NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Race

Hieno on numerolappu!

Lauantaipäivä ja -ilta oli kahden pikkujoulun juhlaa. Toiset pikkujoulut vietin Köykkyrin mäessä ja toiset työporukan kesken kaupungissa. Hauskaa oli molemmista, mutta toisista minulla harmitti suunnattomasti lähteä ennen aikojaan pois...

Koko loppukesähän minulla meni harjoittelun ja kisojen suhteen vähän pilalle ExtremeRunissa saatujen haavojen ja niistä seuranneen todella rajun haavainfektion takia. Lokakuussa taas alkoi flunssa vaivaamaan ja lopulta flunssa iski oikeinkin kunnolla ja ärsytti uinuvan astmani todella ärhäkkäänä esiin. Edelleenkään en pärjää ilman kortisonisuihkeita. Marraskuussa kuitenkin sain jo kaksi suht ehjää harjoitusviikkoa alle ja olin huikean tyytyväinen, koska pitkä sairastelu ja parin kuukauden keventely ei näyttänyt aiheuttaneen kovinkaan suurta tuhoa kunnon suhteen. Tehdyt juoksulenkit sujuivat yllättävän kevyesti ja vauhtia oli sykkeisiin nähden normaalia enemmän. Mietinkin jo, että onkohan tehnyt jopa hyvää harjoitella pari kuukautta suht kevyesti ja totaalilevot sairastamisen takia ovat tulleet tarpeeseen?

Viime vuonna ei tullut mieleenikään, että olisin osallistunut NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Raceen. Olin käynyt harjoittelemassa jonkin verran Köykkyrissä ja inhosin kiikkua ja juosta mäkeä. Mieluummin pysyin tasamaalla. Muutama kisajuoksu kesällä kuitenkin pakotti minut mäkiinkin harjoittelemaan, koska yksinkertaisesti aina hyydyin, jos reitille sattui vähänkin isompi mäki. Köykkyri ja Sarkkirannan hyppyrimonttu tulivat tänä kesänä ja syksynä hyvinkin tutuksi. Opin, ettei sitä mäkeä tarvitse aina niin verenmaku suussa kiikua ylös. Syyskuussa Santorin Kamarissa minulla ei enää yhtään ketuttanut kiivetä vuorta ylös yli kolmenkympin helteessä. 

Tänä vuonna en sitten epäröinyt yhtään, ettenkö olisi Köykkyrin mäkikisaan mukaan lähtenyt. Alunperin olin lähdössä 4 tunnin kisaan mukaan, mutta sitten tajusin, että kisa sattuu samalle päivälle firman pikkujoulujen kanssa, joten oli soviteltava molemmat tapahtumat kalenteriin sopiviksi. Onneksi tapahtumassa on olemassa myös sarja FUN RUN, jossa saa juosta niin vähän tai niin kauan kuin haluaa tai jaksaa. Olin tehnyt päätöksen, että juoksen kahden tunnin pyrähdyksen ja sitten kiiruhdan valmistautumaan illan pikkujouluihin. Tosissaan kisaamaan minulla ei ollut tarvetta lähteä, hyvä pitkätreeni riittäisi.

Köykkyri - Kuva:Mari Maier

Kisaviikko oli kiireinen. Hätäisesti sain syötyä päivittäin, mutta joka päivä kuitenkin oikean ruuan sain syötyä, siitä pidin kiinni. Perjantaina alkoi migreeni, joka vaikutti niin, etten perjantai - lauantai yönä nukkunut juurikaan. Lauantai aamuna kuudelta laitoin pojan jalkapalloturnaukseen menemään ja itsellä oli olo epätoivoinen. Yökkäilin tyhjää ja päätä särki. Rauhoitin itseä, että joskus ennenkin on olo ollut samanlainen ja hyväksi on olo muuttunut juostessa. 

Facebookista sitten ennen omaa starttia kerkesin lukea toisten tyttöjen fiiliksiä ja heidän hyvä fiilis tarttui itseenkin. 6 tunnin urakoijilla startti oli tuntia ennenkuin meillä Fun Runilaisilla tai aamuvuoron 1 tunnin juoksijoilla. Pakkailin kamat sekä eväät ja lähdin Köykkyriin. Siellä oli iloisia ihmisiä vastassa ja uusia tuttavuuksiakin kerkesi ennen starttia syntyä. Tuosta ylempänä olevasta Marin kuvasta olin jo kotona nähnyt, että on nastakenkäkeli, joten kenkävalintani oli Salomonin Spikecrossit.

Reittinä kisassa oli tuo kuvassa näkyvä mäki ylös ja alas tultiin metsän laitaa polkua pitkin. Minulla GPS näyttää kierroksen mitaksi 470-480 m. Lähdin tonttulakki päässäni rauhallisesti matkaan mäkeä ylöspäin. En aikonut voimia polttaa turhaan hötkyilyyn. Ensimmäisillä 3-4 kiekoilla tuoreilla jaloilla tarkoituksellisesti tulin alamäen aika reippaasti alas, koska halusin testata miten alamäkijuoksu minulla sujuu. Hyvinhän se sujui, olin ihan tyytyväinen. Alämäessä olin jopa edellä meneviä vauhdikkaampi. Mutta seuraavilla kiekoilla jo otin alamäenkin rauhallisesti, ihan ajatuksella etten nyt turhaa vain kaatuisi ja loukkaisi itseäni. Yhtään en enää halunnut harjoitteluaikaa menettää turhiin tapaturmiin. Tonttulakki oli kuuma varustus, kävin se jo aika pian vaihtamassa pintakaasupipoon.

Hyvin kerkesi myös kuvaamaan :)
Kuva mäen päältä.

Mäen päällä oli hieman liejuinen keli :)

Vaikka lähdin innoissani kisaan mukaan, olin kuitenkin yllättynyt. Etukäteen jännitin tuota mäen kiikkumista, mutta homma olikin minusta hauskaa ja minulla ei yhtään harmittanut kiikkua mäkeä ylös, kuten normaalisti tekee! Kannustusta tuli niin mäen ylhäällä kuin alhaalla ja ohi juoksevat juoksukaverit jaksoivat joka kerta kannustaa! Päänsärkykin hävisi jo ensimmäisten kiekkojen aikana! Pahoinvointi oli ja pysyi, mutta sen kanssa pärjäsi. 

Puoli tuntia taivallettuani, alamäkeä juostessani kuulin kuuluttajan kuuluttavan, että olin voittanut ensimmäisessä arvonnassa lahjakortin Dynamosalille. Kyseinen sali sijaitsee meidän talosta noin 400 metrin päässä ja olin sinne suunnitellutkin mennä piakkoin tutustumaan. Aikaisemmin Oulussa Crossfit salilla käyneenä uskon, että tämä sali voisi olla minulle juuri sopiva ja sijainti on minua ajatellen täydellinen! Juuri oikean palkinnon siis sain! Ja kerrankin sentään voitin jotain!

Puolilta päivin oli 4 tunnin sarjan startti. Tajusin, että olen jo puolet aikomastani ajasta mäessä könynnyt. Enää tunti jäljellä... En kyllä ala! En tiedä mitä minulle oli tapahtunut, entisenä mäkien vihaajana en halunnutkaan lopettaa! Vaikka ylämäki puuskututti ja otti voimille, alamäki aina palautti tosi hyvin. Missään vaiheessa jalat eivät vihoitelleet tai olleet yhteistyöhaluttomat. Vimeisen vartin aikana kävin itseni kanssa keskusteluja, että jatkaisin mäessä vielä tunnin ainakin. Mutta lopulta järki minussa voitti, kaksi tuntia riittäisi mitkä olin aikonutkin. Että jäisi voimia vielä illan toisiin pikkujouluihin ja että ylipäätään kerkeän niihin. Vastahakoisesti 26 kierrosta kiertäneenä ja GPS:n mukaan 12,52 km taivaltaneena luovutin, hain lahjakorttini ja vähin äänin poistuin pizzerian kautta kotiin pikkujouluihin osa 2 valmistautumaan...

Olin huonoilla tankkauksilla liikenteessä, siksi otin evästystä mukaan, että energiat ei ihan pääse kesken loppumaan. Eväänä minulla oli mukana mustikka- ja tyrnisoppaa ja taas tuli todistettua kuinka hyviä ne ovat! Minulla ne imeytyvät kyllä tosi hyvin eivätkä kuohu mahassa. Otin parituntisen aikana yhden kumpaakin ja kerran kauhaisin sipsejä ja suklaata mukaani ja pari kertaa otin urheilujuomaa. Huolto oli hyvä ja periaatteessa niilläkin olisi tuon parituntisen hyvinkin pärjännyt. Palautusjuoman otin heti urakan lopetettuani. Kisan jälkeen olen aina huono syömään, mutta nyt sain kotona hyvällä ruokahalulla jopa kaksi palasta pizzaa syötyä. Jaffaa minulla ei olisi ollut mitään halua vaihtaa siideriin, mutta pikkujoulujen kunniaksi korkkasin kuitenkin siideripullon.

Selvisin juurikin ajoissa toiseen pikkujoulupaikkaan ja nyt voin jo tunnustaa, että ensimmäisen tunnin aikana minulla ei mielessä juuri muuta pyörinyt, kuin että haluan ruokaa! Jouduimme vielä noutopöytään nähden kaukaisimpaan pöytään istumaan ja ajattelin vain, että joudumme odottamaan hirveän kauan ennenkuin saamme ruokaa... Odotellessa pöytämme vuoroa en varmaan puhunut juurikaan mitään. Noin 2000 kalorin vaje alkoi jo tuntumaan. Vihdoin sain kuin sainkin alkupalalautasen haettua ja melko nopeasti se minulla myös katosi ;) Sen jälkeen alkoikin jo helpottamaan ja pääruuan jaksoinkin sitten maltillisemmin syödä ja myös muiden kanssa keskustella. Että tiedoksi vaan, että jos wannabeurheilija on joskus normaalia totisempi tai äreä, hänellä saattaa olla nälkä!

Nälkäinen pikkujoulujuhlija

Kakkinensa olen erittäin tyytyväinen, että osallistuin NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Raceen. Homma toimi loistavasti ja tapahtuman henki oli erittäin lämmin. Isot kiitokset NUTSin porukalle järjestelyistä! Kisan maltoin mennä sykkeiden perusteella hyvinkin maltillisesti. Mitään vaivoja minulle ei parituntisesta tullut, vasta tänään on vähän kivistänyt reisilihaksia ja hitusen pohkeita. Tämä oli minulle todella hyvää harjoitusta kevään kisoja TGC:aa ja NUTS Karhunkierrosta varten. Haaveena olisi myös NUTS Pallas heinäkuussa, mutta vielä en ole uskaltanut tehdä päätöstä uskallanko niin pitkälle matkalle lähteä. Mutta onhan tässä aikaa vielä miettiä!

Puolikas Kiimingissä tönkköjaloilla

Viime vuonna juoksin Kiimingissä puolikkaan ennätykseni, tänä vuona kauden parhaan puolikkaani. Ennätyksestäkään ei kauas jääty. Ihan kelpo suoritus, kun ottaa lähtökohdat huomioon.

Elokuun alussa ExtremeRunilla vähän vammauduin ja sain rajun ihoinfektion, jonka seurauksena toisessa polvessa ollut rasitus(?)vaiva paheni. Loppukaudelle minulla ei enää ole ollut mitään erityisiä suunnitelmia ja tavoitteita juoksujen suhteen, juoksen minkä koen pystyväni juoksemaan. Harjoittelu on ollut pääasiassa peruskestävyyttä ja tapahtunut enimmäkseen metsän puolella tai mäkisessä maastossa.

Välillä suolla

välillä mäkeä ylös ja alas...

Syyskuun alussa olimme perheen kanssa Santorinilla ja siellä tein viikon aikana kolme pitkää harjoitusta vuorella. Pelkkää ylä- ja alamäkeä reilun 30 asteen helteessä. Hyvin sujui, eikä helle tuottanut minulle muuta ongelmaa kuin, että pään suojauksesta huolimatta päälaki paloi :) Ja jos jotain huonoa reissusta, niin painoni nousi viikossa melkein 5 kiloa, huolimatta siitä että liikuin viikon aikana 10 tuntia ja mielestäni en syönyt epäterveellisesti. Mutta nyt sitten alkaa armoton kilojen sulatus, kun juoksu on saatu juostua!

Mukavan haastavaa oli lenkkeilymaasto :)

Polku vuorelta Perissaan

Monenlaista alustaa oli jalkojen alla

Reissun jälkeen heti seuraavalla viikolla oli työmatkaa Helsinkiin eli lensin jälleen. Monta lentomatkaa lyhyen ajan sisään ja kohtuu paljon rasitusta jaloille ja simsalabim, jalat olivat turpeat, täysin tönkkönä ja kipuilevat... Vaikka lepuutin, venyttelin ja hierottiinkin ei tulosta. Töpöttelin kipeillä jaloilla päivä toisensa jälkeen ja toivoin ihmeen tapahtuvan.

Minun piti alunperin Kiimingissä juosta ensimmäinen koko maratonini, mutta suosiolla tästä ajatuksesta luovuin jo hyvissä ajoin. Toki asiaan vaikutti jo edeltävät jalkaongelmat mitä oli ollut. Ilmoittauduin puolikkaalle, mutta olin asennoitunut niin, että keskeytän jos alkaa kovin pahalta tuntumaan. En ala hajoittamaan itseäni enempää.

Startissa jo heti huomasin vähän mokanneeni, kun luulin chipajanoton mittaavan nettoajan myös, mutta lähtöviivalle päästyäni tajusin, että ajanotto onkin alkanut jo pyssyn pamauksesta. Ja minä lähdin aika hänniltä... No ei se mitään. Otin kahden tunnin jäniksen kiinni ja lyöttäydyin siihen porukkaan. Aika tungosta oli. En tykännyt, kun askelten rytmi koko ajan rikkoontui. Jänis juoksi myös aika lujaa, jota vähän ihmettelin. Alle 5.20 kilsoja. Vähän ennen ekaa juomapaikkaa joku tuli takaa ja astui jaloilleni. Jouduin tekemään vähän työtä sen eteen, että pysyin pystyssä. Tuossa tilanteessa jalkani vääntyi sen verran, että takareisi alkoi juilimaan. Ei ollut kaukana, etteikö tullut kramppi tuohon vääntyneeseen kohtaan. Juomapaikan jälkeen jättäydyin suosiolla väljemmille vesille kahden tunnin porukasta. Oma vauhtinikin oli ihan hyvää ja riittäisi kahden tunnin alitukseen. Jalat toimivat hyvin, vain pientä painon tunnetta.

Jatkoin juoksuani, omaa helppoa juoksua. Mitään riskejä en ottanut, väkisin en vääntänyt. Menin niin kuin hyvältä tuntui. Eka 10 km aikaan 55.42. Tyytyväinen olin, koska 56 min olin ajatellutkin ekan kympin menevän. Mutta olin jo tuossa vaiheessa varma, että jalat eivät tule kestämään, oireita asiasta alkoi jo olla. Mietin, että jos tulee yksikin kramppi, keskeytän heti juoksuni. 13 km jalat kestivät hyvin, mutta 14 km jälkeen juoksu jatkuikin sitten täysin pökkelöjaloilla, jotka tuntuivat painavan tonnin kappale. 14 km juomapaikalle tullessani huomasin myös pudottaneeni toisen geelini varmaan edellisen ottamisen yhteydessä. Se olisi ollut suolaa sisältävä Squeezyn tomaattigeeli. Mutta muistin, että sain Saaralta kaksi suolatablettia, jotka nyt tulivatkin sitten ehkä tarpeeseen. Näillä mentäisiin loppumatka.

Vaikka jalat painoivat ja vauhti hidastui päälle 6 min/km, kramppeja ei yrittänyt tulla. Koko ajan pelkäsin, että koska ne alkaa, mutta jalat olivat vaan tosi raskaat ja pökkelöt, mutta ei kramppeja. Jatkoin matkaani rauhallisesti. Tuntui vähän hölmöltä juosta töpöttävillä jaloilla ja kuitenkaan minulla ei edes hengästyttänyt. Aloin jo pikkuhiljaa uskoa, että pääsen jaloilla maaliin asti. Muutoin matka oli sujunut loistavasti. Vatsan kanssa ei mitään ongelmaa, urheilujuomakin upposi, vaikka se ei ollut itsellä käytössä olevaa merkkiä. Kaikki muu oli täydellisesti kunnossa paitsi jalat. Juomapaikoilla kyllä kulutin liika aikaa, kun pari mukillista aina join ja hidastin  kävelyksi siksi aikaa.

Jösses, kun on päättäväinen ilme!

Loppukilometrit sujuivat yllättävän joutuisasti. Ihan yllätyin kun katsoin kelloa, että muutama kilometri jäljellä. Loppukiriä en uskaltanut ottaa jalkojen takia, mutta jonkin verran olin tahtia kuitenkin kiihdyttänyt. Pari kilsaa ennen maalia sitten ajatuksissani juoksin vielä väärälle tiellekin, mutta tajusin mokani nopeasti, kun huomasin, että kalkkiviiva hävisi jonnekin. Eikun käännös takaisin. Maksimissaan puoli minuuttia ehkä hävisin tuon pikkupummin takia. Loppumatkalla taisin muutaman juoksijan jopa vielä ohittaa, vaikka mitään loppukiriä edelleenkään en uskaltanut ottaa. Maalissa kuulin kuuluttajan kuuluttavan ajakseni 2.05.02 ja ensimmäinen ajatus oli, että oho, kauden paras näillä tönkköjaloilla! :)

Ihan ok juoksu siis, ensi fiilikset olivat ihan tyytyväiset. Pysähtyminen ei vaan ollut jaloille mieleen, ne olisivat halunneet olla liikenteessä edelleen. Repun hakuun ja kylläpä minun olikin pitänyt se korkealle jumppasalin katsomoon viedä. Tönköillä jaloilla kipuaminen oli suoritus. Palauttavaa juotavaa ensin alle ja sitten suihkuun. Pukukopissa oli jälleen mukava jutustella muiden juoksijoiden kanssa. Onnistumisista on aina mukava kuulla!  Tässä tapahtumassa on myös juoksijoille ruokailu järjestettynä ja kyllä yksinkertainen jauhelihakeitto maistuikin hyvältä. Loistava järjestely tällainen, toivottavasti pysyy, vaikka tapahtuma näyttää kasvavan koko ajan.

Olin aika väsynyt ja voipunut. Yleensä en ole milläskään puolikkaan juoksemisen jälkeen. Väsymyksestä huolimatta lähdin odottamaan Saaran maaliin tuloa maratonilta. Kohtahan hän sieltä pirteänä jo juoksikin maaliin ollen naisten maratonin kakkonen loistavalla ajalla! :) Kaupan kautta kotiin ja kotona poika oli leipomassa sämpylöitä ja paistamassa pizzaa. Olipa luxusta, kun äiti sai kotiin tulessa heittäytyä vaan sohvalle ja mussuttaa tuoretta sämpylää ja ottaa rauhassa palauttavat päiväunet!

Tämä puolikas oli minun kymmenes puolikkaani, tämän vuoden viides. Mahdollisesti juoksen vielä yhden maastopuolikkaan, jos vain saan jalat palauteltua kuntoon. Jos en, alkakoon ylimenokausi jonka aikana teen kaikkea muuta kuin juoksen. Näin ainakin suunnittelen... Ensi vuonna kausi alkaakin jo maaliskuussa. Uudet suunnitelmat ja uudet kujeet. Ei tulostavoitteita, ainoastaan hauskanpitoa tiedossa! Toivotaan, että terveyttä vaan riittää, tämä kausi on ollut sen suhteen vähän turhan rikkonainen.

ExtremeRun

Lauantaina oli vuorossa "kesän kevennys" ExtremeRun Oulun Nallikarissa. Ihan puhtaasti hauskanpitoon tähän hommaan lähdin, mutta täytyy sanoa, että matkan aikana välillä meinasi olla hauskuus vähän hakemisessa ;) Loistava ja hyvin järjestetty tapahtuma ja hauskaa oli sekä tulipa opittua itsestäkin vähän uutta ja kohdattua vähän niitä rajoja, jotka meinasivat olla jopa minulle vähän liikaa. Mutta sehän extremen tarkoituskin on!

Neljä rohkeaa Supernaista meidän työporukasta uskaltautui radalle!

Ja tietenkin PintakaasuttelijoistaTarakka-Sanna
on aina valmiina silloin, kun tapahtuu!
Kuvaus: Saara

Ässät valmiina starttiin! Kuvaus: Saara

Ja eturivistä tottakai! Kuvaus: Saara

Ja sitten lähdettiin liikenteeseen. Hui, kun ihmiset menivät lujaa! Ja niinhän siinä kävi, että ensimmäisellä esteellä jäin jo nopeampien jalkoihin ja tulin taklatuksi ihan sata-nolla. Mukkelismakkelis putkien sekaan ja kylläpä sieltä oli työläs nousta ylös. No, ei se auttanut kuin koota itsensä ja yrittää eteenpäin. ;) Peukalo oli ottanut osumaa, mutta eihän sitä peukalolla juosta. Sääri vuosi verta, mutta se huuhtoutuisi sitten meressä. Matka jatkui. Seuraavana oli rengaseste, jonka hyvin rauhallisesti ja varmasti suoritin. Sitten hetki vähän helpompaa etenemistä. Ekalla kilometritolpalla huomasin olevani, kun aikaa oli kulunut vähän yli 5 min ja tajusin ilmeisesti eteneväni ihan vauhdilla, joka ei todellakaan ollut tarkoitus :) Samantien himmailin vauhdit vähän järkevämmiksi.

Sitten tulikin eteeni koko reitin pahin este minulle. Samat putket missä kompuroin aikaisemmin ylittäessäni niitä, piti nyt ryömiä sisältä läpi. Etukäteen jo arvelinkin putkien olevan minulle kova paikka, mutta en kyllä empinyt yhtään, kun valmiiksi verisillä polvilla sukelsin putkeen. Ahdasta, ja polviin sattui. Etenin kieli keskellä suuta hyvin rauhallisesti, takana jo joku hoputti. Ja tietenkin sain itseni jumiin putkeen! Paniikki uhkasi yltyä, mutta pakotin itseni rauhalliseksi ja otin vähän pakkia. Sitten taas pikkuhiljaa eteenpäin. Tässä tilanteessa ei kyllä ollut itku kaukana! Pääsin putkesta ja ajattelin, että enää minua ei putkeen kyllä saa!

Putket - painajainen! Kuva: ExtremeRun

Sitten kiikuttiinkin rakennustelineitä pitkin korkeuksiin ja takaisin alas ja pakko sanoa, että putkien jäljiltä tämä ei tuntunut miltään. Vaikka en rakasta korkeita paikkoja, niin ihan piece of cake edellisen kokemuksen jälkeen. Meri tulikin seuraavaksi minulle ja verisille jaloille pelastuksena ja sain siellä huuhdeltua itseäni vähän siistimmäksi. Aallonmurtajalla edettiin kivikkoista reittiä pitkin ja tämähän sopi minulle hyvin, kun tuoreeltaan kuitenkin olen polkujuoksua kivikoissa juossut. Harmi vaan, että satuin aika ruuhkaan siinä, koska olin selkeästi ketteräjalkaisempi kuin edellä menijät, mutta ohittelemaan ei ollut järkeä lähteä. Tyydyin kävelemään muiden perässä.

Kuva: ExtremeRun

Seuraavaksi oli taas edessä jotain kiikkumisestettä, joka ei nyt mitenkään hirvittävä ollut, joskin piti parin metrin korkeudesta hypätä hiekalle, mutta eihän se ollut kuin hypätä vaan. Sitten pääsi jo vähän taas oikeasti juoksemaankin. Siitä tykkäsin! Juoksu oli minulle tänään selkeästi se helpoin osuus. Nautin joka askeleesta minkä sain esteettömästi juosta. Renkaat meni taas ongelmitta läpi ja korkea rakennustelinekin ylitettiin ilman mitään ongelmia. Sitten pidempi pätkä juoksua metsämaisemissa. Ihanaa! Juoksu kulki ja ihan piti rajoittaa itseä, etten vaan juoksisi liian kovilla sykkeillä. Minua ei haitannut edes polulla olevat auton romut, joka piti ylittää. Pitkillä jaloilla pystyin harppaamaan suoraa konepellille ja siitä katolle, mutta katolta tulin varoen alas, ettei sattuisi haavereita. Tämä osuus oli minulle helppoa, mutta totuus hommasta tuli kohta taas eteen...

Kuva: ExtremeRun

Kuva: ExtremeRun

Painajainen -putket! olivat edessä jälleen! Taas pitäisi sukeltaa putkeen ja mennä sen läpi! No niin minä tein. Menin putkeen ja edellisestä viisastuneena pääsin sen jumiutumatta läpi ja paniikkiakaan ei tullut. Mutta olin kyllä niin onnellinen, kun pääsin putkesta taas ulos. Polvet olivat vaan ihan tulessa... Rakennustelineen jälkeen mereen ja kohti uutta kierrosta. Saara oli rannalla kuvaamassa ja yllätyksekseni Susanna juoksi minulle minun oman juomapullon, jossa oli lämpimän kelin takia omaa nesteytyssotkuani. Ihanaa nähdä Sussuakin! Hassua, että kelistä en kärsinyt yhtään. Mielestäni täydellinen juoksukeli. Kuulin, kun jotkut taivastatelivat liian kuumaa juoksukeliä, mutta tänään olin asiasta eri mieltä. Kelissä ei ollut mitään vikaa.

Uudelle kiekalle ja tällä kertaa ylitin putket tyylikkäästi ilman mitään ongelmia. Muutoinkin kaikki sujui ongelmitta aina seuraavaan putkeen menoon saakka. Ajatus putkeen menosta ei houkuttanut, mutta menin kuitenkin. Putkeen mennessä paukautin pääni putken reunaan. Kirosana ja putkeen ja puhdas suoritus polvilla, jotka olivat taas entisestään verisemmät ja auki. Tällä kertaa rakennustelineet eivät sujuneetkaan ihan ongelmitta, kun eka kiekalla loukkaantunut peukaloni oli turvonnut entisestään ja kädellä telineeseen tarttuminen ei sujunut ihan kivutta. No, kyllä se tästä. Meri huuhteli jälleen haavani ja edessä oli aallonmurtaja. Edellisestä kerrasta viisastuneena juoksin itseni muiden edelle, että pääsen esteettä kivikossa etenemään. Ja tämähän sujui! :) Aallonmurtaja, sama mistä olen lähtenyt avoveteen uimaankin oli selkeästi minun kaverini!

Kiipeilyeste oli taas minulle aika tuskallinen, kun kipeällä kädellä tarttuminen oli vaikeaa. No kohta pääsee taas juoksemaan kunnolla. Mutta nyt alkoi juoksukin vähän tökkimään, kun polvitaive, joka oirehtinut jo kuukauden, alkoi kipeytyä. Tai pohkeen yläosassa oli kovin kipu. Ja taas rakennustelineen ylitys, joka tässä vaiheessa alkoi jo mietityttämään, onkohan tämä enää ihan turvallista kiikkua korkeuksiin kädellä, joka on kipeä...? Juoksua metsäpolulla, joka oli muutoin taas ihanaa, mutta pohje/polvitaive oli kiukkuinen. Autot harpoin edelliseen tapaan ongelmitta, mutta jo mietin, että pitääkö lopettaa matkan teko kahteen kiekkaan. Ei, sitä en tee!

Neljäs kerta putkeen täysin rikkinäisillä polvilla. Silloin tiesin, että varmasti enää en putkeen tule menemään. Ja kun peukalo oli edelleen tuskallisen kipeä telinettä kivutessa, päätin, että matkan teko loppuu nyt. En hajoita itseäni enempää, ettei seuraukset ole pahemmat. Päätöksestä huolimatta oli aivan hirveän vaikeaa suunnata maaliin, eikä uudelle kierrokselle. Mutta tiesin, että näin on parempi. Maalissa Saara ja Susanna odottivat. Ihanaa oli mennä maaliin, kun näki että tytöt ovat siellä. Mitali kaulaan ja harmitus jäi siihen. Hymy palasi huulille. Tämä oli minun suoritus tänään. 

Sitten jännättiin Sannaa maaliin ja tyttöhän tekikin aivan huikean suorituksen ollen kilpasarjan 6! Pirjo, työkaverikin löysi minut ja hänen saattelemana ensiavun kautta aurinkoiselle terassille nauttimaan siideristä ja auringosta ja odottamaan loput työkamut maaliin. Taisi olla minun ensimmäinen terassikäyntini tälle kesälle. :) Kaiken kaikkiaan huikean ihana päivä, jota en vammoista huolimatta vaihtaisi pois. 

Ja makkaraa urakan jälkeen! Kuvaus: Saara

Superleidit! Kuva: ExtremeRun

Hyvissä voimin, yhtenä kappaleena

Pintanaarmu...

Jos aikataulut vain ovat suosiolliset, tulen ensivuonnakin olemaan mukana, edelleen hupisarjalaisena. Siihen mennessä aion kuitenkin opetella sen, että esteet voi tarvittaessa myös kiertää. Putkeen en enää aio mennä! Ja jos tähdet ovat oikein suosiolliset, tästä perheestä saattaa löytyä toinenkin puupää, joka lähtee tähän seikkailuun mukaan! ;)

Polkujuoksua yöttömässä yössä

Ensin vähän Paavo Nurmesta

Paavo Nurmen maalissa kaverit ja perhe odottivat toimittajien kanssa

Jäi Paavo Nurmi raportoimatta tänne omien lomakiireiden takia. Kotiin päästyä loppuloma kului tehdessä remppaa ja suursiivousta, joka edelleen on kesken. Mutta eipä paljoa raportoitavaa Paavolta olekaan, kun ylimittaisen kympin takia aika ei ole vertailukelpoinen. Muutoin loistava tapahtuma ja hyvä fiilis jäi tapahtumasta. Ja päästiinhän me Turun Sanomiinkin! :)

Sitten asiaan

Tänään on ollut ensimmäinen työpäiväni loman jälkeen. Eilen illalla olen kotiutunut Sallatunturilta, jossa edellisenä yönä juoksin Salla Midnight Trail Marathonin 21 km. Tämä polkujuoksu oli minulle elämäni ensimmäinen, mutta se taisi kerralla viedä minut mennessään! Asfaltilla juoksu ei tämän jälkeen taida tuntua enää miltään. :)

Kolmen naisen voimin lähdimme Sallaan. Kaikkien aikomuksena oli juosta
puolikas polkumaraton, mutta toisin kävi. Saara ja Paula päättivätkin muutama
tunti ennen starttia juosta täyden matkan.

Niin siinä kävi lounastaessamme lauantai-iltapäivänä Keloravintolassa maittavaa lounasta, että tytöillä vaakakuppi alkoi kääntymään täyden matkan puolelle. Päätös syntyi lopulta aika helposti, eikä sitä juuri epäröity. Rekisteröitymisen jälkeen lähdimme lepäilemään ja suorittamaan viimehetken tankkauksia majapaikkaamme Erittäin Sallainen mökkikylään. Lepäilimmekin jonkin aikaa, mutta helle oli kova, ja viilennystä keholle jostain oli saatava. Mökkikylässä Caravan alueella sijaitsi onneksi järvi, jossa oli hyvä uimaranta. Ei muuta kuin järveen viilentämään kehoa ja tunteita.

Helle oli kova. Ainoat mahdollisuudet viilentymiseen olivat joko kylmä
suihku tai  järvi. Molempia hyödynsimme.

Uintireissun jälkeen lepäilimme vielä hetken ja sitten alkoikin varusteiden miettiminen ja matkaevästen valmistelu. Yllättävän rauhallisissa tunnelmissa ja nopeilla päätöksillä kaikki sujui. Yhteistyöllä sujuu meiltä mikä vaan!

Pitkän odotuksen jälkeen oli vihdoin startin aika!

Lähtöalueella olikin jo kuhina, kun sinne saavuimme. Suoritimme viimehetken valmisteluina normaalit vessakuviot ja valokuvaukset sekä tervehdimme muita juoksijoita. Minulla ei omassa Polarissani gps ottanut toimiakseen, vaikka monta kertaa sammutin ja yritin. Se vähän hermostutti, mutta tytöt sanoivat että anna olla, pärjäät ilman sitäkin. Senkun juokset vaan! Tyydyin sitten tähän ja pakotin itseni olemaan ajattelematta koko asiaa.

Koska polkujuoksu oli minulle ensimmäinen, olin päättänyt juosta hyvin rauhallisesti, ettei mitään yllätyksiä tulisi. Matkan ensimmäinen kilometri taisi olla minulle vaikein, vaikka ei se oikeasti yhtään vaikea ollutkaan. Matka alkoi nousuvoittoisesti ja aurinko paahtoi illalla yhdeksän aikaan vielä armottomasti. Asteita oli varjossakin vielä reippaasti yli 20 astetta. Suuta kuivasi ja heti ensimmäisessä kunnon nousussa jo jouduin imemään vettä suuhun kostukkeeksi. Nousu oli myös sen verran jyrkkä, että suosiolla päätin sen kävellä ylös. Tämän jälkeen päästiinkin metsän siimekseen kunnon poluille ja fiilis nousi kuin taikaiskusta!

Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä tulisi olemaan edessä, mutta en suonut sille ajatustakaan. Nautin täysillä juoksusta upeassa ympäristössä ja metsän ihanasta tuoksusta. Askel soljui kuin itsestään ja kaikki vaan natsasi. Vauhdeista ei ollut mitään tietoa, mutta aikaisemmin minun kanssa juosseet olivat jostain syystä jääneet näkymättömiin. Ensimmäisellä juomapaikalla sekoitin veteen Specialyt jauhetta. Ajattelin, että helteessä olisi hyvä jo alusta asti huolehtia hyvästä nesteytyksestä. Selässä juomarakossa minulla oli vettä, jota pieninä annoksina otin koko ajan juoksun lomassa myös.

Maasto oli vaihtelevaa ja välillä hyvinkin haastavaa. Aika monesti iskin varpaitani juurakoihin ja kiviin. Pari kertaa tunsin kiven tai juurakon päälle astuessani, että nilkkaa viiltää. Kerran meni myös oksa poikittain kenkien väliin ja sen seurauksena vähän myös polveakin viilsi. Pikkujuttuja kuitenkin. Toisellekin juomapaikalle tulin edelleen yksin. Siellä otin geelin ja vettä. Minulle oli kerrottu, että tämän jälken tulisi pahin nousu. En tiennyt mitä se tarkoittaisi, mutta päätin edetä rauhallisesti, varsinkin kun maasto oli hyvin haastavaa. Nousua oli pitkästi, mutta ei jyrkästi. Otin kuitenkin aika paljon kävelyaskeleita ihan turvallisuussyistä. Samalla päätin myös nauttia mukana olevan mustikkakeiton. Tässä vaiheessa alkoi takaa kuulua askeleita ja sain seuraa. Se sopi minulle hyvin. Porukassa on mukavampaa kuin yksin. Loppujen lopuksi en itse pitänyt nousua mitenkään pahana nousun takia, enemmän maaston haastavuus teki siitä hankalan.

Kolmannelle juomapaikalle menimme edelleen neljän porukassa. Siellä otin vain vettä. Olin pärjännyt energian ja nesteytyksen suhteen loistavasti, mitään ongelmaa ei ollut. Ei hölskynyt, ei ollut nälkä, eikä vatsa temppuillut. Jatkoimme yhdessä matkaa ja mukava olikin, kun oli juttuseuraa. Totesimmekin yhdessä, kuinka ihana olisi ihailla myös maisemia, mutta kun koko ajan oli katse pidettävä tarkasti polussa. Olin kolmantena porukassa ja vauhti ei ollut mitenkään kova. Minä aika pitkälti selvisin ottamalla pelkästään pitkiä askeleita ja hyvin pysyin vauhdissa. Kuitenkaan minulla ei ollut mitään haluja ohittaa ja lähteä yksin taivaltamaan. Ja ehkä parempi niin. 

Jossain kolmannen ja neljännen juomapisteen puolivälissä suoritin todella tyylikkään ilmalennon kompastuttuani todennäköisesti juurakkoon. Lensin kuin leppäkeihäs rähmälleni ja säikähdin, että tähänkö tämä nyt loppui... Nostin katsettani ja suoraa kasvojeni edessä tökötti mänty. Yritin nousta ylös, mutta kova kipu oikeassa pohkeessa pysäytti. Pohje? En mielestäni lyönyt pohjetta vaan oikean käden, polven ja reiden...? Sitten tajusin, että jalkaan tulleen iskun takia pohje alkoi vaan kramppaamaan. Toiset huolissaan ympärillä kyselivät kävikö pahasti? Sanoin, että krampista selviän, jatketaan matkaa. Vammat selvitetään ja hoidetaan sitten maalissa! Maassa minun rinnan alla oli myös tyhjä muovinen vesi- tai vissypullo. Sitä hetken tyhmänä tuijotin ja ihmettelin ja sanoin, että tuo ei ole minun... Toiset totesivat, että joo, ei ole! Jälkeen mietin, että mahdoinkohan kompastua siihen pulloon? Se jää arvoitukseksi... 

Olin lyönyt reiteni aika pahasti, sen tiesin. En edes uskaltanut katsoa miltä se näytti. Sitä tykytti ja särki. Ainut ajatus silloin oli, että nyt on vaan pidettävä itsensä liikkeessä, että lihas pumppaa koko ajan, ettei veri pakkautuisi iskualueelle. Jos pysähdyn tutkimaan asiaa, peli voisi olla menetetty. Puujalka tästä tulee, mutta vasta kun pääsen maaliin!

Neljännelle juomapaikalle mentiin edelleen porukassa. Siellä otin veden kanssa Specialytia ja huoltoporukka varoitteli edessä olevista pitkospuista, että ovat huteria ja lahoja.. Minun takana juossut nainen meni juomapaikan aikana minun edelle. Ja aika pian meidän kanssa juossut pariskunta päästi meidät ohi ja jatkettiin kahdestaan matkaa. Nainen kiristi tahtia, mutta en uskaltanut vastata tähän. Sen verran ilmalento säikäytti, että kilpasille en uskaltanut ryhtyä. Kunhan pääsen maaliin, se olisi hyvä!

Yksin jatkoin matkaa ja maasto oli koko ajan haastavampaa. Kunnon juoksu ei siellä oikein onnistunut. Välillä oltiin melkein polvia myöten suossa, välillä huonokuntoisilla pitkospuilla, joilla juokseminen oli harmi kyllä vähän vaarallistakin. Matka eteni hitaasti mutta varmasti. Vaikeaa minulla ei ollut muutoin, kuin että reittä särki. Edelleen nautin matkanteosta ja vähän ihmettelinkin kuinka helpolla olin matkasta selvinnyt. Matkan aikana minua ei kaatumisen lisäksi ollut häirinnyt kuin ötökät, joita oli todella paljon, mutta olin asennoitunut siihen, että ötököitä tulee olemaan.

Loppumatkaan tietenkin oli sijoitettu jyrkkä nousu tunturin kivistä rinnettä ylös. Olin ollutkin varma, että moinen nousu matkan varrella täytyykin olla. Loppuvaiheessa matkaa siinä oli kyllä mukavasti haastetta kivuta se ylös. Pari kertaa piti nousun aikana pysähtyä puhaltamaan. Mutta yllättävän äkkiä sitä silti selvisi mäen päälle ja sen jälkeen alkoikin hapottuneilla reisillä vaativa lasku kivirakassa, jossa en uskaltanut ottaa yhtään juoksuaskelta. Maali läheni koko ajan, kuulin jo kuuluttajan kuulutuksia. Viimeinen lasku tunturin rinnettä alas ei myöskään ollut mitenkään helppo juosta, mutta rennosti hymy huulilla juoksin sen alas ja kuulin kuuluttajan kuuluttavan minua jo maaliin. Tarja ja Jussi myös huusivat kannustushuutoja maalialueelta. Jee! Olin maalissa ja aikakin jäi reilusti alle sen, minkä olin olettanut matkalla kuluvan! 

Maalissa!

Sain heti maalissa jäätä reiteeni. Reidessä oli mojovan mustelman lisäksi myös ihorikko. Myös polvessa oli erilaisia ruhjeita sekä oikeassa kädessä hartiassa. Mutta pikkujuttuja, iso juttu oli, että olin juuri juossut ja rämpinyt 21 km tunturimetsissä. Hetken päästä sain myös tietää, että sijoitukseni oli kymmenen kärjessä, ollen 10. Ei kait sitä tuohon voi ensikertalainen olla kuin tyytyväinen! Sain myös väliaikatietoja että Saara oli hurjassa vauhdissa ollen koko maratonin kärkijuoksija ja Paula oli kakkosena!

Maltoin jonkin ajan kuluttua lähteä mökkiä kohti suihkuun ja pukemaan lämpimämpää päälleni. Yöllä olikin jo mukavasti viilentynyt. Vielä piti mennä ottamaan tytöt vastaan maaliin. Ja sieltähän se Saara pirteänä, kuin ei olisi juossut ollenkaan saapui voittajana kovalla ajalla maaliin. Hurja nainen! Paula tuli seuraavana myös niinkuin ei olisi maratonia maastossa juossutkaan. Kyllä olin niin iloinen ja ylpeä tytöistä!

Saara maratonin voittajana maalissa!

Paula maratonin kakkosena maalissa!

Kaikkinensa tapahtuma oli ihan huippu ja kaikki toimi loistavasti. Paikalliset ihmiset olivat todella ystävällisiä ja ikinä ei huolloissa missään kisoissa ole ollut sellaista fiilistä kuin tässä kisassa. Selvää oli, että kaikki olivat täysillä hommassa mukana ja elivät meidän juoksijoiden iloa yhdessä kanssamme. Tämä on kaikista paras juoksutapahtuma minkä koskaan olen juossut ja palo polkujuoksuun jäi nyt kyllä lähtemättömästi minuun. Sallatunturin metsiin tulen varmasti palaamaan uudelleen ja suosittelen sitä lämpimästi myös kaikille muillekin. Kiitokset tunturin Keloravintolalle, sieltä sai todella herkullista ruokaa. Parhaat lihapullat mitä missään muualla olen syönyt! Kiitokset myös Tarjalle ja Jussille majoituksesta Erittäin Sallaisessa paikassa, johon uimarantoineen kaikkineen olimme enemmän kuin tyytyväisiä. 

Ja isot kiitokset tietenkin myös juoksukavereilleni niin loistaville Saaralle ja Paulalle! Ootte aivan huippuja! Seuraavaa kertaa odotellessa! 

Ja loppuun kuva puujalasta, jolla oli tänään vähän vaikeahkoa kävellä töissä. Varsinkin portaat toivat vähän haastetta elämään, mutta onhan sitä rankemmastakin maastosta selvitty! ;)

Kuva ei ehkä kerro, mutta hematooma-alue on minun kämmenen kokoinen,
joskin itse mustelma on onneksi jäänyt vähän pienemmäksi.

Sekä vielä tapahtuman facebook sivuilta "varastetut" tuloslistat:

Santa Claus Marathon

Lauantaina, syntymäpäiväni juoksin Rovaniemellä Santa Claus Marathonilla kauden kolmannen puolikkaani. Puolikas oli kauden paras, mutta siitä huolimatta olin lievästi pettynyt. 

Olin tehnyt etukäteen itselleni hyvinkin selväksi, että juoksusta on tulossa vain helppo läpijuoksu. Ennätyksen tekemisestä olin luopunut. Terwan jälkeen en ollut päässyt kuin yhdelle lenkille, koska sairastuin inhottavaan flunssaan, joka siitepölyjen kera meni minun keuhkoihini ja normaalisti täysin uinuva astmani siitä äityi niin pahaksi, että astmalääkitys meni ihan maksimiannoksilla ja po kortisoniakin jo harkittiin. Lisäksi normiarkeni sattui kisaviikolle niin hektiseksi, että valmistautuminen puolikkaalle oli pyöreä nolla. Virhe. Astmalääkitystä aloin purkamaan "normaaliksi" maanantaina. Ihan helposti purku ei käynyt ja maanantai-iltana olin vielä varma, että lauantain juoksu jää juoksematta.

Hitaasti, mutta varmasti keuhkotilanne alkoi helpottamaan ja niin me miehen kanssa lauantaina puoliltapäivin lähdettiin ajelemaan kohti Rovaniemeä. Startti olisi vasta klo 18.00.

Pyysin miestä ottamaan kuvan kisa-asusta
ja niin hän teki...

Pieniä venyttelyjä ennen starttia

Itse Joulupukki lähetti meidät Napapiiriltä matkaan

Lähtöviivalla ei ollut isoa tunkua. Pieni mukava, kansainvälinen
juoksutapahtuma

Ilma oli just sopiva. +15 astetta ja aurinko paistoi. Passasi minulle. Alkumatkasta kyllä heti huomasin, että olisi kannattanut lähteä lyhyillä trikoilla, mutta kävi se näinkin. Mitään etukäteen ajateltua suunnitelmaa minulla ei ollut. Juoksisin ihan tuntemusten mukaan. Alussa oli heti alamäkeä ja aikoinani kun olen alamäkijuoksun tekniikkaa opetellut, se sujuikin minulta loistavasti. 2 km kohdalla reitti meni Santa Parkiin sisälle ja siellä juoksimme pimeässä loivaa alamäkeä kallion läpi Syväsenvaaran puolelle. Juoksu sujui minulla kuin unelma, todella kevyesti ja tuntui hyvältä. 

Ennen kympin kohtaa takaa tuli vanhempi herrasmies, jonka kanssa jatkoin yhdessä matkaa niitä näitä jutellen. Vauhti oli n. 5.40 min/km. Olin tyytyväinen, koska juttelu sujui ongelmitta, ihan kuin normilenkillä olisi ollut. Mies oli paikallisia ja tunsi reitin. Kertoi, että Syväsenvaaraan mennessä olisi loiva ylämäki. Tiesinkin mäestä ja totesin, että siinä varmaan putoan hänen vauhdista. Ja niin kävikin. Se ylämäki oli hirveä! Ja pitkä! Tuntui ettei se lopu koskaan. Yritin edetä rauhallisesti, mutta otti päähän se mäki. Onneksi sen päälle päästyä siellä oli seuraava juomapiste. Se tuli tarpeeseen. Mäkeen asti olin ollut alle kahden tunnin vauhdissa, mutta se haave loppui tuohon mäkeen...Tuon jälkeen en enää oikein saanut juoksusta kunnolla kiinni. Tekniikka hajosi ja jalat olivat tosi väsyneet. Hengitys kulki hyvin. Sen kanssa ei ollut mitään ongelmia. Ajattelin, että juoksen rauhallisemmin kaupunkiin ja siellä otan sitten kunnon loppukirin. 

Puolentoista tunnin juoksemisen jälkeen minulle tuli kauhea nälkä! Koskaan ennen näin ei ole minulle käynyt. Silloin tuli mietittyä moneen kertaan, kuinka tärkeää olisi kisaviikolla syödä kunnolla ja vähän tankatakin. Minulla oli ollut koko viikon niin kiire, että syömiset ja juomiset olivat vähän niin ja näin. Myöskään kisapäivänä en ollut uskaltanut syödä paljoa, koska juoksu oli vasta illalla, enkä oikein tiennyt mitä uskaltaisin syödä, ettei tulisi vatsaongelmia. Johtuiko nälästä vai mistä, mutta myös vatsaani alkoi "kourimaan". Pelkäsin, että vieläkö tässä tulee puskareissu. Mietin uskallanko ottaa ennen viimeistä juomapaikkaa geelin vai pistäisikö se vatsan vaan sekaisin... Mutta koska oli niin nälkä päätin ottaa geelin ja viimeisellä juomapaikalla join kaksi mottia vettä päälle. Kulutin ihan luvattoman paljon aikaa viimeisellä juomapaikalla, mutta vatsan kouristelut pakottivat tekemään kaiken huolella ja rauhallisesti. Melkein heti geelin ja veden oton jälkeen oloni koheni huomattavasti. Vatsakin rauhoittui lähes samantien. Mulla oli varmaan vaan energiat loppuneet kesken kaiken...

Olin ajatellut sitä loppukiriä, että rautatiesillalla lähden reippaaseen juoksuun. Mutta ei puhettakaan, että siitä olisi tullut mitään! Jalat ei totelleet yhtään ja ne painoivat kuin synti. Olisin varmaan lentänyt nokilleni, jos olisi väkisin yrittänyt. Sillan lopussa oli myös kyltti, jossa maratoonarit ohjattiin eri suuntaan. Nyt ei mielen vieressäkään ollut ajatuksia, että yhtään pidempää matkaa olisin halunnut tai pystynyt juosta. Puistatti pelkkä ajatuskin matkan jatkumisesta vielä toisen mokoman. Nopeasti olin kuitenkin takaisin kaupungissa ja tiesin, että maaliin pääsisin kohta. Kelloa en ollut katsonut pitkään aikaan, kun tiesin sen olevan jo reilusti yli kahden tunnin. Loppusuoralla Koskikadun ylämäessä ohitin maratonilta jo maaliin tulevan käsipyöräkelaajan. Jostain syystä se ylämäki ei minulla tuntunut enää missään. 

Melkein maalissa... Kuvittelin juoksevani tuossa loppusuoralla, mutta
lähinnä ryömiseltähän tuo näyttää... :)

Maalissa unohdin taas sammuttaa kelloni, kuten tavallista. Muutaman sanan vaihdoin saksalaisen tai sveitsiläisen naisen kanssa, jonka kanssa myös ajoittain juoksimme yhdessä. Melko heti mieheni ja Kati tulivatkin maalille myös ja matkan kertaaminen alkoi siinä jo heti maaliviivan jälkeen. Lievä pettymys oli minulla heti fiiliksissä, mutta enemmän se taisi johtua siitä, että matkanteko oli tällä kertaa niin vaikeaa. Luulin myös, että reitti olisi helppo, mutta kyllä tuo reitti oli vaikeimmasta päästä mitä minä olen tasamaan tallaajana tottunut juoksemaan. Kummallista, etten kuitenkaan ollut matkan jälkeen yhtään uupunut.

Nälkä kurni edelleen vatsassa ja siitä sitten nopeasti hotellille suihkuun ja Amarilloon syömään miehen kanssa. Reilun tunnin päästä maaliintulosta olin jo reippaana korkkarit jalassa taas menossa. Hyvä, että edes jossain asiassa olen nopea! ;) Ja kylläpä ruoka ja lasillinen punkkua maistuivat niin hyviltä!

Nyt voi jo vähän juhlistaa synttäreitäkin, mutta jälkiruoka suklaakakku jäi
aikomukseksi. Kun vanhenee, niin eihän sitä enää jaksa ihan mahottomia syödä!

Toipuminen juoksusta on käynyt nopeasti. Yhtään rakkoa tai hiertymää ei tullut. Morton ei tälläkään kertaa oireillut kertaakaan. Alan jo uskoa siihen, että olen venyttelyillä saanut jalkateräni parempaan kuntoon! Jaloissa edelleen vähän painaa ja tuntuu, mutta kai se tuon urakan jälkeen saa vähän tuntuakin. Kahden viikon päästä olisi seuraava juoksu, tällä kertaa Turun huudeilla Paavo Nurmi Maraton, jossa kympin enkka käydään laittamassa uusiin lukemiin! :)

Terwapuolikas 2014

Kolmas Terwapuolikas on nyt onnellisesti takana! Fiilikset ovat kaikkinensa huippuhyvät ja olen todella tyytyväinen juoksuuni, koska jännitys ennen tulevaa hellejuoksua oli valtava, mutta tällä kertaa minä olin hellettä vahvempi!

Koko kisaviikon päivittäin monta kertaa jännitin ja seurasin sääennustetta. Ennuste muuttui päivässä monta kertaa... Siitä huolimatta sitä piti koko ajan vahdata. Joka kerta ennen kisaa sama juttu: 10 vrk ennen kisaa alkaa sääennusteen seuraaminen ja aina käy samoin, ennuste muuttuu koko ajan. Vaikka sen tietää, sitä ei voi olla seuraamatta... 

Olin tehnyt tietoisen päätöksen, että kisaviikolla en juokse ollenkaan. Lepuutan jalkoja koko viikon, että lauantaina levänneillä jaloilla sitten juoksen puolikkaan. No, kun keventelee kunnolla miten käy? Koko kroppa on jumissa ja kipuilee, kun eihän se ole tottunut siihen, ettei sitä liikuta. Ihan normaali suojamekanismi tämäkin, mutta siitä huolimatta ehkä jatkossa mieluummin liikun kevyesti myös kisaviikolla. Ei ollut mitenkään miellyttävä tunne kehossa.

Ja kun kisaviikko oli, tottakai erilaisia vastuksia tulee eteen, että usko osallistumisesta viikonlopun juoksuun menisi varmasti monta kertaa. Pojilla oli flunssaa, yksi pojista joutui olemaan koko viikon pois koulusta. Ja perjantaina, kisapäivän aattona kun nuorimmaista hain tarhasta, sain kuulla että 11 lapsesta 3 oli tullut aamulla hoitoon. Kaikki muut vatsataudissa. Päivän aikana kolmesta hoitolapsesta yksi oli alkanut oksentamaan. Ja illalla oma pikkumieheni aloitti oksentamisen, jota jatkuikin sitten läpi yön...

Perjantain olin muutoinkin ollut kuin tulisilla hiilillä koko päivän. Sääennuste näytti hellettä ja mielessä pyöri, onko järjetöntä lähteä puolikkaalle tuossa helteessä... Saaran kanssa keskusteltiin pariin otteesseen puhelimessa ja hän oli lähdössä meitä huoltamaan matkan varrelle. Kun menin Raatista numerolappua hakemaan, en ollut tehnyt vielä päätöstä vaihdanko matkan vai en. Menin kisakansiassa ensimmäisenä ostamaan Squeezyn geelejä ja sitten jututtamaan Tainaa ODL-liikuntaklinikan kojulle.  Siitä sitten siirryin numeronlapun hakuun, eikä mielessä ollut pienintäkään epäilystä, ettenkö kävelisi puolikkaan pöydälle hakemaan lapun matkalle mihin olin ilmoittautunutkin. Antaisin omat nesteytysjuomat (osmosalinakin tunnetaan) Saaralle reitin varrelle ja tein päätöksen juosta rauhallisesti, ennätyksistä viis. Kymppiin vaihto oli liian kova pala, kun oli jo asennoitunut juoksemaan sen puolikkaan.

Kisa-aamu koitti aurinkoisena ja lämpimänä, kuten oli ennustettukin. En hermoillut sitä kuitenkaan enää ollenkaan. Olin päätökseni tehnyt ja hyväksynyt sen, että nyt mennään kelin ehdoilla. Söin ihan hyvän aamupalan ja tein Squeezysta pullollisen juomaa hörpittäväksi. Valmistin myös nesteytysjuomat valmiiksi Vitalinea pulloihin, joista ne olisi matkan aikana helppo sitten juoda. Lähdin kohti kaupunkia, hain väliltä työkaverini Annen mukaan ja ajoimme ensin työpaikallemme, jonne jätin auton parkkihalliin. Kävelimme Raatiin, ja se saikin riittää meille alkuverkoiksi. 

Saara kerkesi soittaa juuri sopivasti, kun olimme melkein perillä Raatissa. Nopeasti kuulumisten vaihdot ja reitin läpikäynti, missä antaa juomat. Suunnitelma vaikutti hyvältä. Minnakin tuli paikan päälle fiini mekko päällä, ettei vaan kukaan luulisi, että hän on juoksemaan lähdössä :) Vessaa kun etsittiin törmättiin myös Susannaan, joka oli löytänytkin ihan privaattipukuhuoneen, jota sitten saimme ihan rauhassa käyttää. Takaisin pihalle, jossa Saara edelleen päivysti sekä Sannakin vihdoin löytyi porukkaan mukaan ja Karikin löysi meidät. Sitten lähtökarsinoihin.

Asetuin lähelle kahden tunnin jäniksiä. Matkan teko alkoi aikamoisessa ruuhkassa ja osumaa tuli joka puolelta. Mutta keskityin vaan juoksuun, kyllä se ruuhka jossain vaiheessa helpottaisi. Matkan teko kävi yllättävän helposti. Juoksin vaan muiden perässä. Mitään ongelmia ei ollut. Juoksin jänisten kanssa porukassa reilu 6 km, mutta kun sykkeet kävivät päälle 170 tarkoituksella hiljensin, ettei helle tekisi tepposia. Juoksin tahtia, joka tuntui helpolta. Saara ei huomannut minua ensimmäisessä "omassa juottopaikassa", mutta onneksi itse huomasin Saaran ja palasin vähän takaisin päin hakemaan pullon. Jatkoin omaa juoksuani.

Olin alussa tehnyt myös päätöksen, etten seuraa aikoja ollenkaan kellosta. Kympin kohdalla kuitenkin vilkaisin aikaa ja ihan tyytyväinen aikaan olin. Juoksu oli edelleen helppoa ja oma juoma toimi hyvin. Join joka juomapaikalla vuorotellen urkkajuomaa ja vettä. Joka juomapaikalla myös kaadoin motillisen vettä päälleni. Käytin myös ihan kunnolla aikaa juomiseen, join rauhallisesti kävellessäni motit tyhjäksi. Minulla vähän nauratti, kun jollain juomapaikalla oli nuoripari samaan aikaan ja tyttö epäuskoisesti ensin katsoi minua kun kaadoin vettä päälleni ja sanoi sitten pojalle: "miten me ei hoksittu, että noinkin voi tehdä?" No nyt hoksivat ja varman seuraavilla juomapaikoilla tekivät samoin.

Juoksu on iloinen asia!

Minulla oli koko ajan ihan helppoa ja fiilis korkealla kun juoksin. Jaksoin jutella ja tsempata myös muita matkan aikana. Pari tyttöä väänsi itkua, kun olivat pudonneet jo kauas aikatavoitteesta. Yritin lohdutella ja sanoa, että kun on helle, pitää suhteuttaa juoksukin siihen. Muistin hyvin viimevuotisen oman juoksun ja omat epätoivon tunteet, kun aikatavoite valui käsistä. Nyt olen kuitenkin päässyt siihen "tilaan", että haluan mieluummin nauttia juoksusta, kuin naama irveessä yrittää vääntää väkisin ennätystä. Kesähän on vasta alussa, kisoja tulee kesän myötä vielä muitakin! Yksi poika kertoi luovuttaneensa verta viikkoa ennen kisaa. Juoksu ei kulkenut. No varmasti nyt oppi hänkin, että jatkossa ei ehkä kannata toimia samoin viikkoa ennen puolimaratonia.

Saaran "huoltoauto"  (Kuva Saaran)

Koivurannan kahvilan kohdalla olivat Saara ja Kari. Saaralta sain valmiiksi avatun juomapullon ja huikkasin Saaralle, että kaikki hyvin, minulla ei ole mitään hätää. Juoksu kulkee helposti! Juoksu todella kulki mukavasti ja silloin päätin vähän kiristää, kun ei kuitenkaan enää ollut niin montaa kilsaa maaliin. Hymy huulilla juoksin eteenpäin ja mielessäni taas harmittelin, että matka loppuisi kohta. Voimia oli niin hyvin että jaksaisin lähteä vaikka toiselle kiekalle ;) Mitään käsitystä minulla ei ollut ajasta ja siitä mihin aikaan tulisin maaliin. Joku huuteli minun takana jollekin, että alle kahteen tuntiin menee. Silloin minun oli pakko katsoa kelloa, että onko juurikin totta. No, joku oli varmaan laskenut puolikkaan olevan vain 20 km, koska kyllähän tässä useamman minuutin yli kahden tunnin menisi. 

Juoksin lopun ilmeisesti ihan reippaasti, koska selkiä ohittelin koko ajan. Ja ei väsymystä tai ongelmia helteestä edelleenkään tuntunut olevan. Kohta olinkin Raatissa ja stadionilla. Huippua oli taas juosta kenttää ympäri! Ohittelin stadionkierroksella useamman selän ja viimeisen satasen vedin pikajuoksuvauhtia (ainakin omasta mielestäni) ja juuri ennen maaliviivaakin ohitin viimeiset selät. Maalissa olin yhtä hymyä (toimitsijat taisivat pitää minua ihan höpsönä) ja heti huomasin Annen myös siellä! Annea halaamaan ja onnittelemaan, hänellä ensimmäinen puolikas ja heti kahteen tuntiin! Loistava suoritus!

Evästelyn jälkeen menimme tuttuun "yksityispukuhuoneeseemme" ja siellähän Susannakin jo oli juostuaan myös loistavan juoksun. Yhdessä tarkastelimme taisteluvammojamme ja siellä vasta tajusin, että morton ei ollut oirehtinut KERTAAKAAN koko juoksun aikana! Adidas Adizero Adios 2 sopii siis jalkaani loistavasti, vaikkakin inhottava rakko varpaaseen tulikin. Pahoittelut, jos joku voi pahoin nähdessään nämä iljettävät varvaskuvat.

Heti kisan jälkeen

Tällä jalalla ei ihan heti juosta

Suihkun jälkeen siirryimme läheiseen ensiapuhuoneeseen jossa sain suojan rakon päälle, että pääsen kävelemällä Raatista pois. Rakkoa hoidettaessa Susanna selosti oven suulta kuinka Svante juoksee juuri loppusuoraa ja tulee maratonilta alle kolmeen tuntiin maaliin! Nyt oli jo vähän kiire päästä katsomaan muita maaliintulijoita. Mikäpä se oli sitten istuskella urheilukentän nurtsilla ja kannustaa loppusuoraa juoksevia maratoonareita! 

Kohta olimmekin yhtenä ryhmänä kokoontuneet vaihtamaan kuulumisia juoksuradan päähän. Välillä pisti kyllä vähän naurattamaan, kun kaikki yhteen ääneen hölpöttivät ja pulputtivat suu hymyssä koko ajan. Loistavia suorituksia tuli Pintakaasuttelijoilta: Sanna ja Lotta juoksivat ensimmäiset maratoninsa aivan loistavasti! Jukka ja Timo olivat itse hieman pettyneitä ensiksi, mutta mahtavat suoritukset hekin tekivät raskaassa kelissä. Tosi tyytyväisiä saavat olla itseensä!  Selväksi tuli myös, että Saara oli tavalla tai toisella auttanut kaikkia meidän porukan juoksijoita, mutta myös vieraitakin juoksijoita. Saara on kyllä niin huippu! 

Pintakaasuttelijat Seija ja Jukka (Kuva Saaran)

Itse olen myös edelleen hyvin tyytyväinen juoksuuni. Todennäköisesti juoksin vähän liian hiljaa, mutta ei se haittaa, kun jäi niin hyvät fiilikset. Oma nesteytyssysteemini myös toimi! Samalla nesteytyksellä uskallan joskus juosta myös sen koko maratonin. Toivottavasti senkin aika koittaa vielä joskus!