Köykkyristä Gran Canarian vuorille - TGC Starter

Köykkyrin nyppylään tottuneelle taapertajalle oli erittäin tervetullut piristysruiske tutustua vähän isompiinkin nyppylöihin. Viime syksynä matkalle ilmoittautessani en osannut kuvitellakaan mistä joutuisin selviytymään ja kuinka rankka matka olisi, mutta kaikki oli sen arvoista. Metsä, vuoret, kaktukset, kivet, irtolohkareet, aurinko, kuumuus, pöly kurkussa... kaiken, myös epämiellyttävien asioidenkin kanssa oppii elämään ja tulemaan toimeen, kunhan vaan oppii katsomaan maailmaa avoimin, hyväksyvin ja vastaanottavaisin silmin.

Alkuvuoden ongelmat

Kuten edellisessä blogitestissä kirjoitinkin, alkuvuonna iski flunssa, jonka seurauksena tuli ongelmia jälkitautien muodossa. Flunssa olikin todennäköisesti influenssa ja minulle ja pojalle tuli seurauksena aika voimakas sydänlihasärsytys. Emme pystyneet kumpikaan tekemään oikein mitään ilman oireita ja urheilua harrastaville tilanne oli aika katastrofaalinen. Koko alkuvuoden harjoittelu meni siis ihan pipariksi, mutta pyrin pitämään peruskunnon kuitenkin yllä rauhallisilla pitkähköillä sauvakävely-, hiihto- ja hölkkälenkeillä. Vk-lenkkejä en pystynyt sykeongelmien takia tekemään ollenkaan. 

Vielä kisaa edeltävällä viikolla edelleen oireiltiin ja kuljettin tutkimuksissa ja pelotti, että näinköhän tässä käy, että koko vuosi on pilalla. Kisaviikolla sain viimeiset labratutkimusten tulokset ja mitään poikkeavaa ja vaarallista ei ollut löytynyt. Mutta en saanut myöskään työterveyslääkäriltä  suositusta osallistua kisaan. Toisen lääkärin kanssa keskusteltuani virallinen vastaus oli sama, mutta ohjeena sain, että jos kuitenkin päätän osallistua, niin mieluiten sitten retkeillen ja rauhallisesti kävellen. Lähdin Gran Canarialle asenteella, etten välttämättä osallistu kisaan.

Valmistautuminen

Olin perillä kohteessa vuorokautta ennen kuin kämppikseni Mari ja Ville. Ennen kisaahan pitäisi levätä ja pysyä varjossa, mutta en millään voinut jättää käyttämättä tilaisuutta tutustua paikoihin kävellen, mitä yleensä lasten kanssa matkatessa ei voi tehdä. Eka aamuna kävelinkin rantaa pitkin Inglesiin ja fiilis oli upea. Iltapäivällä aurinkotuolissa lekotellessani, lisälyönnit alkoivat taas ja aamun upea fiilis vaihtui epätoivoon. Ei tästä mitään tule, en pysty starttaamaan. Lähdin syömään ja tilasin ensimmäisenä lasillisen punaviintä. Sitten kunnon annos liharuokaa kitusiin ja toinen lasillinen punaviintä...

Mari ja Ville saapuivat myöhään iltapäivällä paikalle sekä samalla taksilla tulivat myös Pekka ja Tuula, jotka asuivat melkein meidän naapurissa. Illalla mentiin yhdessä syömään ja ruokailu sujui mukavasti kisasta jutellen ja kuluihan siinä muutama lasi punaviintäkin. Olin jo luopunut ajatuksesta startata.

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin ja olimme Expolla ensimmäisten joukossa. Ilmoittauduimme ja saatuamme kisakassin mukaamme kiertelimme alueella ja teimme vielä viime hetken ostoksia kisaa varten. Kävimme kämpillä tutustumassa kassin sisältöön ja sitten haimme kaupasta reilusti juotavaa mukaan ja päätimme lähteä kävelyretkelle tutustuen vähän samalla myös reittiinkin. Mehän olimmekin sitten niin innokkaita, että reissullemme helteessä kertyi matkaa lähes 15 km. Todella optimaalinen tapa valmistautua pitkään kisaan. Niin... olin voinut niin hyvin, että olin alkanut elätellä toiveita että starttaan...

Matka Tunteen

Perjantai maltettiin olla suht aloillaan ja lepäillä. Kävelimme vain sen mikä oli pakko. Illalla mentiin aikaisin nukkumaan, aamulla olisi aikainen herätys. Minun bussini lähtisi jo kuudelta ajamaan kohti starttipaikkaa Tuntea.

Heräsin tuntia ennen kellonsoittoa, en edes yritänyt nukkua enää, vaan aloin valmistautumaan. Minulla jännitti ja hermoilin aika paljon. Ihan normaalia minulle, tiesin että se menisi tietyssä paikassa sitten ohi. Söin hieman ja Marikin heräsi auttelemaan minua juomarakon täytön kanssa. Hänellä olisi maratonin startti kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kuin minulla.

Valmiina lähtöön!

Aamu oli tuulinen, mutta lämmin. Meitä lähti monta bussillista kisaajia kohti Tuntea. Ja jo ennen starttia olikin sitten koko kisan vaikein suoritus edessä: bussimatka vuorille! Tie oli hirvittävän kapea serpentiinitie ja jo aikaisin aamulla sillä oli ruuhkaa. Alkumatkasta kiittelin, että on vielä pimeää ja en näe pystysuoria rotkoja. Mutta sitten tuli kohtia, joissa vastaantulevat autot eivät päässeet meistä ohi. Autot joutuivat peruuttamaan alamäkeen pitkin sitä kamalaa tietä, että bussi pääsisi etenemään. Ihmiset nauroivat ja höpöttivät jotain mistä en ymmärtänyt mitään. Minulla hirvitti ja itku ei ollut kaukana. En ymmärtänyt ollenkaan mitä hauskaa tilanteessa oli... Oli myös jo valjennut niin, että näin bussin ulkopuolella olevat syvät rotkot. Nieleskelin ja päätin, etten ainakaan bussilla tulisi vuorilta alas! Jaloin alas tuleminen olisi ihan peace of cake bussimatkaan verrattuna. Päästiin perille ehjänä ja soitin heti perillä miehelleni ja purkauduin bussimatkasta. Hän ei yhtään ymmärtänyt miksi pidin sitä niin isona juttuna, oli lähinnä harmissaan koska starttaan. Sanoin, että en juokse, vaan etenen rauhallisesti kävellen, se ei rasita minua liikaa.

Tuntesta Artearaan

Kolme muuta kisaan osallistuvaa suomalaista naista löysivät minut ennen starttia ja heidän kanssa jutusteltiin ja otettiin viimehetken kuvia. Menimme lähtöön ja asetuimme ihan joukon häntäpäähän. Ja kuten aina ennenkin, kun pääsen lähtöviivalle, kaikki jännitys ja hermostuneisuus katoaa! Olo oli ihan rento.

Lähdössä on tunnelmaa! Enää ei jännitä!

Matka alkoi aika jyrkällä ylämäellä. Koko kylä on ilmeisesti rakennettu jyrkkään vuorenrinteeseen. Kävelimme Helin kanssa muun porukan mukana kapeita katuja ylöspäin. Kun pääsimme kujalta pois hiekalle ja vähän alkoi porukka väljenemään, lähdimme rauhallisesti hölkkäämään. Hölkkäilin Helin mukana siihen asti, kunnes vuorenrinne ja ylämäki alkoi. Sanoin hänelle, että menee omia menojaan, minä jatkan kävelyllä. Ihailin näkymiä, aurinko oli vielä aika matalalla ja paikka oli todella kaunis. Ihastelin myös kisailijoiden jonoa, joka alkoi muotoutumaan helminauhaksi polulle kohti vuorenhuippua. 

Vuori oli jyrkkä, mutta ei erityisen paha. Toki minulla oli tuoreet jalat alla, joten ei sen kuulunutkaan vielä väsyttää. Vuorelle päästyäni alkoi loiva ja helppo alamäkiosuus, jota rauhassa hölkkäilin menemään. Välillä otin kuvia. Mielessäni mietin, että jopa tämä nyt olikin yllättävän helppoa. Helppoahan se oli siihen asti, kunnes tulin vuorenrinteen reunalle, josta oli lähes pystysuora seinämä alas ja kaukana alhaalla siinti pohja ja kauhuissani mietin, että tuonneko minun pitää mennä? Niin ja mihin se polku katosi?!

Tämä oli vielä ihan iisiä... uskalsi vielä kuvata.

Nyt loppui kuvaus! Tämän jälkeen ei enää kameraa uskaltanut käteen ottaa!

Vuorenrinne alas Artearaan oli aivan uskomattoman tekninen ja  haastava enkä koskaan ollut voinut kuvitellutkaan, että sellaista joskus alas menisin. Siinä vaiheessa aurinkokin jo porotti armottomasti vuoren rinteeseen. Kärsin myös aika pahasta korkeanpaikankammosta ja selvisin alasmenosta varmaan hyvän keskittymiskykyni ansiosta. En yhtään vilkuillut muualle kuin vain kohtaan mihin jalkani seuraavaksi laittaisin. Kun kerran yritin vilkaista alas, minua alkoi välittömästi huimaamaan ja käänsin katseen heti takaisin jalkoihin. Eteneminen oli hidasta. Alusta oli todella epävakaa, pari kertaa alusta lähti valumaan pois jalkojen alta. Polkua ei ollut, mutta onneksi reittimerkkejä oli laitettu niin paljon, että niiden perässä pysyi suht helposti. Alamäki oli niin jyrkkä, että olin koko painollani koko ajan varpaiden varassa. Varpaat alkoivatkin olemaan aika tohjona ja kipeät. Mietin, että Speedcrossini eivät tainneet olla ihan nappivalinta tähän maastoon. Muutoin jaksoin hyvin, ainoastaan varpaat olivat huonossa hapessa. 

Viihdytin itseäni miettimällä syvällisiä. Ajattelin, että "polku" jota olin lähtenyt kulkemaan oli vähän niinkuin kuin elämäkin. Vastaan voi tulla mitä vain ja aina kaikki ei ole kivoja asioita. En tykkää poluillani kivistä, varsinkaan irtokivistä, en myöskään tykännyt sen enempää isoista lohkareistakaan. Mutta ne olivat siellä ja minä olin siellä ja olin itse valinnut lähteä tälle matkalle. Minun oli hyväksyttävä ja tultava toimeen myös niiden epämiellyttävien asioiden kanssa siellä. En voi muuttaa ympäristöä muuksi kuin se oli tai poistaa sieltä niitä asioita mistä en tykännyt. Ajattelin, että olen aina ensisijaisesti itse vastuussa siitä olenko elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Jos johonkin pystyn vaikuttamaan niin omiin valintoihini ja asenteisiini. Jos haluan päästä elämässä helpommalla, silloin en lähde moisille matkoille. 

Olinko sitten onnellinen sillä hetkellä siellä keskellä jyrkkää vuorenrinnettä ja kaduinko tekemääni valintaa, niin KYLLÄ olin onnellinen ja EN katunut mitään! Niin hullua kuin se onkin, minä kaikesta huolimatta koin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, että olin sillä hetkellä juuri siellä missä olin. Minuun sattui, oli kuuma ja pari kertaa kaktuskin taisi raapaista tai löydä minua, mutta pysähdyin jossain kohtaa silittämään kaktusta ja hymyilin sille sekä auringolle. Mietin myös pidemmän matkan taivaltajia, jotka väsyneillä jaloilla tulisivat siihen samaan rinteeseen, jotkut vielä pimeän aikaan... Myötätunto heitä kohtaa oli suuri, mutta samalla se suhteutti ja helpotti taas omaa etenemistä. Itse kuitenkin täysin valossa ja auringonpaisteessa saan askeleeni valita!

Selvitin lopulta hyvissä voimin tieni alas Artearaan ensimmäiseen huoltoon. Olin helpottunut, että olin siellä ja ensimmäiseksi hain itselleni cokista. Vaikka olin juonut hyvin koko reissun ajan, cokis maistui niin taivaalliselle! Join kolme motillista peräjälkeen. Aloin täyttämään juomarakkoani, kun huoltopisteen kuuluttaja lähestyi ja halusi haastatella minua, koska olin ulkomaalainen. Hyvin pirteästi vastailin kysymyksiin ja kun hän kysyi uskonko että voisin ajatella osallistuvani kisaan uudelleenkin, niin hetkeäkään epäröimättä lupailin jo tulla ensi vuonna uudelleen ja ehdottomasti silloin pidemmälle matkalle!

Loppumatka

Jatkoin matkaani huollosta eteenpäin, kun tulikin varmaan runsaan cokiksen juonnin takia pissahätä. Pähkäilin mitä tekisin, kun eteen tulikin rakennus jonka läpi mentiin ja jossa oli oikea vessa! Siis posliinipönttö! Luksusta! Kävin vessassa, pesin käteni ja huuhtelin naamaa ja matka jatkui taas. Ylämäet olivat minulle helppoja, toivoin että niitä olisi jatkossa paljon. Ylämäissä ohittelin muita taivaltajia, mutta alamäet olivat minun varpaille tuskallisia. Ja valitettavasti alamäkiä oli enemmän. Tien pohja olisi ollut juostavaa, mutta varpaiden takia minun oli pitäydyttävä kävelyssä. Sitten muistin, että pakkasin liivin taskuuni buranaa. Nyt jos milloin oli tilanne, että sitä tarvin! Burana naamaan ja matka jatkui helteisissä olosuhteissa hitaasti mutta varmasti.

Toinen ja viimeinen huolto oli Machacadorassa. Siitä eteenpäin tiesinkin reitin jo olevan tasaista. Tässä huollossa nappasin myös vähän kiinteääkin ruokaa suuhuni, mutta cokis oli edelleen kova sana. Vähän minun jälkeeni huoltoon tuli TGC:aa = 127 km johtava miesjuoksija. Hurrattiin ja taputettiin hänelle ja toivottelimme hänelle onnea loppumatkalle. Vaikka miehellä oli siinä vaiheessa jo lähes 120 km alla, hän juoksi lujaa! Hurjia kavereita nämä pitkämatkalaiset!

Otin huollossa toisen buranan ja jatkoin matkaa. Burana oli varmaan tehonnut, koska ajoittain pystyin pätkiä jo juoksemaan. Viimeiset kilometrit ennen Maspalomasia oli kanavanpohjaa. Edellisenä päivänä olin epäillyt sen olevan kuuma edetä, mutta nyt siinä kävikin ajoittain viilentävä tuulenhenkäys. Soitin huvipuiston kohdilta Villelle, että kohta olisin huudeilla.Kanavaa oli vaikea juosta, koska pohja oli hyvin epätasainen ja jalkaa olisi pitänyt ajoittain nostaa niin reippaasti, että kompastumisen riski oli iso. Välillä hölkkäsin ja välillä kävelin. Yllättävän nopeasti olinkin jo kanavan loppupäässä, kun joku huusi nimeni. Ville siellä jo oli kamera valmiina.

Eihän uskoisi, että juuri on varpaankynsi
 kengässä kääntynyt väärinpäin. ;)

Nousin kanavasta rantatielle ja jatkoin juosten matkaa. Rantakatu oli täynnä turisteja ja niitä sai tasaisin väliajoin väistellä. Olin päättänyt kuitenkin mennä juosten maaliin, enää en kävelisi, vaikka varpaisiin sattuikin. Kannustushuutoja kuului ympäriltä ja vaikka odotin jo maalia, minulla vähän harmitti että matka loppuisi kohta. Voimia oli todella hyvin jäljellä. Rannalla reitti poikkesi hiekalle. Mitä ihmettä, kenen älynväläys on ollut viedä reitti sinne? Upottavalla hiekalla oli mahdoton juosta, oli pakko kävellä.  Puupolulle päästyäni ruuhka oli kova, kun turisteja seisoskeli ja käveli isona rintamana polulla. Pari kertaa kompastuin, kun yritin väistellä turisteja. 

Pääsin Farolle josta matka jatkui edelleen rantaa pitkin. Loppumatka tuntui hirvittävän pitkältä. Vihdoin olin Expolla ja loppusuoralla. Ihmiset huusivat ja kannustivat. Juoksin lopun niin lujaa, että menin niin vauhdilla maaliportin ohi ja en meinanut saada pysäytettyä vauhtia ollenkaan. Ville oli jo maalissa kuvaamassa. Olin maalissa ajassa 5.52.55. Matkaa oli kertynyt noin 34 km.

Maalissa!

Olin helpottunut että olin maalissa, mutta myös vähän pettynyt, kun matka loppui. Alkuvuoden sairasteluun nähden oli ihan hyvä, että matka oli lyhyt, mutta minulla ei ollut matkan aikana kuitenkaan minkäänlaisia ongelmia varpaita lukuunottamatta. Halu palata vuorille oli mielessä jo tuolla maaliintulohetkellä. Melko varmasti tulen palaamaan vielä takaisin ja osallistumaan vähintään Maratonille, mutta Advanced reittikin voisi olla vaihtoehto. Katsotaan miten tämä minun loppukausi sujuu ja toivotaan, että pysytään terveinä! 

Vuoden 2014 yhteenvetoa

Hieman on päässyt jo vierähtämään tämä päivitys, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan...

Alkuvuosi on mennyt ensin lomaillessa ja sitten heti iskikin kunnon flunssa, josta edelleen toivutaan. Myös viime vuodesta jäi valitettavasti päällimmäisenä mieleen vammat ja loppuvuoden sairastelu. Edellisestä vuodesta 2013 olin kirjoittanut seuraavaa: 

"Koko kesän kilpailukausi oli minulla ehyt. Minua ei vaivannut mikään. Loppukesästä morton kylläkin, mutta ei läheskään niin pahana kuin edellisenä kesänä. Pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin, mihin olin suunnitellutkin. Tästä olen erityisen iloinen! Olen selkeästi tehnyt harjoittelun suhteen jotain oikein, vaikkakin ehkä vauhtien kustannuksella, mutta pistän kuitenkin terveyden ja vaivattomuuden vauhtien kehittymisen edelle."

Alkuvuosi 2014 oli ehjä ja sain hyvän harjoittelukauden kesää ajatellen alle. Tavoitteita ei ollut sen kummemmin, koska tiesin vuoden etukäteen olevan muutoinkin aika rankan, joten harrastuksesta en halunnut enempää lisäkuormitusta itselleni ottaa. Menisin vain fiiliksellä. Nyt jälkikäteen kun ajattelee, tuo päätös oli hyvä. 

Keväällä kisakausi aukesi Prahan puolikkaalla. Kokonaisuutena olen tyytyväinen kisaan, vaikka onkin ollut tähän asti ainut kisa missä olen kärsinyt kunnon krampeista. Alkuun ajattelin kramppien johtuneen mukulakivistä, mutta jälkikäteen mietittynä edellisen päivän lennot sekä illan kävelymaraton Prahaan tutustuen plus kisareitin mukulakivet taisivat olla kaikki yhteisvaikuttamassa kramppien syntyyn. Juoksin kaikesta huolimatta hyvän juoksun, joka ei jäänyt edes kauas ennätyksestä.

Terwalla sitten oli jälleen kerran hellettä ja se sai minut varovaiseksi ja jälkiviisaana ajatellen, liian varovaiseksi. Helteestä huolimatta juoksu oli minulle tosi helppo ja hitaan alun jälkeen kiristin loppua kohden. Jos olisin ollut rohkeampi, ennätys olisi aika varmasti tullut. Nyt jäin siitä vajaa kolme minuuttia. Tämä kisa on ainut kisa mikä on jäänyt harmittamaan, etten juossut kunnon juoksua. Varaa ja voimia parempaan juoksuun olisi ollut reilusti.

Terwan jälkeen sain pienen flunssan ja kesäkuun puolivälin Santa Claus Maraton oli hetken vähän vaarassa. Mutta tokenin niin, että pääsin juoksemaan. Jos Terwa oli helppo, niin tämä juoksu olikin sitten ihan kauhea! Yhtään parempaan suoritukseen ei olisi ollut rahkeita. Isoin ongelma taisi olla syömättömyyteni, koska kisa oli illalla enkä oikein uskaltanut syödä koko päivänä. Tämäkin asia on nyt opittu kantapään kautta. Aika oli kuitenkin hitusen parempi kuin Terwalla. 

Kesäkuun lopussa oli Turussa Paavo Nurmen kymppi, jossa oikeasti halusin juosta uuden ennätyksen, koska en noita kymppejä juurikaan juokse. Pettymys oli suuri, kun kauan ennen maalia tajusin, etten kerkeä. En myöskään suostunut käsittämään, että miksi näin kävi. Juoksu oli sujunut hyvin ja vaikka lopussa vähän helteessä väsähdin, niin en pahasti kuitenkaan. Illalla sitten selvisikin, että Paavon kymppi oli 300-400 metriä ylipitkä. Jos olisi ollut oikean mittainen, ennätys olisi tullut. Tämä jäikin ainoaksi kympiksi tälle vuodelle.

Heinäkuussa olikin koko vuoden paras kisani. Salla Midnight Marathon, elämäni ensimmäinen polkujuoksukisa. Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä mahdollisesti eteen tulee ja minkälainen reitti on. Matkan teko oli aivan huippua! Poluilla eteneminen oli minulle vaivatonta ja helppoa. Toki en vetänyt lujaa, kun oli vasta eka kerta metsissä. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja ihmiset kaikki siellä todella ystävällisiä. Sain reissusta muistoksi reiteeni kunnon mustelman sekä puujalan, mutta ei haitannut. Tiesin, että jatkossa askeleeni tulevat mitä enenevässä määrin johtamaan metsiin. Kuinka oikeassa olinkaan! Tällä reissulla opin myös syömään kisaa edeltävästi, kun otin mallia matkaseuralaisistani, kokeneista ultraajista, jotka surutta vetelivät suuhunsa kaiken mahdollisen. Ilman heitä olisin todennäköisesti vain näykkinyt jotain pientä, mutta nyt meni nassuun niin pastat, suklaat kuin lihapullatkin. Ja itse kisassa ei mitään ongelmia vatsan kanssa!

Polkujuoksija!

Elokuun alussa oli ExtremeRun. Tässä tapahtumassa saatujen vammojen takia, koko loppukauteni meni pieleen. Edelleen tapahtumasta on muistona peukalovamma, joka ei meinaa näköjään parantua millään. Mutta eniten ongelmia minulle aiheutti rajun haavainfektion takia turvonnut polvi ja pohje. Ensin luulin heinäkuun pyöräilyreissuilta polvitapeeseen saadun rasitusvamman äityneen, mutta saman polven haavat tulehtuivat rajusti ja aiheuttivat runsaasti ongelmia minulle. Juoksutaukoa tuli jonkin verran, kovalla alustalla juokseminen oli käytännössä mahdotonta. Siirryinkin kokonaan metsiin ja soille pehmeille alustoille. Siellä polven kanssa pärjäsi kohtuudella. 

Vammautunut juoksija

Juoksutapahtumia jäi juoksematta ja syyskuussa uskaltauduin kuitenkin Kiiminkiin puolikkaalle. Alunperin minun piti siellä juosta elämäni ensimmäinen maraton. Mutta ei puhettakaan, että polvella olisi vielä kokonaiselle uskaltanut. Kiimingissä minulla oli jalat tosi tönkkönä varmaan monestakin asiasta, ei yksin polvesta johtuvaa. Niin hullua kuin noilla jaloilla juoksu olikin, puolikas oli minun koko kauden paras. Jäin ennätyksestä vain puolitoista minuuttia. Kaikenlisäksi kämmäilin juoksun aikana ja menetin aikaa niidenkin takia. Lähdin juoksuun hänniltä, kun luulin, että mitataan nettoaikaa ja lopussa vahingossa juoksin harhaan. Ilman näitä kämmejä olisi ollut mahdollisuudet ennätykseen. Ja ilman tönkköjalkoja mahdollisuudet vaikka mihin...

Sitten lokakuun alussa alkoi flunssakierre, joka yhä jatkuu. Virpiniemen maastomaraton jäi välistä ja loppukuusta flunssa alkoi uudelleen mennen myös keuhkoihin. Astmalääkityksellä sain itseni kuntoon pikkuhiljaa ja pikkuhiljaa aloittelin lenkkeilyä taas. Juoksu tuntui heti hyvältä ja kunto ei tuntunut laskeneen yhtään sairastelusta huolimatta. Palasin heti normaaliin harjoittelutahtiin. Marraskuun lopussa osallistuin NUTS Köykkyriin, jossa kiikutaan Köykkyrin rinnettä ylös ja juostaan polkua pitkin alas. Hyvin sujui, eikä mäessä kiikkuminen tuottanut hankaluutta. Olin kyllä Köykkyrissä kerinnyt jo useamman kerran kesän jälkeen käydä harjoittelemassa, joten mäki ei juurikaan tuottanut ongelmia. Minua jopa harmitti jättää kisa kahden tunnin jälkeen, kun oli kiire toisiin pikkujouluihin.

Joulukuun puolivälissä minulla alkoi sitten sykeongelmat vaivaamaan. Ei pystynyt juoksemaan ollenkaan, etteikö sykkeet olisi olleet vk-tasolla. Suosiolla rauhoitin menoa, pidin ihan kunnolla taukoakin juoksusta. Ennen vuodenvaihdetta ja tämän vuoden eka viikolla lomaillessa Gran Canarialla tilanne oli jo ihan hyvä, pystyin taas juoksemaan ilman, että sykkeet hätäilivät. Mutta kun kotiuduttiin lomalta, sairastuttiin poikien kanssa flunssaan heti. Flunssa on ollut myös sellainen, että minun lisäksi urheilevalla pojallani tuli "sydänongelmia", joiden takia me ollaan nyt pidetty harjoittelutaukoa molemmat. 

Tammikuussa juosten hiekkarannalla

Näin jälkiviisaana kun omaa tilannetta ajattelee, minun olisi pitänyt jo silloin marraskuussa sairastelun jälkeen ottaa selkeästi rauhallisemmin, eikä heti palata normaaliin harjoittelutahtiin. Arkikin on kuormittavaa, kun on työt mitkä pitää hoitaa sekä koko perheen harrastukset, joiden takia monesti viikonloputkin menevät kuskatessa milloin mihinkin. Saattaa mennä viikkoja, ettei nuku kunnon öitä, kun aina pitää olla aamuisin johonkin suuntaan menossa. Sairastelun jälkeen kunnon levolla ja  maltillisella harjoittelun aloituksella olisin varmaan välttänyt lievän ylirasitustilan ja mahdollisesti myös tämän flunssan sairastamisen. Ylikuormittuneessa elimistössä vastustuskyky kun on normaalia alhaisempi ja flunssapöpöt pääsevät jylläämään helpommin.

Vaikka etukäteen olen tiennyt kaiken tämän jo, niin siitä huolimatta itsellenikin näin pääsi käymään. Tiedostan asian nyt, mutta en tiedostanut sitä vielä marraskuussa.  Ehkä uskoin, että aikaisempien vuosien sairastamattomuus olisi pysyvä tila. Jos nyt jotain viime vuodesta olen oppinut, niin sen että jos sairastan, otan hyvin rauhallisesti ainakin tupla-ajan kuin mitä sairaus on kestänyt. Tällä hetkellä minulla se tarkoittaa sauvakävelyä juoksun sijaan. 
Mutta jos jotain hyvää vuoden aikana on on tapahtunut, niin venyttelyillä olen saanut mortonini lähes vaivattomaksi!

Sauvakävelylenkin jälkeenkin hymyilyttää...

Tälle vuodellekaan minulla ei ole numeraalisia tavoitteita. Päätavoite on selviytyä NUTS Pallas 55 km kunnialla maaliin. Minulle pelkästään se on jo iso tavoite ja olen todella onnellinen jos siitä selviän! Muutoinkin tulen osallistumaan enimmäkseen polkujuoksu tapahtumiin. Pallaksen jälkeen kalenteri on auki. Todennäköisesti palauttelen itseäni rauhassa ja pidän juoksusta taukoa hetken.  

Ai niin, yksi muutos viime vuoteen on tapahtunut. Juoksen tänä vuonna eri sarjassa kuin viime vuonna... :) 

NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Race

Hieno on numerolappu!

Lauantaipäivä ja -ilta oli kahden pikkujoulun juhlaa. Toiset pikkujoulut vietin Köykkyrin mäessä ja toiset työporukan kesken kaupungissa. Hauskaa oli molemmista, mutta toisista minulla harmitti suunnattomasti lähteä ennen aikojaan pois...

Koko loppukesähän minulla meni harjoittelun ja kisojen suhteen vähän pilalle ExtremeRunissa saatujen haavojen ja niistä seuranneen todella rajun haavainfektion takia. Lokakuussa taas alkoi flunssa vaivaamaan ja lopulta flunssa iski oikeinkin kunnolla ja ärsytti uinuvan astmani todella ärhäkkäänä esiin. Edelleenkään en pärjää ilman kortisonisuihkeita. Marraskuussa kuitenkin sain jo kaksi suht ehjää harjoitusviikkoa alle ja olin huikean tyytyväinen, koska pitkä sairastelu ja parin kuukauden keventely ei näyttänyt aiheuttaneen kovinkaan suurta tuhoa kunnon suhteen. Tehdyt juoksulenkit sujuivat yllättävän kevyesti ja vauhtia oli sykkeisiin nähden normaalia enemmän. Mietinkin jo, että onkohan tehnyt jopa hyvää harjoitella pari kuukautta suht kevyesti ja totaalilevot sairastamisen takia ovat tulleet tarpeeseen?

Viime vuonna ei tullut mieleenikään, että olisin osallistunut NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Raceen. Olin käynyt harjoittelemassa jonkin verran Köykkyrissä ja inhosin kiikkua ja juosta mäkeä. Mieluummin pysyin tasamaalla. Muutama kisajuoksu kesällä kuitenkin pakotti minut mäkiinkin harjoittelemaan, koska yksinkertaisesti aina hyydyin, jos reitille sattui vähänkin isompi mäki. Köykkyri ja Sarkkirannan hyppyrimonttu tulivat tänä kesänä ja syksynä hyvinkin tutuksi. Opin, ettei sitä mäkeä tarvitse aina niin verenmaku suussa kiikua ylös. Syyskuussa Santorin Kamarissa minulla ei enää yhtään ketuttanut kiivetä vuorta ylös yli kolmenkympin helteessä. 

Tänä vuonna en sitten epäröinyt yhtään, ettenkö olisi Köykkyrin mäkikisaan mukaan lähtenyt. Alunperin olin lähdössä 4 tunnin kisaan mukaan, mutta sitten tajusin, että kisa sattuu samalle päivälle firman pikkujoulujen kanssa, joten oli soviteltava molemmat tapahtumat kalenteriin sopiviksi. Onneksi tapahtumassa on olemassa myös sarja FUN RUN, jossa saa juosta niin vähän tai niin kauan kuin haluaa tai jaksaa. Olin tehnyt päätöksen, että juoksen kahden tunnin pyrähdyksen ja sitten kiiruhdan valmistautumaan illan pikkujouluihin. Tosissaan kisaamaan minulla ei ollut tarvetta lähteä, hyvä pitkätreeni riittäisi.

Köykkyri - Kuva:Mari Maier

Kisaviikko oli kiireinen. Hätäisesti sain syötyä päivittäin, mutta joka päivä kuitenkin oikean ruuan sain syötyä, siitä pidin kiinni. Perjantaina alkoi migreeni, joka vaikutti niin, etten perjantai - lauantai yönä nukkunut juurikaan. Lauantai aamuna kuudelta laitoin pojan jalkapalloturnaukseen menemään ja itsellä oli olo epätoivoinen. Yökkäilin tyhjää ja päätä särki. Rauhoitin itseä, että joskus ennenkin on olo ollut samanlainen ja hyväksi on olo muuttunut juostessa. 

Facebookista sitten ennen omaa starttia kerkesin lukea toisten tyttöjen fiiliksiä ja heidän hyvä fiilis tarttui itseenkin. 6 tunnin urakoijilla startti oli tuntia ennenkuin meillä Fun Runilaisilla tai aamuvuoron 1 tunnin juoksijoilla. Pakkailin kamat sekä eväät ja lähdin Köykkyriin. Siellä oli iloisia ihmisiä vastassa ja uusia tuttavuuksiakin kerkesi ennen starttia syntyä. Tuosta ylempänä olevasta Marin kuvasta olin jo kotona nähnyt, että on nastakenkäkeli, joten kenkävalintani oli Salomonin Spikecrossit.

Reittinä kisassa oli tuo kuvassa näkyvä mäki ylös ja alas tultiin metsän laitaa polkua pitkin. Minulla GPS näyttää kierroksen mitaksi 470-480 m. Lähdin tonttulakki päässäni rauhallisesti matkaan mäkeä ylöspäin. En aikonut voimia polttaa turhaan hötkyilyyn. Ensimmäisillä 3-4 kiekoilla tuoreilla jaloilla tarkoituksellisesti tulin alamäen aika reippaasti alas, koska halusin testata miten alamäkijuoksu minulla sujuu. Hyvinhän se sujui, olin ihan tyytyväinen. Alämäessä olin jopa edellä meneviä vauhdikkaampi. Mutta seuraavilla kiekoilla jo otin alamäenkin rauhallisesti, ihan ajatuksella etten nyt turhaa vain kaatuisi ja loukkaisi itseäni. Yhtään en enää halunnut harjoitteluaikaa menettää turhiin tapaturmiin. Tonttulakki oli kuuma varustus, kävin se jo aika pian vaihtamassa pintakaasupipoon.

Hyvin kerkesi myös kuvaamaan :)
Kuva mäen päältä.

Mäen päällä oli hieman liejuinen keli :)

Vaikka lähdin innoissani kisaan mukaan, olin kuitenkin yllättynyt. Etukäteen jännitin tuota mäen kiikkumista, mutta homma olikin minusta hauskaa ja minulla ei yhtään harmittanut kiikkua mäkeä ylös, kuten normaalisti tekee! Kannustusta tuli niin mäen ylhäällä kuin alhaalla ja ohi juoksevat juoksukaverit jaksoivat joka kerta kannustaa! Päänsärkykin hävisi jo ensimmäisten kiekkojen aikana! Pahoinvointi oli ja pysyi, mutta sen kanssa pärjäsi. 

Puoli tuntia taivallettuani, alamäkeä juostessani kuulin kuuluttajan kuuluttavan, että olin voittanut ensimmäisessä arvonnassa lahjakortin Dynamosalille. Kyseinen sali sijaitsee meidän talosta noin 400 metrin päässä ja olin sinne suunnitellutkin mennä piakkoin tutustumaan. Aikaisemmin Oulussa Crossfit salilla käyneenä uskon, että tämä sali voisi olla minulle juuri sopiva ja sijainti on minua ajatellen täydellinen! Juuri oikean palkinnon siis sain! Ja kerrankin sentään voitin jotain!

Puolilta päivin oli 4 tunnin sarjan startti. Tajusin, että olen jo puolet aikomastani ajasta mäessä könynnyt. Enää tunti jäljellä... En kyllä ala! En tiedä mitä minulle oli tapahtunut, entisenä mäkien vihaajana en halunnutkaan lopettaa! Vaikka ylämäki puuskututti ja otti voimille, alamäki aina palautti tosi hyvin. Missään vaiheessa jalat eivät vihoitelleet tai olleet yhteistyöhaluttomat. Vimeisen vartin aikana kävin itseni kanssa keskusteluja, että jatkaisin mäessä vielä tunnin ainakin. Mutta lopulta järki minussa voitti, kaksi tuntia riittäisi mitkä olin aikonutkin. Että jäisi voimia vielä illan toisiin pikkujouluihin ja että ylipäätään kerkeän niihin. Vastahakoisesti 26 kierrosta kiertäneenä ja GPS:n mukaan 12,52 km taivaltaneena luovutin, hain lahjakorttini ja vähin äänin poistuin pizzerian kautta kotiin pikkujouluihin osa 2 valmistautumaan...

Olin huonoilla tankkauksilla liikenteessä, siksi otin evästystä mukaan, että energiat ei ihan pääse kesken loppumaan. Eväänä minulla oli mukana mustikka- ja tyrnisoppaa ja taas tuli todistettua kuinka hyviä ne ovat! Minulla ne imeytyvät kyllä tosi hyvin eivätkä kuohu mahassa. Otin parituntisen aikana yhden kumpaakin ja kerran kauhaisin sipsejä ja suklaata mukaani ja pari kertaa otin urheilujuomaa. Huolto oli hyvä ja periaatteessa niilläkin olisi tuon parituntisen hyvinkin pärjännyt. Palautusjuoman otin heti urakan lopetettuani. Kisan jälkeen olen aina huono syömään, mutta nyt sain kotona hyvällä ruokahalulla jopa kaksi palasta pizzaa syötyä. Jaffaa minulla ei olisi ollut mitään halua vaihtaa siideriin, mutta pikkujoulujen kunniaksi korkkasin kuitenkin siideripullon.

Selvisin juurikin ajoissa toiseen pikkujoulupaikkaan ja nyt voin jo tunnustaa, että ensimmäisen tunnin aikana minulla ei mielessä juuri muuta pyörinyt, kuin että haluan ruokaa! Jouduimme vielä noutopöytään nähden kaukaisimpaan pöytään istumaan ja ajattelin vain, että joudumme odottamaan hirveän kauan ennenkuin saamme ruokaa... Odotellessa pöytämme vuoroa en varmaan puhunut juurikaan mitään. Noin 2000 kalorin vaje alkoi jo tuntumaan. Vihdoin sain kuin sainkin alkupalalautasen haettua ja melko nopeasti se minulla myös katosi ;) Sen jälkeen alkoikin jo helpottamaan ja pääruuan jaksoinkin sitten maltillisemmin syödä ja myös muiden kanssa keskustella. Että tiedoksi vaan, että jos wannabeurheilija on joskus normaalia totisempi tai äreä, hänellä saattaa olla nälkä!

Nälkäinen pikkujoulujuhlija

Kakkinensa olen erittäin tyytyväinen, että osallistuin NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Raceen. Homma toimi loistavasti ja tapahtuman henki oli erittäin lämmin. Isot kiitokset NUTSin porukalle järjestelyistä! Kisan maltoin mennä sykkeiden perusteella hyvinkin maltillisesti. Mitään vaivoja minulle ei parituntisesta tullut, vasta tänään on vähän kivistänyt reisilihaksia ja hitusen pohkeita. Tämä oli minulle todella hyvää harjoitusta kevään kisoja TGC:aa ja NUTS Karhunkierrosta varten. Haaveena olisi myös NUTS Pallas heinäkuussa, mutta vielä en ole uskaltanut tehdä päätöstä uskallanko niin pitkälle matkalle lähteä. Mutta onhan tässä aikaa vielä miettiä!

Puolikas Kiimingissä tönkköjaloilla

Viime vuonna juoksin Kiimingissä puolikkaan ennätykseni, tänä vuona kauden parhaan puolikkaani. Ennätyksestäkään ei kauas jääty. Ihan kelpo suoritus, kun ottaa lähtökohdat huomioon.

Elokuun alussa ExtremeRunilla vähän vammauduin ja sain rajun ihoinfektion, jonka seurauksena toisessa polvessa ollut rasitus(?)vaiva paheni. Loppukaudelle minulla ei enää ole ollut mitään erityisiä suunnitelmia ja tavoitteita juoksujen suhteen, juoksen minkä koen pystyväni juoksemaan. Harjoittelu on ollut pääasiassa peruskestävyyttä ja tapahtunut enimmäkseen metsän puolella tai mäkisessä maastossa.

Välillä suolla

välillä mäkeä ylös ja alas...

Syyskuun alussa olimme perheen kanssa Santorinilla ja siellä tein viikon aikana kolme pitkää harjoitusta vuorella. Pelkkää ylä- ja alamäkeä reilun 30 asteen helteessä. Hyvin sujui, eikä helle tuottanut minulle muuta ongelmaa kuin, että pään suojauksesta huolimatta päälaki paloi :) Ja jos jotain huonoa reissusta, niin painoni nousi viikossa melkein 5 kiloa, huolimatta siitä että liikuin viikon aikana 10 tuntia ja mielestäni en syönyt epäterveellisesti. Mutta nyt sitten alkaa armoton kilojen sulatus, kun juoksu on saatu juostua!

Mukavan haastavaa oli lenkkeilymaasto :)

Polku vuorelta Perissaan

Monenlaista alustaa oli jalkojen alla

Reissun jälkeen heti seuraavalla viikolla oli työmatkaa Helsinkiin eli lensin jälleen. Monta lentomatkaa lyhyen ajan sisään ja kohtuu paljon rasitusta jaloille ja simsalabim, jalat olivat turpeat, täysin tönkkönä ja kipuilevat... Vaikka lepuutin, venyttelin ja hierottiinkin ei tulosta. Töpöttelin kipeillä jaloilla päivä toisensa jälkeen ja toivoin ihmeen tapahtuvan.

Minun piti alunperin Kiimingissä juosta ensimmäinen koko maratonini, mutta suosiolla tästä ajatuksesta luovuin jo hyvissä ajoin. Toki asiaan vaikutti jo edeltävät jalkaongelmat mitä oli ollut. Ilmoittauduin puolikkaalle, mutta olin asennoitunut niin, että keskeytän jos alkaa kovin pahalta tuntumaan. En ala hajoittamaan itseäni enempää.

Startissa jo heti huomasin vähän mokanneeni, kun luulin chipajanoton mittaavan nettoajan myös, mutta lähtöviivalle päästyäni tajusin, että ajanotto onkin alkanut jo pyssyn pamauksesta. Ja minä lähdin aika hänniltä... No ei se mitään. Otin kahden tunnin jäniksen kiinni ja lyöttäydyin siihen porukkaan. Aika tungosta oli. En tykännyt, kun askelten rytmi koko ajan rikkoontui. Jänis juoksi myös aika lujaa, jota vähän ihmettelin. Alle 5.20 kilsoja. Vähän ennen ekaa juomapaikkaa joku tuli takaa ja astui jaloilleni. Jouduin tekemään vähän työtä sen eteen, että pysyin pystyssä. Tuossa tilanteessa jalkani vääntyi sen verran, että takareisi alkoi juilimaan. Ei ollut kaukana, etteikö tullut kramppi tuohon vääntyneeseen kohtaan. Juomapaikan jälkeen jättäydyin suosiolla väljemmille vesille kahden tunnin porukasta. Oma vauhtinikin oli ihan hyvää ja riittäisi kahden tunnin alitukseen. Jalat toimivat hyvin, vain pientä painon tunnetta.

Jatkoin juoksuani, omaa helppoa juoksua. Mitään riskejä en ottanut, väkisin en vääntänyt. Menin niin kuin hyvältä tuntui. Eka 10 km aikaan 55.42. Tyytyväinen olin, koska 56 min olin ajatellutkin ekan kympin menevän. Mutta olin jo tuossa vaiheessa varma, että jalat eivät tule kestämään, oireita asiasta alkoi jo olla. Mietin, että jos tulee yksikin kramppi, keskeytän heti juoksuni. 13 km jalat kestivät hyvin, mutta 14 km jälkeen juoksu jatkuikin sitten täysin pökkelöjaloilla, jotka tuntuivat painavan tonnin kappale. 14 km juomapaikalle tullessani huomasin myös pudottaneeni toisen geelini varmaan edellisen ottamisen yhteydessä. Se olisi ollut suolaa sisältävä Squeezyn tomaattigeeli. Mutta muistin, että sain Saaralta kaksi suolatablettia, jotka nyt tulivatkin sitten ehkä tarpeeseen. Näillä mentäisiin loppumatka.

Vaikka jalat painoivat ja vauhti hidastui päälle 6 min/km, kramppeja ei yrittänyt tulla. Koko ajan pelkäsin, että koska ne alkaa, mutta jalat olivat vaan tosi raskaat ja pökkelöt, mutta ei kramppeja. Jatkoin matkaani rauhallisesti. Tuntui vähän hölmöltä juosta töpöttävillä jaloilla ja kuitenkaan minulla ei edes hengästyttänyt. Aloin jo pikkuhiljaa uskoa, että pääsen jaloilla maaliin asti. Muutoin matka oli sujunut loistavasti. Vatsan kanssa ei mitään ongelmaa, urheilujuomakin upposi, vaikka se ei ollut itsellä käytössä olevaa merkkiä. Kaikki muu oli täydellisesti kunnossa paitsi jalat. Juomapaikoilla kyllä kulutin liika aikaa, kun pari mukillista aina join ja hidastin  kävelyksi siksi aikaa.

Jösses, kun on päättäväinen ilme!

Loppukilometrit sujuivat yllättävän joutuisasti. Ihan yllätyin kun katsoin kelloa, että muutama kilometri jäljellä. Loppukiriä en uskaltanut ottaa jalkojen takia, mutta jonkin verran olin tahtia kuitenkin kiihdyttänyt. Pari kilsaa ennen maalia sitten ajatuksissani juoksin vielä väärälle tiellekin, mutta tajusin mokani nopeasti, kun huomasin, että kalkkiviiva hävisi jonnekin. Eikun käännös takaisin. Maksimissaan puoli minuuttia ehkä hävisin tuon pikkupummin takia. Loppumatkalla taisin muutaman juoksijan jopa vielä ohittaa, vaikka mitään loppukiriä edelleenkään en uskaltanut ottaa. Maalissa kuulin kuuluttajan kuuluttavan ajakseni 2.05.02 ja ensimmäinen ajatus oli, että oho, kauden paras näillä tönkköjaloilla! :)

Ihan ok juoksu siis, ensi fiilikset olivat ihan tyytyväiset. Pysähtyminen ei vaan ollut jaloille mieleen, ne olisivat halunneet olla liikenteessä edelleen. Repun hakuun ja kylläpä minun olikin pitänyt se korkealle jumppasalin katsomoon viedä. Tönköillä jaloilla kipuaminen oli suoritus. Palauttavaa juotavaa ensin alle ja sitten suihkuun. Pukukopissa oli jälleen mukava jutustella muiden juoksijoiden kanssa. Onnistumisista on aina mukava kuulla!  Tässä tapahtumassa on myös juoksijoille ruokailu järjestettynä ja kyllä yksinkertainen jauhelihakeitto maistuikin hyvältä. Loistava järjestely tällainen, toivottavasti pysyy, vaikka tapahtuma näyttää kasvavan koko ajan.

Olin aika väsynyt ja voipunut. Yleensä en ole milläskään puolikkaan juoksemisen jälkeen. Väsymyksestä huolimatta lähdin odottamaan Saaran maaliin tuloa maratonilta. Kohtahan hän sieltä pirteänä jo juoksikin maaliin ollen naisten maratonin kakkonen loistavalla ajalla! :) Kaupan kautta kotiin ja kotona poika oli leipomassa sämpylöitä ja paistamassa pizzaa. Olipa luxusta, kun äiti sai kotiin tulessa heittäytyä vaan sohvalle ja mussuttaa tuoretta sämpylää ja ottaa rauhassa palauttavat päiväunet!

Tämä puolikas oli minun kymmenes puolikkaani, tämän vuoden viides. Mahdollisesti juoksen vielä yhden maastopuolikkaan, jos vain saan jalat palauteltua kuntoon. Jos en, alkakoon ylimenokausi jonka aikana teen kaikkea muuta kuin juoksen. Näin ainakin suunnittelen... Ensi vuonna kausi alkaakin jo maaliskuussa. Uudet suunnitelmat ja uudet kujeet. Ei tulostavoitteita, ainoastaan hauskanpitoa tiedossa! Toivotaan, että terveyttä vaan riittää, tämä kausi on ollut sen suhteen vähän turhan rikkonainen.

ExtremeRun

Lauantaina oli vuorossa "kesän kevennys" ExtremeRun Oulun Nallikarissa. Ihan puhtaasti hauskanpitoon tähän hommaan lähdin, mutta täytyy sanoa, että matkan aikana välillä meinasi olla hauskuus vähän hakemisessa ;) Loistava ja hyvin järjestetty tapahtuma ja hauskaa oli sekä tulipa opittua itsestäkin vähän uutta ja kohdattua vähän niitä rajoja, jotka meinasivat olla jopa minulle vähän liikaa. Mutta sehän extremen tarkoituskin on!

Neljä rohkeaa Supernaista meidän työporukasta uskaltautui radalle!

Ja tietenkin PintakaasuttelijoistaTarakka-Sanna
on aina valmiina silloin, kun tapahtuu!
Kuvaus: Saara

Ässät valmiina starttiin! Kuvaus: Saara

Ja eturivistä tottakai! Kuvaus: Saara

Ja sitten lähdettiin liikenteeseen. Hui, kun ihmiset menivät lujaa! Ja niinhän siinä kävi, että ensimmäisellä esteellä jäin jo nopeampien jalkoihin ja tulin taklatuksi ihan sata-nolla. Mukkelismakkelis putkien sekaan ja kylläpä sieltä oli työläs nousta ylös. No, ei se auttanut kuin koota itsensä ja yrittää eteenpäin. ;) Peukalo oli ottanut osumaa, mutta eihän sitä peukalolla juosta. Sääri vuosi verta, mutta se huuhtoutuisi sitten meressä. Matka jatkui. Seuraavana oli rengaseste, jonka hyvin rauhallisesti ja varmasti suoritin. Sitten hetki vähän helpompaa etenemistä. Ekalla kilometritolpalla huomasin olevani, kun aikaa oli kulunut vähän yli 5 min ja tajusin ilmeisesti eteneväni ihan vauhdilla, joka ei todellakaan ollut tarkoitus :) Samantien himmailin vauhdit vähän järkevämmiksi.

Sitten tulikin eteeni koko reitin pahin este minulle. Samat putket missä kompuroin aikaisemmin ylittäessäni niitä, piti nyt ryömiä sisältä läpi. Etukäteen jo arvelinkin putkien olevan minulle kova paikka, mutta en kyllä empinyt yhtään, kun valmiiksi verisillä polvilla sukelsin putkeen. Ahdasta, ja polviin sattui. Etenin kieli keskellä suuta hyvin rauhallisesti, takana jo joku hoputti. Ja tietenkin sain itseni jumiin putkeen! Paniikki uhkasi yltyä, mutta pakotin itseni rauhalliseksi ja otin vähän pakkia. Sitten taas pikkuhiljaa eteenpäin. Tässä tilanteessa ei kyllä ollut itku kaukana! Pääsin putkesta ja ajattelin, että enää minua ei putkeen kyllä saa!

Putket - painajainen! Kuva: ExtremeRun

Sitten kiikuttiinkin rakennustelineitä pitkin korkeuksiin ja takaisin alas ja pakko sanoa, että putkien jäljiltä tämä ei tuntunut miltään. Vaikka en rakasta korkeita paikkoja, niin ihan piece of cake edellisen kokemuksen jälkeen. Meri tulikin seuraavaksi minulle ja verisille jaloille pelastuksena ja sain siellä huuhdeltua itseäni vähän siistimmäksi. Aallonmurtajalla edettiin kivikkoista reittiä pitkin ja tämähän sopi minulle hyvin, kun tuoreeltaan kuitenkin olen polkujuoksua kivikoissa juossut. Harmi vaan, että satuin aika ruuhkaan siinä, koska olin selkeästi ketteräjalkaisempi kuin edellä menijät, mutta ohittelemaan ei ollut järkeä lähteä. Tyydyin kävelemään muiden perässä.

Kuva: ExtremeRun

Seuraavaksi oli taas edessä jotain kiikkumisestettä, joka ei nyt mitenkään hirvittävä ollut, joskin piti parin metrin korkeudesta hypätä hiekalle, mutta eihän se ollut kuin hypätä vaan. Sitten pääsi jo vähän taas oikeasti juoksemaankin. Siitä tykkäsin! Juoksu oli minulle tänään selkeästi se helpoin osuus. Nautin joka askeleesta minkä sain esteettömästi juosta. Renkaat meni taas ongelmitta läpi ja korkea rakennustelinekin ylitettiin ilman mitään ongelmia. Sitten pidempi pätkä juoksua metsämaisemissa. Ihanaa! Juoksu kulki ja ihan piti rajoittaa itseä, etten vaan juoksisi liian kovilla sykkeillä. Minua ei haitannut edes polulla olevat auton romut, joka piti ylittää. Pitkillä jaloilla pystyin harppaamaan suoraa konepellille ja siitä katolle, mutta katolta tulin varoen alas, ettei sattuisi haavereita. Tämä osuus oli minulle helppoa, mutta totuus hommasta tuli kohta taas eteen...

Kuva: ExtremeRun

Kuva: ExtremeRun

Painajainen -putket! olivat edessä jälleen! Taas pitäisi sukeltaa putkeen ja mennä sen läpi! No niin minä tein. Menin putkeen ja edellisestä viisastuneena pääsin sen jumiutumatta läpi ja paniikkiakaan ei tullut. Mutta olin kyllä niin onnellinen, kun pääsin putkesta taas ulos. Polvet olivat vaan ihan tulessa... Rakennustelineen jälkeen mereen ja kohti uutta kierrosta. Saara oli rannalla kuvaamassa ja yllätyksekseni Susanna juoksi minulle minun oman juomapullon, jossa oli lämpimän kelin takia omaa nesteytyssotkuani. Ihanaa nähdä Sussuakin! Hassua, että kelistä en kärsinyt yhtään. Mielestäni täydellinen juoksukeli. Kuulin, kun jotkut taivastatelivat liian kuumaa juoksukeliä, mutta tänään olin asiasta eri mieltä. Kelissä ei ollut mitään vikaa.

Uudelle kiekalle ja tällä kertaa ylitin putket tyylikkäästi ilman mitään ongelmia. Muutoinkin kaikki sujui ongelmitta aina seuraavaan putkeen menoon saakka. Ajatus putkeen menosta ei houkuttanut, mutta menin kuitenkin. Putkeen mennessä paukautin pääni putken reunaan. Kirosana ja putkeen ja puhdas suoritus polvilla, jotka olivat taas entisestään verisemmät ja auki. Tällä kertaa rakennustelineet eivät sujuneetkaan ihan ongelmitta, kun eka kiekalla loukkaantunut peukaloni oli turvonnut entisestään ja kädellä telineeseen tarttuminen ei sujunut ihan kivutta. No, kyllä se tästä. Meri huuhteli jälleen haavani ja edessä oli aallonmurtaja. Edellisestä kerrasta viisastuneena juoksin itseni muiden edelle, että pääsen esteettä kivikossa etenemään. Ja tämähän sujui! :) Aallonmurtaja, sama mistä olen lähtenyt avoveteen uimaankin oli selkeästi minun kaverini!

Kiipeilyeste oli taas minulle aika tuskallinen, kun kipeällä kädellä tarttuminen oli vaikeaa. No kohta pääsee taas juoksemaan kunnolla. Mutta nyt alkoi juoksukin vähän tökkimään, kun polvitaive, joka oirehtinut jo kuukauden, alkoi kipeytyä. Tai pohkeen yläosassa oli kovin kipu. Ja taas rakennustelineen ylitys, joka tässä vaiheessa alkoi jo mietityttämään, onkohan tämä enää ihan turvallista kiikkua korkeuksiin kädellä, joka on kipeä...? Juoksua metsäpolulla, joka oli muutoin taas ihanaa, mutta pohje/polvitaive oli kiukkuinen. Autot harpoin edelliseen tapaan ongelmitta, mutta jo mietin, että pitääkö lopettaa matkan teko kahteen kiekkaan. Ei, sitä en tee!

Neljäs kerta putkeen täysin rikkinäisillä polvilla. Silloin tiesin, että varmasti enää en putkeen tule menemään. Ja kun peukalo oli edelleen tuskallisen kipeä telinettä kivutessa, päätin, että matkan teko loppuu nyt. En hajoita itseäni enempää, ettei seuraukset ole pahemmat. Päätöksestä huolimatta oli aivan hirveän vaikeaa suunnata maaliin, eikä uudelle kierrokselle. Mutta tiesin, että näin on parempi. Maalissa Saara ja Susanna odottivat. Ihanaa oli mennä maaliin, kun näki että tytöt ovat siellä. Mitali kaulaan ja harmitus jäi siihen. Hymy palasi huulille. Tämä oli minun suoritus tänään. 

Sitten jännättiin Sannaa maaliin ja tyttöhän tekikin aivan huikean suorituksen ollen kilpasarjan 6! Pirjo, työkaverikin löysi minut ja hänen saattelemana ensiavun kautta aurinkoiselle terassille nauttimaan siideristä ja auringosta ja odottamaan loput työkamut maaliin. Taisi olla minun ensimmäinen terassikäyntini tälle kesälle. :) Kaiken kaikkiaan huikean ihana päivä, jota en vammoista huolimatta vaihtaisi pois. 

Ja makkaraa urakan jälkeen! Kuvaus: Saara

Superleidit! Kuva: ExtremeRun

Hyvissä voimin, yhtenä kappaleena

Pintanaarmu...

Jos aikataulut vain ovat suosiolliset, tulen ensivuonnakin olemaan mukana, edelleen hupisarjalaisena. Siihen mennessä aion kuitenkin opetella sen, että esteet voi tarvittaessa myös kiertää. Putkeen en enää aio mennä! Ja jos tähdet ovat oikein suosiolliset, tästä perheestä saattaa löytyä toinenkin puupää, joka lähtee tähän seikkailuun mukaan! ;)

Polkujuoksua yöttömässä yössä

Ensin vähän Paavo Nurmesta

Paavo Nurmen maalissa kaverit ja perhe odottivat toimittajien kanssa

Jäi Paavo Nurmi raportoimatta tänne omien lomakiireiden takia. Kotiin päästyä loppuloma kului tehdessä remppaa ja suursiivousta, joka edelleen on kesken. Mutta eipä paljoa raportoitavaa Paavolta olekaan, kun ylimittaisen kympin takia aika ei ole vertailukelpoinen. Muutoin loistava tapahtuma ja hyvä fiilis jäi tapahtumasta. Ja päästiinhän me Turun Sanomiinkin! :)

Sitten asiaan

Tänään on ollut ensimmäinen työpäiväni loman jälkeen. Eilen illalla olen kotiutunut Sallatunturilta, jossa edellisenä yönä juoksin Salla Midnight Trail Marathonin 21 km. Tämä polkujuoksu oli minulle elämäni ensimmäinen, mutta se taisi kerralla viedä minut mennessään! Asfaltilla juoksu ei tämän jälkeen taida tuntua enää miltään. :)

Kolmen naisen voimin lähdimme Sallaan. Kaikkien aikomuksena oli juosta
puolikas polkumaraton, mutta toisin kävi. Saara ja Paula päättivätkin muutama
tunti ennen starttia juosta täyden matkan.

Niin siinä kävi lounastaessamme lauantai-iltapäivänä Keloravintolassa maittavaa lounasta, että tytöillä vaakakuppi alkoi kääntymään täyden matkan puolelle. Päätös syntyi lopulta aika helposti, eikä sitä juuri epäröity. Rekisteröitymisen jälkeen lähdimme lepäilemään ja suorittamaan viimehetken tankkauksia majapaikkaamme Erittäin Sallainen mökkikylään. Lepäilimmekin jonkin aikaa, mutta helle oli kova, ja viilennystä keholle jostain oli saatava. Mökkikylässä Caravan alueella sijaitsi onneksi järvi, jossa oli hyvä uimaranta. Ei muuta kuin järveen viilentämään kehoa ja tunteita.

Helle oli kova. Ainoat mahdollisuudet viilentymiseen olivat joko kylmä
suihku tai  järvi. Molempia hyödynsimme.

Uintireissun jälkeen lepäilimme vielä hetken ja sitten alkoikin varusteiden miettiminen ja matkaevästen valmistelu. Yllättävän rauhallisissa tunnelmissa ja nopeilla päätöksillä kaikki sujui. Yhteistyöllä sujuu meiltä mikä vaan!

Pitkän odotuksen jälkeen oli vihdoin startin aika!

Lähtöalueella olikin jo kuhina, kun sinne saavuimme. Suoritimme viimehetken valmisteluina normaalit vessakuviot ja valokuvaukset sekä tervehdimme muita juoksijoita. Minulla ei omassa Polarissani gps ottanut toimiakseen, vaikka monta kertaa sammutin ja yritin. Se vähän hermostutti, mutta tytöt sanoivat että anna olla, pärjäät ilman sitäkin. Senkun juokset vaan! Tyydyin sitten tähän ja pakotin itseni olemaan ajattelematta koko asiaa.

Koska polkujuoksu oli minulle ensimmäinen, olin päättänyt juosta hyvin rauhallisesti, ettei mitään yllätyksiä tulisi. Matkan ensimmäinen kilometri taisi olla minulle vaikein, vaikka ei se oikeasti yhtään vaikea ollutkaan. Matka alkoi nousuvoittoisesti ja aurinko paahtoi illalla yhdeksän aikaan vielä armottomasti. Asteita oli varjossakin vielä reippaasti yli 20 astetta. Suuta kuivasi ja heti ensimmäisessä kunnon nousussa jo jouduin imemään vettä suuhun kostukkeeksi. Nousu oli myös sen verran jyrkkä, että suosiolla päätin sen kävellä ylös. Tämän jälkeen päästiinkin metsän siimekseen kunnon poluille ja fiilis nousi kuin taikaiskusta!

Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä tulisi olemaan edessä, mutta en suonut sille ajatustakaan. Nautin täysillä juoksusta upeassa ympäristössä ja metsän ihanasta tuoksusta. Askel soljui kuin itsestään ja kaikki vaan natsasi. Vauhdeista ei ollut mitään tietoa, mutta aikaisemmin minun kanssa juosseet olivat jostain syystä jääneet näkymättömiin. Ensimmäisellä juomapaikalla sekoitin veteen Specialyt jauhetta. Ajattelin, että helteessä olisi hyvä jo alusta asti huolehtia hyvästä nesteytyksestä. Selässä juomarakossa minulla oli vettä, jota pieninä annoksina otin koko ajan juoksun lomassa myös.

Maasto oli vaihtelevaa ja välillä hyvinkin haastavaa. Aika monesti iskin varpaitani juurakoihin ja kiviin. Pari kertaa tunsin kiven tai juurakon päälle astuessani, että nilkkaa viiltää. Kerran meni myös oksa poikittain kenkien väliin ja sen seurauksena vähän myös polveakin viilsi. Pikkujuttuja kuitenkin. Toisellekin juomapaikalle tulin edelleen yksin. Siellä otin geelin ja vettä. Minulle oli kerrottu, että tämän jälken tulisi pahin nousu. En tiennyt mitä se tarkoittaisi, mutta päätin edetä rauhallisesti, varsinkin kun maasto oli hyvin haastavaa. Nousua oli pitkästi, mutta ei jyrkästi. Otin kuitenkin aika paljon kävelyaskeleita ihan turvallisuussyistä. Samalla päätin myös nauttia mukana olevan mustikkakeiton. Tässä vaiheessa alkoi takaa kuulua askeleita ja sain seuraa. Se sopi minulle hyvin. Porukassa on mukavampaa kuin yksin. Loppujen lopuksi en itse pitänyt nousua mitenkään pahana nousun takia, enemmän maaston haastavuus teki siitä hankalan.

Kolmannelle juomapaikalle menimme edelleen neljän porukassa. Siellä otin vain vettä. Olin pärjännyt energian ja nesteytyksen suhteen loistavasti, mitään ongelmaa ei ollut. Ei hölskynyt, ei ollut nälkä, eikä vatsa temppuillut. Jatkoimme yhdessä matkaa ja mukava olikin, kun oli juttuseuraa. Totesimmekin yhdessä, kuinka ihana olisi ihailla myös maisemia, mutta kun koko ajan oli katse pidettävä tarkasti polussa. Olin kolmantena porukassa ja vauhti ei ollut mitenkään kova. Minä aika pitkälti selvisin ottamalla pelkästään pitkiä askeleita ja hyvin pysyin vauhdissa. Kuitenkaan minulla ei ollut mitään haluja ohittaa ja lähteä yksin taivaltamaan. Ja ehkä parempi niin. 

Jossain kolmannen ja neljännen juomapisteen puolivälissä suoritin todella tyylikkään ilmalennon kompastuttuani todennäköisesti juurakkoon. Lensin kuin leppäkeihäs rähmälleni ja säikähdin, että tähänkö tämä nyt loppui... Nostin katsettani ja suoraa kasvojeni edessä tökötti mänty. Yritin nousta ylös, mutta kova kipu oikeassa pohkeessa pysäytti. Pohje? En mielestäni lyönyt pohjetta vaan oikean käden, polven ja reiden...? Sitten tajusin, että jalkaan tulleen iskun takia pohje alkoi vaan kramppaamaan. Toiset huolissaan ympärillä kyselivät kävikö pahasti? Sanoin, että krampista selviän, jatketaan matkaa. Vammat selvitetään ja hoidetaan sitten maalissa! Maassa minun rinnan alla oli myös tyhjä muovinen vesi- tai vissypullo. Sitä hetken tyhmänä tuijotin ja ihmettelin ja sanoin, että tuo ei ole minun... Toiset totesivat, että joo, ei ole! Jälkeen mietin, että mahdoinkohan kompastua siihen pulloon? Se jää arvoitukseksi... 

Olin lyönyt reiteni aika pahasti, sen tiesin. En edes uskaltanut katsoa miltä se näytti. Sitä tykytti ja särki. Ainut ajatus silloin oli, että nyt on vaan pidettävä itsensä liikkeessä, että lihas pumppaa koko ajan, ettei veri pakkautuisi iskualueelle. Jos pysähdyn tutkimaan asiaa, peli voisi olla menetetty. Puujalka tästä tulee, mutta vasta kun pääsen maaliin!

Neljännelle juomapaikalle mentiin edelleen porukassa. Siellä otin veden kanssa Specialytia ja huoltoporukka varoitteli edessä olevista pitkospuista, että ovat huteria ja lahoja.. Minun takana juossut nainen meni juomapaikan aikana minun edelle. Ja aika pian meidän kanssa juossut pariskunta päästi meidät ohi ja jatkettiin kahdestaan matkaa. Nainen kiristi tahtia, mutta en uskaltanut vastata tähän. Sen verran ilmalento säikäytti, että kilpasille en uskaltanut ryhtyä. Kunhan pääsen maaliin, se olisi hyvä!

Yksin jatkoin matkaa ja maasto oli koko ajan haastavampaa. Kunnon juoksu ei siellä oikein onnistunut. Välillä oltiin melkein polvia myöten suossa, välillä huonokuntoisilla pitkospuilla, joilla juokseminen oli harmi kyllä vähän vaarallistakin. Matka eteni hitaasti mutta varmasti. Vaikeaa minulla ei ollut muutoin, kuin että reittä särki. Edelleen nautin matkanteosta ja vähän ihmettelinkin kuinka helpolla olin matkasta selvinnyt. Matkan aikana minua ei kaatumisen lisäksi ollut häirinnyt kuin ötökät, joita oli todella paljon, mutta olin asennoitunut siihen, että ötököitä tulee olemaan.

Loppumatkaan tietenkin oli sijoitettu jyrkkä nousu tunturin kivistä rinnettä ylös. Olin ollutkin varma, että moinen nousu matkan varrella täytyykin olla. Loppuvaiheessa matkaa siinä oli kyllä mukavasti haastetta kivuta se ylös. Pari kertaa piti nousun aikana pysähtyä puhaltamaan. Mutta yllättävän äkkiä sitä silti selvisi mäen päälle ja sen jälkeen alkoikin hapottuneilla reisillä vaativa lasku kivirakassa, jossa en uskaltanut ottaa yhtään juoksuaskelta. Maali läheni koko ajan, kuulin jo kuuluttajan kuulutuksia. Viimeinen lasku tunturin rinnettä alas ei myöskään ollut mitenkään helppo juosta, mutta rennosti hymy huulilla juoksin sen alas ja kuulin kuuluttajan kuuluttavan minua jo maaliin. Tarja ja Jussi myös huusivat kannustushuutoja maalialueelta. Jee! Olin maalissa ja aikakin jäi reilusti alle sen, minkä olin olettanut matkalla kuluvan! 

Maalissa!

Sain heti maalissa jäätä reiteeni. Reidessä oli mojovan mustelman lisäksi myös ihorikko. Myös polvessa oli erilaisia ruhjeita sekä oikeassa kädessä hartiassa. Mutta pikkujuttuja, iso juttu oli, että olin juuri juossut ja rämpinyt 21 km tunturimetsissä. Hetken päästä sain myös tietää, että sijoitukseni oli kymmenen kärjessä, ollen 10. Ei kait sitä tuohon voi ensikertalainen olla kuin tyytyväinen! Sain myös väliaikatietoja että Saara oli hurjassa vauhdissa ollen koko maratonin kärkijuoksija ja Paula oli kakkosena!

Maltoin jonkin ajan kuluttua lähteä mökkiä kohti suihkuun ja pukemaan lämpimämpää päälleni. Yöllä olikin jo mukavasti viilentynyt. Vielä piti mennä ottamaan tytöt vastaan maaliin. Ja sieltähän se Saara pirteänä, kuin ei olisi juossut ollenkaan saapui voittajana kovalla ajalla maaliin. Hurja nainen! Paula tuli seuraavana myös niinkuin ei olisi maratonia maastossa juossutkaan. Kyllä olin niin iloinen ja ylpeä tytöistä!

Saara maratonin voittajana maalissa!

Paula maratonin kakkosena maalissa!

Kaikkinensa tapahtuma oli ihan huippu ja kaikki toimi loistavasti. Paikalliset ihmiset olivat todella ystävällisiä ja ikinä ei huolloissa missään kisoissa ole ollut sellaista fiilistä kuin tässä kisassa. Selvää oli, että kaikki olivat täysillä hommassa mukana ja elivät meidän juoksijoiden iloa yhdessä kanssamme. Tämä on kaikista paras juoksutapahtuma minkä koskaan olen juossut ja palo polkujuoksuun jäi nyt kyllä lähtemättömästi minuun. Sallatunturin metsiin tulen varmasti palaamaan uudelleen ja suosittelen sitä lämpimästi myös kaikille muillekin. Kiitokset tunturin Keloravintolalle, sieltä sai todella herkullista ruokaa. Parhaat lihapullat mitä missään muualla olen syönyt! Kiitokset myös Tarjalle ja Jussille majoituksesta Erittäin Sallaisessa paikassa, johon uimarantoineen kaikkineen olimme enemmän kuin tyytyväisiä. 

Ja isot kiitokset tietenkin myös juoksukavereilleni niin loistaville Saaralle ja Paulalle! Ootte aivan huippuja! Seuraavaa kertaa odotellessa! 

Ja loppuun kuva puujalasta, jolla oli tänään vähän vaikeahkoa kävellä töissä. Varsinkin portaat toivat vähän haastetta elämään, mutta onhan sitä rankemmastakin maastosta selvitty! ;)

Kuva ei ehkä kerro, mutta hematooma-alue on minun kämmenen kokoinen,
joskin itse mustelma on onneksi jäänyt vähän pienemmäksi.

Sekä vielä tapahtuman facebook sivuilta "varastetut" tuloslistat: