Vuoden 2014 yhteenvetoa

Hieman on päässyt jo vierähtämään tämä päivitys, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan...

Alkuvuosi on mennyt ensin lomaillessa ja sitten heti iskikin kunnon flunssa, josta edelleen toivutaan. Myös viime vuodesta jäi valitettavasti päällimmäisenä mieleen vammat ja loppuvuoden sairastelu. Edellisestä vuodesta 2013 olin kirjoittanut seuraavaa: 

"Koko kesän kilpailukausi oli minulla ehyt. Minua ei vaivannut mikään. Loppukesästä morton kylläkin, mutta ei läheskään niin pahana kuin edellisenä kesänä. Pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin, mihin olin suunnitellutkin. Tästä olen erityisen iloinen! Olen selkeästi tehnyt harjoittelun suhteen jotain oikein, vaikkakin ehkä vauhtien kustannuksella, mutta pistän kuitenkin terveyden ja vaivattomuuden vauhtien kehittymisen edelle."

Alkuvuosi 2014 oli ehjä ja sain hyvän harjoittelukauden kesää ajatellen alle. Tavoitteita ei ollut sen kummemmin, koska tiesin vuoden etukäteen olevan muutoinkin aika rankan, joten harrastuksesta en halunnut enempää lisäkuormitusta itselleni ottaa. Menisin vain fiiliksellä. Nyt jälkikäteen kun ajattelee, tuo päätös oli hyvä. 

Keväällä kisakausi aukesi Prahan puolikkaalla. Kokonaisuutena olen tyytyväinen kisaan, vaikka onkin ollut tähän asti ainut kisa missä olen kärsinyt kunnon krampeista. Alkuun ajattelin kramppien johtuneen mukulakivistä, mutta jälkikäteen mietittynä edellisen päivän lennot sekä illan kävelymaraton Prahaan tutustuen plus kisareitin mukulakivet taisivat olla kaikki yhteisvaikuttamassa kramppien syntyyn. Juoksin kaikesta huolimatta hyvän juoksun, joka ei jäänyt edes kauas ennätyksestä.

Terwalla sitten oli jälleen kerran hellettä ja se sai minut varovaiseksi ja jälkiviisaana ajatellen, liian varovaiseksi. Helteestä huolimatta juoksu oli minulle tosi helppo ja hitaan alun jälkeen kiristin loppua kohden. Jos olisin ollut rohkeampi, ennätys olisi aika varmasti tullut. Nyt jäin siitä vajaa kolme minuuttia. Tämä kisa on ainut kisa mikä on jäänyt harmittamaan, etten juossut kunnon juoksua. Varaa ja voimia parempaan juoksuun olisi ollut reilusti.

Terwan jälkeen sain pienen flunssan ja kesäkuun puolivälin Santa Claus Maraton oli hetken vähän vaarassa. Mutta tokenin niin, että pääsin juoksemaan. Jos Terwa oli helppo, niin tämä juoksu olikin sitten ihan kauhea! Yhtään parempaan suoritukseen ei olisi ollut rahkeita. Isoin ongelma taisi olla syömättömyyteni, koska kisa oli illalla enkä oikein uskaltanut syödä koko päivänä. Tämäkin asia on nyt opittu kantapään kautta. Aika oli kuitenkin hitusen parempi kuin Terwalla. 

Kesäkuun lopussa oli Turussa Paavo Nurmen kymppi, jossa oikeasti halusin juosta uuden ennätyksen, koska en noita kymppejä juurikaan juokse. Pettymys oli suuri, kun kauan ennen maalia tajusin, etten kerkeä. En myöskään suostunut käsittämään, että miksi näin kävi. Juoksu oli sujunut hyvin ja vaikka lopussa vähän helteessä väsähdin, niin en pahasti kuitenkaan. Illalla sitten selvisikin, että Paavon kymppi oli 300-400 metriä ylipitkä. Jos olisi ollut oikean mittainen, ennätys olisi tullut. Tämä jäikin ainoaksi kympiksi tälle vuodelle.

Heinäkuussa olikin koko vuoden paras kisani. Salla Midnight Marathon, elämäni ensimmäinen polkujuoksukisa. Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä mahdollisesti eteen tulee ja minkälainen reitti on. Matkan teko oli aivan huippua! Poluilla eteneminen oli minulle vaivatonta ja helppoa. Toki en vetänyt lujaa, kun oli vasta eka kerta metsissä. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja ihmiset kaikki siellä todella ystävällisiä. Sain reissusta muistoksi reiteeni kunnon mustelman sekä puujalan, mutta ei haitannut. Tiesin, että jatkossa askeleeni tulevat mitä enenevässä määrin johtamaan metsiin. Kuinka oikeassa olinkaan! Tällä reissulla opin myös syömään kisaa edeltävästi, kun otin mallia matkaseuralaisistani, kokeneista ultraajista, jotka surutta vetelivät suuhunsa kaiken mahdollisen. Ilman heitä olisin todennäköisesti vain näykkinyt jotain pientä, mutta nyt meni nassuun niin pastat, suklaat kuin lihapullatkin. Ja itse kisassa ei mitään ongelmia vatsan kanssa!

Polkujuoksija!

Elokuun alussa oli ExtremeRun. Tässä tapahtumassa saatujen vammojen takia, koko loppukauteni meni pieleen. Edelleen tapahtumasta on muistona peukalovamma, joka ei meinaa näköjään parantua millään. Mutta eniten ongelmia minulle aiheutti rajun haavainfektion takia turvonnut polvi ja pohje. Ensin luulin heinäkuun pyöräilyreissuilta polvitapeeseen saadun rasitusvamman äityneen, mutta saman polven haavat tulehtuivat rajusti ja aiheuttivat runsaasti ongelmia minulle. Juoksutaukoa tuli jonkin verran, kovalla alustalla juokseminen oli käytännössä mahdotonta. Siirryinkin kokonaan metsiin ja soille pehmeille alustoille. Siellä polven kanssa pärjäsi kohtuudella. 

Vammautunut juoksija

Juoksutapahtumia jäi juoksematta ja syyskuussa uskaltauduin kuitenkin Kiiminkiin puolikkaalle. Alunperin minun piti siellä juosta elämäni ensimmäinen maraton. Mutta ei puhettakaan, että polvella olisi vielä kokonaiselle uskaltanut. Kiimingissä minulla oli jalat tosi tönkkönä varmaan monestakin asiasta, ei yksin polvesta johtuvaa. Niin hullua kuin noilla jaloilla juoksu olikin, puolikas oli minun koko kauden paras. Jäin ennätyksestä vain puolitoista minuuttia. Kaikenlisäksi kämmäilin juoksun aikana ja menetin aikaa niidenkin takia. Lähdin juoksuun hänniltä, kun luulin, että mitataan nettoaikaa ja lopussa vahingossa juoksin harhaan. Ilman näitä kämmejä olisi ollut mahdollisuudet ennätykseen. Ja ilman tönkköjalkoja mahdollisuudet vaikka mihin...

Sitten lokakuun alussa alkoi flunssakierre, joka yhä jatkuu. Virpiniemen maastomaraton jäi välistä ja loppukuusta flunssa alkoi uudelleen mennen myös keuhkoihin. Astmalääkityksellä sain itseni kuntoon pikkuhiljaa ja pikkuhiljaa aloittelin lenkkeilyä taas. Juoksu tuntui heti hyvältä ja kunto ei tuntunut laskeneen yhtään sairastelusta huolimatta. Palasin heti normaaliin harjoittelutahtiin. Marraskuun lopussa osallistuin NUTS Köykkyriin, jossa kiikutaan Köykkyrin rinnettä ylös ja juostaan polkua pitkin alas. Hyvin sujui, eikä mäessä kiikkuminen tuottanut hankaluutta. Olin kyllä Köykkyrissä kerinnyt jo useamman kerran kesän jälkeen käydä harjoittelemassa, joten mäki ei juurikaan tuottanut ongelmia. Minua jopa harmitti jättää kisa kahden tunnin jälkeen, kun oli kiire toisiin pikkujouluihin.

Joulukuun puolivälissä minulla alkoi sitten sykeongelmat vaivaamaan. Ei pystynyt juoksemaan ollenkaan, etteikö sykkeet olisi olleet vk-tasolla. Suosiolla rauhoitin menoa, pidin ihan kunnolla taukoakin juoksusta. Ennen vuodenvaihdetta ja tämän vuoden eka viikolla lomaillessa Gran Canarialla tilanne oli jo ihan hyvä, pystyin taas juoksemaan ilman, että sykkeet hätäilivät. Mutta kun kotiuduttiin lomalta, sairastuttiin poikien kanssa flunssaan heti. Flunssa on ollut myös sellainen, että minun lisäksi urheilevalla pojallani tuli "sydänongelmia", joiden takia me ollaan nyt pidetty harjoittelutaukoa molemmat. 

Tammikuussa juosten hiekkarannalla

Näin jälkiviisaana kun omaa tilannetta ajattelee, minun olisi pitänyt jo silloin marraskuussa sairastelun jälkeen ottaa selkeästi rauhallisemmin, eikä heti palata normaaliin harjoittelutahtiin. Arkikin on kuormittavaa, kun on työt mitkä pitää hoitaa sekä koko perheen harrastukset, joiden takia monesti viikonloputkin menevät kuskatessa milloin mihinkin. Saattaa mennä viikkoja, ettei nuku kunnon öitä, kun aina pitää olla aamuisin johonkin suuntaan menossa. Sairastelun jälkeen kunnon levolla ja  maltillisella harjoittelun aloituksella olisin varmaan välttänyt lievän ylirasitustilan ja mahdollisesti myös tämän flunssan sairastamisen. Ylikuormittuneessa elimistössä vastustuskyky kun on normaalia alhaisempi ja flunssapöpöt pääsevät jylläämään helpommin.

Vaikka etukäteen olen tiennyt kaiken tämän jo, niin siitä huolimatta itsellenikin näin pääsi käymään. Tiedostan asian nyt, mutta en tiedostanut sitä vielä marraskuussa.  Ehkä uskoin, että aikaisempien vuosien sairastamattomuus olisi pysyvä tila. Jos nyt jotain viime vuodesta olen oppinut, niin sen että jos sairastan, otan hyvin rauhallisesti ainakin tupla-ajan kuin mitä sairaus on kestänyt. Tällä hetkellä minulla se tarkoittaa sauvakävelyä juoksun sijaan. 
Mutta jos jotain hyvää vuoden aikana on on tapahtunut, niin venyttelyillä olen saanut mortonini lähes vaivattomaksi!

Sauvakävelylenkin jälkeenkin hymyilyttää...

Tälle vuodellekaan minulla ei ole numeraalisia tavoitteita. Päätavoite on selviytyä NUTS Pallas 55 km kunnialla maaliin. Minulle pelkästään se on jo iso tavoite ja olen todella onnellinen jos siitä selviän! Muutoinkin tulen osallistumaan enimmäkseen polkujuoksu tapahtumiin. Pallaksen jälkeen kalenteri on auki. Todennäköisesti palauttelen itseäni rauhassa ja pidän juoksusta taukoa hetken.  

Ai niin, yksi muutos viime vuoteen on tapahtunut. Juoksen tänä vuonna eri sarjassa kuin viime vuonna... :) 

ExtremeRun

Lauantaina oli vuorossa "kesän kevennys" ExtremeRun Oulun Nallikarissa. Ihan puhtaasti hauskanpitoon tähän hommaan lähdin, mutta täytyy sanoa, että matkan aikana välillä meinasi olla hauskuus vähän hakemisessa ;) Loistava ja hyvin järjestetty tapahtuma ja hauskaa oli sekä tulipa opittua itsestäkin vähän uutta ja kohdattua vähän niitä rajoja, jotka meinasivat olla jopa minulle vähän liikaa. Mutta sehän extremen tarkoituskin on!

Neljä rohkeaa Supernaista meidän työporukasta uskaltautui radalle!

Ja tietenkin PintakaasuttelijoistaTarakka-Sanna
on aina valmiina silloin, kun tapahtuu!
Kuvaus: Saara

Ässät valmiina starttiin! Kuvaus: Saara

Ja eturivistä tottakai! Kuvaus: Saara

Ja sitten lähdettiin liikenteeseen. Hui, kun ihmiset menivät lujaa! Ja niinhän siinä kävi, että ensimmäisellä esteellä jäin jo nopeampien jalkoihin ja tulin taklatuksi ihan sata-nolla. Mukkelismakkelis putkien sekaan ja kylläpä sieltä oli työläs nousta ylös. No, ei se auttanut kuin koota itsensä ja yrittää eteenpäin. ;) Peukalo oli ottanut osumaa, mutta eihän sitä peukalolla juosta. Sääri vuosi verta, mutta se huuhtoutuisi sitten meressä. Matka jatkui. Seuraavana oli rengaseste, jonka hyvin rauhallisesti ja varmasti suoritin. Sitten hetki vähän helpompaa etenemistä. Ekalla kilometritolpalla huomasin olevani, kun aikaa oli kulunut vähän yli 5 min ja tajusin ilmeisesti eteneväni ihan vauhdilla, joka ei todellakaan ollut tarkoitus :) Samantien himmailin vauhdit vähän järkevämmiksi.

Sitten tulikin eteeni koko reitin pahin este minulle. Samat putket missä kompuroin aikaisemmin ylittäessäni niitä, piti nyt ryömiä sisältä läpi. Etukäteen jo arvelinkin putkien olevan minulle kova paikka, mutta en kyllä empinyt yhtään, kun valmiiksi verisillä polvilla sukelsin putkeen. Ahdasta, ja polviin sattui. Etenin kieli keskellä suuta hyvin rauhallisesti, takana jo joku hoputti. Ja tietenkin sain itseni jumiin putkeen! Paniikki uhkasi yltyä, mutta pakotin itseni rauhalliseksi ja otin vähän pakkia. Sitten taas pikkuhiljaa eteenpäin. Tässä tilanteessa ei kyllä ollut itku kaukana! Pääsin putkesta ja ajattelin, että enää minua ei putkeen kyllä saa!

Putket - painajainen! Kuva: ExtremeRun

Sitten kiikuttiinkin rakennustelineitä pitkin korkeuksiin ja takaisin alas ja pakko sanoa, että putkien jäljiltä tämä ei tuntunut miltään. Vaikka en rakasta korkeita paikkoja, niin ihan piece of cake edellisen kokemuksen jälkeen. Meri tulikin seuraavaksi minulle ja verisille jaloille pelastuksena ja sain siellä huuhdeltua itseäni vähän siistimmäksi. Aallonmurtajalla edettiin kivikkoista reittiä pitkin ja tämähän sopi minulle hyvin, kun tuoreeltaan kuitenkin olen polkujuoksua kivikoissa juossut. Harmi vaan, että satuin aika ruuhkaan siinä, koska olin selkeästi ketteräjalkaisempi kuin edellä menijät, mutta ohittelemaan ei ollut järkeä lähteä. Tyydyin kävelemään muiden perässä.

Kuva: ExtremeRun

Seuraavaksi oli taas edessä jotain kiikkumisestettä, joka ei nyt mitenkään hirvittävä ollut, joskin piti parin metrin korkeudesta hypätä hiekalle, mutta eihän se ollut kuin hypätä vaan. Sitten pääsi jo vähän taas oikeasti juoksemaankin. Siitä tykkäsin! Juoksu oli minulle tänään selkeästi se helpoin osuus. Nautin joka askeleesta minkä sain esteettömästi juosta. Renkaat meni taas ongelmitta läpi ja korkea rakennustelinekin ylitettiin ilman mitään ongelmia. Sitten pidempi pätkä juoksua metsämaisemissa. Ihanaa! Juoksu kulki ja ihan piti rajoittaa itseä, etten vaan juoksisi liian kovilla sykkeillä. Minua ei haitannut edes polulla olevat auton romut, joka piti ylittää. Pitkillä jaloilla pystyin harppaamaan suoraa konepellille ja siitä katolle, mutta katolta tulin varoen alas, ettei sattuisi haavereita. Tämä osuus oli minulle helppoa, mutta totuus hommasta tuli kohta taas eteen...

Kuva: ExtremeRun

Kuva: ExtremeRun

Painajainen -putket! olivat edessä jälleen! Taas pitäisi sukeltaa putkeen ja mennä sen läpi! No niin minä tein. Menin putkeen ja edellisestä viisastuneena pääsin sen jumiutumatta läpi ja paniikkiakaan ei tullut. Mutta olin kyllä niin onnellinen, kun pääsin putkesta taas ulos. Polvet olivat vaan ihan tulessa... Rakennustelineen jälkeen mereen ja kohti uutta kierrosta. Saara oli rannalla kuvaamassa ja yllätyksekseni Susanna juoksi minulle minun oman juomapullon, jossa oli lämpimän kelin takia omaa nesteytyssotkuani. Ihanaa nähdä Sussuakin! Hassua, että kelistä en kärsinyt yhtään. Mielestäni täydellinen juoksukeli. Kuulin, kun jotkut taivastatelivat liian kuumaa juoksukeliä, mutta tänään olin asiasta eri mieltä. Kelissä ei ollut mitään vikaa.

Uudelle kiekalle ja tällä kertaa ylitin putket tyylikkäästi ilman mitään ongelmia. Muutoinkin kaikki sujui ongelmitta aina seuraavaan putkeen menoon saakka. Ajatus putkeen menosta ei houkuttanut, mutta menin kuitenkin. Putkeen mennessä paukautin pääni putken reunaan. Kirosana ja putkeen ja puhdas suoritus polvilla, jotka olivat taas entisestään verisemmät ja auki. Tällä kertaa rakennustelineet eivät sujuneetkaan ihan ongelmitta, kun eka kiekalla loukkaantunut peukaloni oli turvonnut entisestään ja kädellä telineeseen tarttuminen ei sujunut ihan kivutta. No, kyllä se tästä. Meri huuhteli jälleen haavani ja edessä oli aallonmurtaja. Edellisestä kerrasta viisastuneena juoksin itseni muiden edelle, että pääsen esteettä kivikossa etenemään. Ja tämähän sujui! :) Aallonmurtaja, sama mistä olen lähtenyt avoveteen uimaankin oli selkeästi minun kaverini!

Kiipeilyeste oli taas minulle aika tuskallinen, kun kipeällä kädellä tarttuminen oli vaikeaa. No kohta pääsee taas juoksemaan kunnolla. Mutta nyt alkoi juoksukin vähän tökkimään, kun polvitaive, joka oirehtinut jo kuukauden, alkoi kipeytyä. Tai pohkeen yläosassa oli kovin kipu. Ja taas rakennustelineen ylitys, joka tässä vaiheessa alkoi jo mietityttämään, onkohan tämä enää ihan turvallista kiikkua korkeuksiin kädellä, joka on kipeä...? Juoksua metsäpolulla, joka oli muutoin taas ihanaa, mutta pohje/polvitaive oli kiukkuinen. Autot harpoin edelliseen tapaan ongelmitta, mutta jo mietin, että pitääkö lopettaa matkan teko kahteen kiekkaan. Ei, sitä en tee!

Neljäs kerta putkeen täysin rikkinäisillä polvilla. Silloin tiesin, että varmasti enää en putkeen tule menemään. Ja kun peukalo oli edelleen tuskallisen kipeä telinettä kivutessa, päätin, että matkan teko loppuu nyt. En hajoita itseäni enempää, ettei seuraukset ole pahemmat. Päätöksestä huolimatta oli aivan hirveän vaikeaa suunnata maaliin, eikä uudelle kierrokselle. Mutta tiesin, että näin on parempi. Maalissa Saara ja Susanna odottivat. Ihanaa oli mennä maaliin, kun näki että tytöt ovat siellä. Mitali kaulaan ja harmitus jäi siihen. Hymy palasi huulille. Tämä oli minun suoritus tänään. 

Sitten jännättiin Sannaa maaliin ja tyttöhän tekikin aivan huikean suorituksen ollen kilpasarjan 6! Pirjo, työkaverikin löysi minut ja hänen saattelemana ensiavun kautta aurinkoiselle terassille nauttimaan siideristä ja auringosta ja odottamaan loput työkamut maaliin. Taisi olla minun ensimmäinen terassikäyntini tälle kesälle. :) Kaiken kaikkiaan huikean ihana päivä, jota en vammoista huolimatta vaihtaisi pois. 

Ja makkaraa urakan jälkeen! Kuvaus: Saara

Superleidit! Kuva: ExtremeRun

Hyvissä voimin, yhtenä kappaleena

Pintanaarmu...

Jos aikataulut vain ovat suosiolliset, tulen ensivuonnakin olemaan mukana, edelleen hupisarjalaisena. Siihen mennessä aion kuitenkin opetella sen, että esteet voi tarvittaessa myös kiertää. Putkeen en enää aio mennä! Ja jos tähdet ovat oikein suosiolliset, tästä perheestä saattaa löytyä toinenkin puupää, joka lähtee tähän seikkailuun mukaan! ;)

Rantalakeusjuoksu - peltojen keskellä auringonporotuksessa

Heräsin lauantaihin erittäin hyvin nukutun yön jälkeen. Kymmenen jälkeen aamupäivällä oli vielä pilvistä ja mittari näytti + 16 astetta. Sama pilvisyys jatkui vielä iltapäivällä. Kerkesin jo ajatella, että ihanaa, illalla saa juosta pilvisessä viileässä kelissä. Mutta kissan viikset! Ennen neljää alkoi pilvet rakoilemaan ja aurinkohan se kohta möllötti pilvettömältä taivaalta niin iloisena tai enemmänkin vahingoniloisena. Aurinko selvästi vainoaa minua...

Suurin osa ihmisistä on  varmasti iloisia auringonpaisteesta eivätkä yhtään ymmärrä, kun minä aina toivon pilviä ja tihkusadetta. Mutta yrittäkää ymmärtää, että jos edes kerran saisin sen kokea tänä kesänä kisapäivänä, niin olisin tosi iloinen. En missään tapauksessa toivo kenellekään huonoja lomakelejä, mutta toivoisin itselleni edes kerran inhimilliset olosuhteet kilpailupäivänä. Vai olenkohan vaan yksinkertaisesti niin huono, etten pysty kunnon suorituksiin normaaleissa Suomen kesäolosuhteissa? 

Rantalakeusjuoksun lähtöpaikka oli peltojen keskellä Lumijoen puolella. Sinne meidät kuljetettiin bussikyydillä. Matka (10 km) juostiin yhteen suuntaan kevyenliikenteenväylää pitkin Limingan keskustaan. Juoksu oli minulle vaikea. Paljon vaikeampi kuin viikko sitten Rovaniemen juoksu, vaikka Rovaniemellä oli vieläkin kuumempi. Vannoin itselleni, että en IKINÄ ENÄÄ juokse helteellä. Sain elämäni ensimmäisen palleakrampin ja aivan hirveän vaikeahan sen kanssa oli juosta. Monta kilometriä meni ihan löntystäessä. Jos ei oltaisi oltu siellä peltojen keskellä, keskellä ei mitään, olisin varmaan keskeyttänyt.  Mutta onneksi on tuota sinnikkyyttä... Kanssakilpailijalla oli myös vastaavia ongelmia juoksun aikana, häntä vähän yritin neuvoa, kun tuntui, että kivun takia jää sinne tien päälle. Sai ilmeisesti krampin menemään ohi, kun myöhemmin ohitti minut kuitenkin.

Sitten n. 8 km kohdalla juoksu taas alkoi sujumaan. En tiedä menikö kramppi ohi vai mitä, mutta oli taas ihan helppo juosta. Viimeisen kilometrin aikana sain myös juostua edellä juoksevia kiinni ja yhden ohituksenkin sain tehtyä. Maalissa olin ajassa 58.33. Aikalailla samaa tahtia kuin viikko sitten. Sähköistä ajanottoa ei ollut, joten nettoaikaa ei mitattu. Vähän kyllä ihmettelen, miten pystyin tuohonkin aikaan noiden vaikeuksien kanssa. Olin ihan varma juostessa, että nyt tulee kaikkien aikojen pohjanoteraausjuoksu...

Tyytyväinen en ole suoritukseen, mutta en nyt hirveän pettynytkään. Vaikka juostessa vannoin, ettei enää ikinä hellejuoksua, niin muutama minuutti maaliintulon jälkeen jo suunniteltiin seuraavaa kisaa Move Maratonia, joka on parin viikon päästä. Oli helle tai ei. Kovin äkkiä ne vaikeudet unohtuu... :) Silloin aion sääsolosuhteista riippuen juosta joko vartin tai puolikkaan.  ExtremeRun aika varmasti jää minulla väliin, kun pitää lähteä lomailemaankin perheen kanssa. Seuraava kymppi on todennäköisesti vasta elokuussa Kempeleessä ja silloinkin aika varmuudella joutuu lämpimissä olosuhteissa juoksemaan. Miten saisinkin itseni toimimaan niin, että juoksu lämpimässä sujuisi ongelmitta...?

Rantalakeusjuoksusta jäi kaikkinensa kuitenkin positiiviset fiilikset. Mukava oli nähdä jälleen juoksukavereita ja jutustella uusien tuttavuuksienkin kanssa. Järjestelyt olivat hyvät ja ihmiset olivat ystävällisiä. Ainut ehkä mikä olisi voinut olla toisin, niin noinkin kuumalla ilmalla vesipisteitä olisi voinut olla edes yksi enemmän. Edes sellainen mistä olisi voinut kaataa vettä päälleen. Jatkossakin aion tapahtumaan osallistua, jos vain tapahtuma sopii aikatauluihin.

Ensi viikolla ajattelin vähän löysäillä juoksun suhteen, kun nuo sykekäyrät vähän pistävät miettimään, että olenkohan ihan kunnolla palautunut, kun ihan en näyttänyt nyt saavan itsestäni irti kaikkea... Vai vaikuttiko kramppi asiaan vai mikä... Mutta joka tapauksessa ensi viikolla ajattelin palailla vähän CrossFitin maailmaan ja harjoitella ainakin leuanvetoja sekä punnerruksia. Ja siihen lisäksi keksiä itselle joitain mukavia metconeja :)