, jota en voi vaimentaa

pusken täysii aina vaan

mun ei täydy, vaan mä saan!"

TGC:n jälkeen olin ilmoittautunut Karhunkierroksen jonotuslistalle ajatuksena 53 km matka. Huhtikuun lopussa vaivasi allergiat sekä sairastuin jälleen flunssaan, tällä kertaa kunnon keuhkoputkentulehdukseen, jonka seurauksena keuhkoputket täysin tukossa ja astmalääkitys tapissa. Paraneminen kesti niin kauan, että katsoin parhaaksi ottaa itseni pois jonolistalta ja tyytyä KK:lla lyhyempään 31 km lenkkiin. Ajattelin, että käyn Rukalla lenkkeilemässä hyvän kevyen pitkän lenkin. Pitkä lenkki kyllä, mutta elämäni rankin sellainen...

Koko kevät harjoittelun suhteen minulla on mennyt enemmän ja vähemmän pilalle sairastelujen takia. Kunnon ehjää harjoittelua minulla ei ole oikein alla nyt yhtään. Lähinnä peruskestävyydessä on lenkkieni pääpaino ollut. Pitkiä rauhallisia lenkkejä paljon, vauhtilenkkejä tai vetoja ei yhtään. Mutta näillä mennään mitä on annettu. 

Kisaviikko oli kiireinen, yhdelläkään lenkillä en työpäivien pituuden takia kerennyt käymään. Huolehdin kuitenkin hyvästä nesteytyksestä sekä hiilihydraattien ja energian saannista. Juomapullo kulki koko viikon mukana ja jos en kunnolla kerinnyt syömään, turvauduin apteekin runsaasti hiilihydraatteja sisältävään energiavalmisteeseen. Tankkauksen suhteen olin luottavainen.

Rukalle saavuttiin perjantaina jo hyvissä ajoin puolen päivän jälkeen. Kylässä oli jo mukava vipinä käynnissä. Yhtään en jännittänyt omaa tulevaa koitosta, mieli oli rauhallinen. Onhan näitä lenkkejä tehty jo niin paljon. Enemmän jännitin 160 km matkalle lähtevien puolesta. Ilma oli aika kylmä ja itsellä vähän hirvitti, kun yön selkään nuo 34 urheaa miestä ja naista starttasivat.

Sissit Sari ja Saara lähdössä 160 km matkalle.

Illallisella ollessamme tuli jo tietoon, että ensimmäinen reitiltä harhautuminen oli tapahtunut noin 5 km kohdalla. Illan seurasin pitkänmatkalaisten taivalta tabletiltani ja kun pummeja tuli aika monta, vähän alkoi epävarmuus iskeä itseenkin, josko tuo onkaan ihan selvää, että ilman eksymistä itsekään tuolta erämaasta pois selviän? Yölläkin heräilin seuraamaan palluroita näytöllä, mutta jossain vaiheessa gps seuranta oli kaatunut kokonaan useammaksi tunniksi. Facebookista aamulla sitten luin sitten, että pisimmät pummit olivat olleet jopa 18 km pituisia!

Aamupalalla puheenaiheet pyörivät aika paljon reitiltä harhautumisen mahdollisuudessa, mutta meidän pöytäseurueemme tuli kuitenkin siihen johtopäätökseen, että reitti on tarkoitettu kuljettavaksi pohjoisesta etelään, joten meille reittimerkit olisivat täysin selvät ja emme eksyisi. Maastokarttasovelluksen kompassin kera kuitenkin varmuuden vuoksi latasin puhelimeeni. Nyt hieman jo jännitti tuleva matka ja epävakaiselta näyttävä sää aiheutti myös vähän epävarmuutta juoksuasun suhteen. Liivi oli pakattu huolella jo illalla ja Lean kanssa tarkastettu, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana. Kumpa pääsisi jo matkaan!

Siirryimme bussikyytillä starttipaikalle Juuman Leirintäalueelle, josta Pieni Karhunkierros lähtee. Matkan aikana laitoin kellon päälle, että gps signaali löytyy ajoissa. Siinä sitten huomasin, että sykevyö minulla oli unohtunut hotellihuoneeseen, joten ilman sykkeiden seurantaa täytyisi kisa suorittaa. Olimme aika nopeasti perillä starttipaikalla ja odotusaika starttiin oli hermojaraastavan pitkä. Vessareissu ja bussiin takaisin lämmittelemään. Olin valmistautunut lähtemään matkaan pitkähihaisella, jonka päällä lyhythihainen juoksupaita. Epäröin, kun satoi jo niin paljon ja oli kylmä, josko tuolla varustuksella pärjäisin. Lea oli sitä meiltä, että takki olisi hyvä, joten kaivoin varustepussiani ja vaihdoin T-paidan juoksutakkiin. Vielä hätäpissat ja sitten lähtöviivalle ja vielä viimeiset valokuvaukset.

Valmiina lähtöön!

Vihdoin päästiin matkaan! Kuva: Aapo Laiho

Vihdoin matka sai alkaa! Heti tultiin ensimmäiselle riippusillalle, josta ilman jonoja ongelmitta pääsimme kuohuvan veden ylitse. En tykkää riippusilloista enkä koskista, joten pidin katseeni tiukasti vain siinä mihin astun. Riippusiltoja alkumatkalle osui kolme. Matka eteni mukavasti, maasto oli vaihtelevaa. Oli hyvää juostavaa polkua enimmäkseen sekä pitkospuita, mutta myös paljon nousuja ja portaita niin ylös kuin alaskin. Maisemat olisivat olleet huikeita, jos niitä olisi ollut aikaa pysähtyä ihailemaan. Näin aivan uskomattoman kauniin kosken tai vesiputoukselta se näytti ja sitä olikin joku juoksija pysähtynyt kuvaamaan. Kohdalla tunnistin kuvaajan oman kpk247-ryhmän Merjaksi, jolle ohimennessä moikat sanoin ja kerroin kuka olen. Jossain vaiheessa tuli myös kohta, jossa juostiin hurjan korkealla ja kun minulla polulla jalka vähän lipesi, tajusin ympärilleni katsoessa, että polun vieressä on hurjan pitkä pudotus alas ja siellä pohjalla kaukana jossain oli joki. Huikeita maisemia, mutta katse oli pakko pitää tiukasti polussa, ettei ala huimaamaan. Keli oli vaihteleva, välillä satoi välillä paistoi.

Ensimmäisessä huollossa täytin vain pulloani, otin pari sipsiä ja motillisen urkkajuomaa. Colacolaa olisin kaivannut, mutta sitä ei ollut tarjolla. Energiaa olin ottanut puolen tunnin välein sekä juomaa tasaisesti. Pullossa minulla oli kotimaisen ja kuusamolaisen Northforcen vahvinta paljon elektrolyyttejä sisältävää Extreme urheilujuomaa ja rakossa vettä.  Geeleinä Northforcen kofeiinia sekä elektrolyyttejä sisältävä geeli sekä tavallisena geelinä Squeezyn geeli. Olo oli toistaiseksi hyvin kylläinen. Kroppa pelasi hyvin ja imeytymisen kanssa ei mitään ongelmia. Urheilujuomassani suolat ja muut elektrolyytit ovat sellaisessa muodossa, että imeytyminen on optimaalista.

Pitkään ei huollon jälkeen saanut taivaltaa, kun kompastuin juurakkoon ja lensin polvilleni maahan. Nilkka jäi jotenkin väännöksiin ja tunsin heti, että jalkapöydän puolella nivelsiteet ottivat nokkiinsa. Takaa tulevat juoksijat pysähtyvät ja kysyivät kävikö pahasti ja pärjäisinkö, johon totesin pystyväni jatkamaan matkaa omin voimin. Jos nilkka ei kestäisi, huoltoon ei olisi kuin ehkä 2 km takaisin. Juoksijat jatkoivat matkaa ja vasta siinä vaiheessa kun olivat menneet, huomasin heillä tutun oranssin paidan päällä. Saman ryhmän porukkaa siis olivat. Esittäytyminen vain nyt heidän kanssa jäi, kun rähmällään siellä juurakossa ollessa en älynnyt asiaa ;) Jatkoin matkaa kävellen ja nilkkaan sattui kyllä. Otin ensiavuksi buranan ja seuraavilla pitkospuilla upotin jalan suohon hetkeksi saamaan kylmähoitoa. Sitten matka jatkui taas. Juurakoilla eteneminen oli pahinta, kun nilkka ei kärsinyt yhtään taittua sivuille. Pitkospuilla ja tasaisilla kohdilla kesti taas juosta ihan hyvin. Selviäisin kyllä maaliin. Jos olisi pahasti mennyt nivelsiteet, en pystyisi noin hyvin jalkaa käyttämään.

Sää oli muuttunut tuulisemmaksi koko ajan ja välillä satoi vettä, välillä räntää ja välillä rakeita vaakatasossa ja pystysuorassa. Olin tyytyväinen Spikecross kenkävalintaani sekä vaatevalintaani. Erittäin hyvä, että lähdössä vaihdoin tuulenpitävän ja vettä hylkivän juoksutakin päälleni sekä pipon päähän. Sää ei minua haitannut kuitenkaan yhtään. Mietin kamuja Terwamaratonilla ja toivoin, ettei siellä olisi yhtä inhottava keli kuin meillä oli. Ajatuksissani ja kelloa katsellessani kompastuin toisen kerran ja tällä kertaa pitkospuulta suoraan nelinkontin rähmälleni suohon. Onneksi kukaan ei nähnyt...

Tässähän on jopa kuivaa alustaa reitiltä löydetty ;)
 Kuva: Aapo Laiho

Tiesin reittiprofiilin olevan nousujohteinen Rukalle asti. Nousut tuntuivat pahenevan koko ajan ja mietin jo kuuluisia viimeisten kilometrien nousuja. Jaksoin ihan hyvin, ainut ongelma oli ettei kestänyt nilkkaa edelleenkään taittaa. Maasto oli suurimmaksi osaksi mutaista juurakkoa, ei auttanut kuin edetä kieli keskellä suuta. Aina kun tuli juostava pätkä annoin sen kyllä mennä eteenpäin ihan juoksemisen ilosta. Olin tyytyväinen, että voimia ja energiaa minulla hyvin riitti. Olin vähän pidentänyt energianottoväliä, kun tuntui että pärjään vähemmäkin ihan hyvin. Geelien lisäksi minulla oli energiana mukana Snickersiä, Nutricia Nutridrink juice style täydennysravintovalmistetta sekä glukoosipastilleja.

Pienen pätkän pääsimme juoksemaan myös ihan hiekkatietä pitkin. Tiellä alamäessa menin hieman nilkuttavan Mietaan näköisen miehen ohitse, jonka tunnistin Teroksi. Vaihdettiin kuulumiset: Tero oli 53 km matkalla ja lonkka oli nyt pettänyt ja eteneminen ei ollut enää ihan helppoa. Toivottelin tsempit ja jatkoin matkaani eteenpäin erämaassa. Hirvittävän jyrkissä ja korkeissa portaissa sain kiinni yhden miehen, jonka kanssa olimme jo jossain vaiheessa samassa porukassa juosseet. Seurueeseemme liittyi myös nuori mies mukaan. Jatkoimme matkaa yhdessä ja vaihdoimme kuulumisia. Reitti oli rankka ja jossain Konttaisen ylämäissä putosin heidän vauhdista vähän kauemmas, mutta ennen viimeistä huoltoa juostavalla pätkällä sain heidät taas kiinni. Juoksuvoimaa ja jopa vauhtiakin minulla tuntui löytyvän edelleen. Ja mikä itseä lämmitti: alamäet minulla luistivat todella hyvin, jotain oli tarttunut selkeästi mukaan TGC:lta!

Konttaisen huollosta Red Bull kaaren alta jatkui matka Valtavaaraa kohti.
 Kuva: Aapo Laiho

Matka tuon kaaren jälkeen olikin yhtä nousua! Matkaa maaliin ei ollut kuin noin 6,5 km, mutta minulta siihen kului aikaa reilu puolitoista tuntia! Sinnikkäästi, mutta hitaasti jatkoin matkaa. Jäin ylämäessä jälleen miehistä vähän jälkeen. Valtavaaran viimeistä nousua noustessa 53 km kisaaja sai minut kiinni ja hänelle taivastelin nousuja ja kerroin olevani sitä mieltä, että tämä reitti oli paljon rankempi kuin aikaisemmin keväällä suorittamani TGC:n reitti! Mies kertoi lukeneensa blogikirjoitukseni TGC:lta ja olevan samassa kpk247-ryhmässä kanssani. Terkkuja vaan Antille! :)

Tuuli oli myös tuossa vaiheessa jo niin kova, että senkin takia nousu oli haasteellista. Sillä hetkellä olisin kaivannut juoksuvaatetukseeni takkiini huppua! Pipo meinasi lentää päästä, siitä piti pitää kiinni, että pysyi päässä. Edellä kulkevat miehet saavuttivat huipun muutamakymmenmetri ennen minua ja huusivat jotain mikä hukkui tuuleen. Tuuli oli huipulla niin kova, että se meinasi viedä melkein jopa minut mennessään. 

Valtavaaran päällä, Ruka näkyy jo! Kuva: Aapo Laiho

Päästyäni huipulle tajusin heti mitä edellä menevät olivat huutaneet: Ruka näkyy jo! Riemastuin niin tuosta näystä, että sain kuin tyhjästä siivet alleni ja lähdin riemuissani kirmamaan erittäin juostavaa polkua alas. Ohitin matkalla tutuksi tulleen juoksukaverini ja taisin sanoa, että maalissa nähdään. Tuuli oli kova ja jokin lensi minua rintakehään pahki. Näin että oksat sinkoilivat, mutta en tiennyt mikä minuun osui. Aivan sama, kohta olisin perillä. Alkanut riemu loppui pian lyhyeen: edessä oli taas ylämäki. Ääneen kirosin ylämäkeä ja joku takaa hiljaa hiippaillut juoksija taisi kuulla yksinpuheluni, koska häntä hymyilytti kovasti ohi mennessä. Ei se auttanut kuin taas kivuta ylöspäin... Tuossa vaiheessa tunsin, että minulla on nälkä. Tiesin, että energiat alkaa olla aika vähissä. Geeliä en enää halunnut, olin ottanut edellisen Valtavaaralle kivutessa. Päädyin ottamaan glukoosipastillin ja vielä toisenkin ja se kyllä auttoi näläntunteeseen. 

Nousussa pari miestä oli ottanut minut kiinni. Toisen tunnistin Teroksi. Loistavaa! Tero oli jaksanut kipeällä lonkalla loppuun saakka. Itse olin hyytymispisteessä tuossa vaiheessa. Pakko oli välillä pysähdellä lepäämään mäessä. Eteen tuli myös vielä portaat kiikuttaviksi ja yhdessä toisen miehen kanssa totesimme, ettei jalka olisi enää millään jaksanut portaalta portaalle nousta... Hitaasti mutta varmasti jatkoimme ylöspäin. Portaiden yläpäässä näkyi joku ihan tavallinen hymyilevä nainen. Luultavasti omaa miestään vastassa. Maali ei voinut olla enää kaukana. Kysyin häneltä, että eihän tämän jälkeen olisi enää yhtään nousua? Ei ollut kuulemma kuin pieni nyppylä, jonka jälkeen lasku maaliin. Ihanaa! Alamäen laskettelin ihan juoksujalkaa maaliin saakka ja ennen maaliviivaa vielä ohitinkin jonkun! Maalissa! Aikaa seikkailuun kului 5.46.32. Oma gps näyttää matkaksi 32,2 km. Olin arvellut selviytyväni matkasta reilusti alle viiden tunnin. Ihan näin sutjakkaasti ei matka sujunutkaan, mutta se ei minua haitannut ollenkaan.

Maalissa vietin jonkun aikaa jutustellen ja evästellen muiden kanssa. Keli oli karsea, taivastelin mielessäni olinko tässä kelissä ollut tuolla metsässä... Pakko oli kuitenkin lähteä lämmittelemään ja tankkaamaan oikeaa ruokaakin, ettei ihan totaalinen väsymys tulisi. Matkalla hotellihuoneeseen törmäsin Leaan, jonka matka oli sujunut todella upeasti ja joutuisasti! Suihkun jälkeen minut valtasi totaalinen uupumus ja olisin halunnut jäädä vain peiton alle. Pakotin itseni kuitenkin liikkeelle ja syömään. Ruoka maistuikin onneksi ihan hyvin. Ruuan jälkeen takaisin huoneeseen ja suoraa pehkuihin. Puhelu kotiin ja nukkumaan.

Olin aika totaalisen uupunut. En halunnut lukea fb:stä mitään, enkä myöskään jakaa omaa matkaani vielä muiden kanssa. Itsen kanssa oli se ensin käytävä läpi. Reitin rankkuus yllätti minut. Koskaan ennen kisan jälkeen en ollut ollut niin takki tyhjänä kuin nyt. Olin vielä eilen varma, että koskaan enää minua ei tuonne uudelleen saa lähtemään. Nyt en ole asiasta enää niin varma. Ehkä lähdenkin...

Mutta nyt pitää alkaa keskittymään ja keskittää jo ajatukset kohti ensi viikon maratonia. Nilkan suhteen olen aika varma että se toipuu, vaikka mustunut se onkin. Yhtään rakkoa ei reissussa tullut ja todennäköisesti vain yksi kynsi lähtee. Sama joka lähtee aina. Fiilikset viikonlopusta on hyvät ja itse kisa oli loistava ja hyvin järjestetty. Kiitos järjestäjille loistavasta tapahtumasta! Ja kiitos juoksukavereille vanhoille ja uusille seurasta ja vertaistuesta. Opin reissussa itsestäni taas paljon uutta ja matka kohti ensimmäistä ultramatkaa jatkuu!

Ja tähän loppuun minun voimabiisi minkä kertosäettä heikkoina hetkinä ylämäissä mielessäni hyräilin: 

"katse eteen ja suupielet ylöspäin, 

teen vastoinkäymisistä voimaa! 

Katse eteen ja suupielet ylöspäin, 

antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan!"