Vuoden 2015 yhteenvetoa

Yksi juoksuvuosi on jälleen saatu pakettiin. Loppuvuonna blogissa on ollut hiljaista, mutta elämä on ollut niin hektistä, että aikaa ja energiaa kirjoittamiseen ei vain ole ollut. Valitettavasti tämä vuosi ei muutenkaan mennyt niinkuin piti. Tiedostin hyvissä ajoin normaalin elämäni kiireet ja kuormittavuuden, jonka takia en asettanut mitään isoja tavoitteita itselleni. Joskus kuitenkin asiat menee hyvinkin erilailla kuin oli ajatellut... Vuosi sitten olen kirjoittanut näin:

"Tälle vuodellekaan minulla ei ole numeraalisia tavoitteita. Päätavoite on selviytyä NUTS Pallas 55 km kunnialla maaliin. Minulle pelkästään se on jo iso tavoite ja olen todella onnellinen jos siitä selviän! Muutoinkin tulen osallistumaan enimmäkseen polkujuoksu tapahtumiin. Pallaksen jälkeen kalenteri on auki. Todennäköisesti palauttelen itseäni rauhassa ja pidän juoksusta taukoa hetken.  "

Alkuvuosi meni sairastellessa ja toipuessa vähän rajummasta virusinfektiosta TGC:lle asti. Vielä silloin kun Gran Canarialle lensin, en ollut varma starttaanko kisaan. Sain tuolla viikolla kuitenkin viimeiset verikokeiden tulokset ja pari päivää ennen kisaa voin sen verran hyvin, että näiden asioiden valossa uskalsin startata. En lähtenyt tavoittelemaan muuta kuin maaliin pääsyä. Rauhallinen pitkä lenkki oli tarkoituksena tehdä. Kisa menikin tosi hyvin, vaikka reitti oli rankka, oli kova helle ja auringonporotus sekä minulla väärät kengät jalassa. Jaksoin ja voin koko kisan  ja kisan jälkeenkin todella hyvin! Kisan aikana suostuin myös haastateltavaksi jossa lupasin palata TGC:lle vielä uudestaan ja luonnollisesti seuraavalla kerralla pidemmälle matkalle. Tuo lupaus pitää kyllä vielä toteuttaa, mutta ei vielä vuonna 2016.

Lähdön tunnelmaa

TGC:n jälkeen pystyin harjoittelemaan reilun kuukauden normaalisti, mutta sitten tuli seuraava takapakki. Sairastuin taas ja tällä kertaa kunnon keuhkoputkentulehdukseen ja astmaatikkona olinkin sitten hetkessä ihan tukossa. Tästä toipuminen vei kolmisen viikkoa ja ennen Rukan Karhunkierrosta en montaa varovaistakaan lenkkiä kerinnyt saada alle.

Karhunkierros oli ihan huippu tapahtuma, mutta tähän mennessä elämäni rankin kisa. En tiedä vaikuttiko edeltävä sairastaminen ja huono kunto sen takia asiaan, mutta en ole koskaan ollut niin puhki kuin olin KK:n jälkeen. Toki kisassa tullut nilkkavamma ja myrskykin häiritsi suoritusta jossain määrin. Alkuun ajattelin, ettei ikinä tuonne enää, mutta uudelleen olen taas toukokuussa menossa ja tällä kertaa pidemmälle matkalle! Reitti on rankka, mutta toivottavasti kunnialla selviän pidemmästäkin matkasta.

Kuva: Aapo Laiho

Kesäkuun alussa, kaksi viikkoa KK:n jälkeen juoksin sitten ensimmäisen maratonini Perniössä. Hulluahan se oli noin pian KK:n jälkeen lähteä maratonille, mutta koska kisa järjestettiin viimeisen kerran Perniössä, enhän sitä voinut väliin jättää. Maraton oli vielä yöllä, joka ei ole minulle ollenkaan optimi aika juoksulle. Lähdin tekemään rauhallista pitkää lenkkiä, tavoitteena olla juoksun jälkeen maratoonari. Jaksoin hyvin ja sykkeetkin pysyivät lähellä pk:ta. Jalat olivat vaan jo kympin jälkeen ihan tönkköinä ja kipeät, mutta tulipa todistettua, että täysin tönköillä puupökkelöjaloillakin pystyy juoksemaan reilut 30 km ;)

Kuva: Jari Tomppo

Kisatahtini oli aika nopsa, Perniöstä 3 viikon kuluttua oli seuraava kisa Raahe Trail Run 21 km. Tässä kisassa kohdalleni osuikin sitten elämäni ensimmäinen keskeytys muljautettuani nyt pahemmin jo kerran KK:lla muljahtaneen nilkkani. Autokyydin jouduin soittamaan itselleni metsään, että pääsin sieltä pois. Keskeyttäminen on kova paikka ja millään ei haluttaisi antaa periksi. Mutta mielessä oli kuitenkin päätavoitteeni Pallas 55 km ja toivonkipinä, että kun keskeytän, nilkka kerkeäsi parantua Pallakseen mennessä ja pystyisin siellä starttaamaan. No näinhän ei tietenkään käynyt ja aika pian jo jouduin luopumaan ajatuksesta startata Pallaksella ja myin osallistumisoikeuteni eteenpäin. Harmitti ihan suunnattomasti, mutta tilanne oli vaan hyväksyttävä.

Seuraavan kerran starttasin numerolappu rinnassa vasta elokuussa ensin työkavereiden kanssa ExtremeRunille hauskanpitoon ja seuraavaksi Kempeleen kympille. Lähdin juoksemaan kympin kaverin kanssa tavoitteena juoksuttaa hänet alle tuntiin. Tässä onnistuimmekin ja ihan kevyesti! Nilkka kesti jo hyvin juoksun tasamaalla, mutta poluilla epätasaisella alustalla nilkka muistutteli olemassaolostaan. Yhtään ei kärsinyt vääntää tai muljautella nilkkaa lisää. Elokuussa osallistuin myös Pyssymäki Extreme Polkujuoksuun, joka olikin nimensä mukaisesti todellinen extremejuoksu! Maasto todella haastavaa, paljon suossa rämpimistä ja lähikontakti käärmeen kanssa. Tuolloin sattui myös kesän lähes ainoat hellepäivät, mutta tänä vuonna en kokenut mitään ongelmia helteisissä olosuhteissakaan. En kokenut, että helle olisi haitannut minua mitenkään erityisen paljon. Tässä suhteessa siis on tapahtunut huomattavaa kehitystä.

Laatuaikaa ystävien kanssa ExtremeRunilla

Syyskuussa alkoi uusi harjoitusohjelmani kohti seuraavan vuoden koitoksia. Tunnollisesti syys-marraskuun etenin harjoitusohjelman mukaisesti. Ainoastaan lokakuussa osallistuminen jo pitkään haaveilemalleni Vaarojen Maratonille toi hieman poikkeuksia harjoitusohjelmaan. Vaarojen Maraton ei ollut lähellekkään niin "paha", kuin oletin sen muiden kertomusten perusteella olevan. Reitti oli tekninen ja haastava sekä hidas, mutta ei mielestäni lähellekkään niin rankka kuin Karhunkierros. Toki voi olla, että olin nyt paremmassa kunnossa kuin toukokuussa KK:lla keuhkoputkentulehduksen jälkeen. Reitti oli kyllä muutoin täysin kaikkien kehujen arvoinen! Mahtavat oli maisemat, mieli lepäsi kun siellä taivalsi. Kolille pitää ehdottomasti mennä vielä uudestaan ihan vain vaikka itsekseen metsään rymyämään.

Vaarojen Maraton selvitetty!

Marraskuun lopussa oli jälleen vuorossa NUTS Köykkyri, jossa edustin ensimmäistä kertaa uutta polkujuoksuseuraamme Northern Trail Runnersia. Todella hienoa saada kuulua tähän upeaan porukkaan!  Tänä vuonna olin varannut päivään enemmän aikaa kuin viime vuonna ja kiersin 40 kiekkaa käyttäen aikaa 3 h 25 min. Tarkoitus oli kyllä lopettaa hyvissä ajoin ja keretä käymään paljussakin, mutta kun hyvin ja suht keveästi askel nousi, ei sitä malttanut lopettaa ennen aikojaan! Ja kisapäivähän ei loppunut maaliviivan ylitykseen, vaan jatkui seurakavereiden kanssa muine suorituksineen ja rasteineen ihan seuraavaan aamuun saakka. 

Kuva: NUTS

Köykkyrin jälkeen joulukuu on mennyt enimmäkseen höntsäillessä. Elämän kokonaiskuormitus huonoine yöunineen on ollut niin korkea, että aikaisemmista vuosista olen jo oppinut, että joulukuu kannattaa ottaa ihan iisisti. Myös harjoitusohjelmassa joulukuu on suunniteltu kevyemmäksi. Huhtikuun keuhkoputketulehduksen jälkeen olin saanut olla terveenä (nilkkavammaa lukuunottamatta) koko ajan, mutta tiesin entuudestaan, että joulun aikaan yleensä aina sairastan jonkun taudin. Niin kävi nytkin. Onneksi on ollut vaan pientä flunssaa, mutta sen verran tukossa olen ollut kuitenkin, että puolet kuusta on mennyt flunssasta toipumiseen. Nyt pikkuhiljaa palailen normaalin harjoittelun pariin. Nilkkavamma on parantunut muutoin ihan hyvin, mutta nilkka on jäänyt selkeästi liikerajoitteisemmaksi tai jäykemmäksi häiriten esim. yhden jalan kyykyissä sekä askelkyykyissä. Ei siis toimi läheskään yhtä hyvin kuin toinen nilkka.

Kaikesta sairastamisesta ja nilkkavammasta huolimatta pääsin kilometreissä tuhannen kilometrin paremmalle puolelle ( n. 1100 km). Liikuntaa kaikkinensa ajallisesti on ollut tänä vuonna edellistä vuotta vähemmän (180 tuntia) johtuen edellä mainituista syistä, mutta jaloin kuljettuja kilometrejä on tästä huolimatta päässyt kertymään enemmän kuin viime vuonna, jolloin kilometrejä kertyi hieman vajaa 1000 km. 

Hämärillä poluilla...

Vuodelle 2016 olen asettanut itselleni tavoitteita ja suunnitellut kisakalenteria jo hyvissä ajoin. Aion nyt myös juosta muutaman asfalttikisan. Tänä vuonna ainoastaan yhden kisan juoksin asfaltilla (Perniö), kaikki muut olivat polkukisoja. Muutoin tulevaisuudessa aion keskittyä vain noihin pidempiin polkujuoksuihin. 

Juoksu ja polkujuoksu on minulle edelleen rakas harrastus, ei pakkomielteinen elämäntehtävä. Suhtaudun harrastukseeni asenteella, että sen pitää olla hauskaa ja  sen pitää palauttaa ja tukea minua jaksamaan tätä normaalia hektistä arkea. Rakastan juosta ja vaeltaa metsissä, tuntureilla, vaaroilla ja vuorilla. Juoksun kautta on tullut elämääni uusia ystäviä ja tuttavuuksia. Harrastukseni on myös tukenut ja auttanut minua voittamaan jo monta fyysistä vaivaani. Toivon siis saavani ensi vuonnakin juosta mahdollisimman paljon ja pysyä terveenä sekä välttyväni tapaturmilta. Sitä samaa toivon myös kaikille muillekin! 

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2016!

NUTS Karhunkierros 31 km - olihan se matka!

"jatkan jaksan vaikka väkisin

jos ois helppoo, kaikki tekis niin

mus on voima, jota en voi vaimentaa

pusken täysii aina vaan

mun ei täydy, vaan mä saan!"

TGC:n jälkeen olin ilmoittautunut Karhunkierroksen jonotuslistalle ajatuksena 53 km matka. Huhtikuun lopussa vaivasi allergiat sekä sairastuin jälleen flunssaan, tällä kertaa kunnon keuhkoputkentulehdukseen, jonka seurauksena keuhkoputket täysin tukossa ja astmalääkitys tapissa. Paraneminen kesti niin kauan, että katsoin parhaaksi ottaa itseni pois jonolistalta ja tyytyä KK:lla lyhyempään 31 km lenkkiin. Ajattelin, että käyn Rukalla lenkkeilemässä hyvän kevyen pitkän lenkin. Pitkä lenkki kyllä, mutta elämäni rankin sellainen...

Koko kevät harjoittelun suhteen minulla on mennyt enemmän ja vähemmän pilalle sairastelujen takia. Kunnon ehjää harjoittelua minulla ei ole oikein alla nyt yhtään. Lähinnä peruskestävyydessä on lenkkieni pääpaino ollut. Pitkiä rauhallisia lenkkejä paljon, vauhtilenkkejä tai vetoja ei yhtään. Mutta näillä mennään mitä on annettu. 

Kisaviikko oli kiireinen, yhdelläkään lenkillä en työpäivien pituuden takia kerennyt käymään. Huolehdin kuitenkin hyvästä nesteytyksestä sekä hiilihydraattien ja energian saannista. Juomapullo kulki koko viikon mukana ja jos en kunnolla kerinnyt syömään, turvauduin apteekin runsaasti hiilihydraatteja sisältävään energiavalmisteeseen. Tankkauksen suhteen olin luottavainen.

Rukalle saavuttiin perjantaina jo hyvissä ajoin puolen päivän jälkeen. Kylässä oli jo mukava vipinä käynnissä. Yhtään en jännittänyt omaa tulevaa koitosta, mieli oli rauhallinen. Onhan näitä lenkkejä tehty jo niin paljon. Enemmän jännitin 160 km matkalle lähtevien puolesta. Ilma oli aika kylmä ja itsellä vähän hirvitti, kun yön selkään nuo 34 urheaa miestä ja naista starttasivat.

Sissit Sari ja Saara lähdössä 160 km matkalle.

Illallisella ollessamme tuli jo tietoon, että ensimmäinen reitiltä harhautuminen oli tapahtunut noin 5 km kohdalla. Illan seurasin pitkänmatkalaisten taivalta tabletiltani ja kun pummeja tuli aika monta, vähän alkoi epävarmuus iskeä itseenkin, josko tuo onkaan ihan selvää, että ilman eksymistä itsekään tuolta erämaasta pois selviän? Yölläkin heräilin seuraamaan palluroita näytöllä, mutta jossain vaiheessa gps seuranta oli kaatunut kokonaan useammaksi tunniksi. Facebookista aamulla sitten luin sitten, että pisimmät pummit olivat olleet jopa 18 km pituisia!

Aamupalalla puheenaiheet pyörivät aika paljon reitiltä harhautumisen mahdollisuudessa, mutta meidän pöytäseurueemme tuli kuitenkin siihen johtopäätökseen, että reitti on tarkoitettu kuljettavaksi pohjoisesta etelään, joten meille reittimerkit olisivat täysin selvät ja emme eksyisi. Maastokarttasovelluksen kompassin kera kuitenkin varmuuden vuoksi latasin puhelimeeni. Nyt hieman jo jännitti tuleva matka ja epävakaiselta näyttävä sää aiheutti myös vähän epävarmuutta juoksuasun suhteen. Liivi oli pakattu huolella jo illalla ja Lean kanssa tarkastettu, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana. Kumpa pääsisi jo matkaan!

Siirryimme bussikyytillä starttipaikalle Juuman Leirintäalueelle, josta Pieni Karhunkierros lähtee. Matkan aikana laitoin kellon päälle, että gps signaali löytyy ajoissa. Siinä sitten huomasin, että sykevyö minulla oli unohtunut hotellihuoneeseen, joten ilman sykkeiden seurantaa täytyisi kisa suorittaa. Olimme aika nopeasti perillä starttipaikalla ja odotusaika starttiin oli hermojaraastavan pitkä. Vessareissu ja bussiin takaisin lämmittelemään. Olin valmistautunut lähtemään matkaan pitkähihaisella, jonka päällä lyhythihainen juoksupaita. Epäröin, kun satoi jo niin paljon ja oli kylmä, josko tuolla varustuksella pärjäisin. Lea oli sitä meiltä, että takki olisi hyvä, joten kaivoin varustepussiani ja vaihdoin T-paidan juoksutakkiin. Vielä hätäpissat ja sitten lähtöviivalle ja vielä viimeiset valokuvaukset.

Valmiina lähtöön!

Vihdoin päästiin matkaan! Kuva: Aapo Laiho

Vihdoin matka sai alkaa! Heti tultiin ensimmäiselle riippusillalle, josta ilman jonoja ongelmitta pääsimme kuohuvan veden ylitse. En tykkää riippusilloista enkä koskista, joten pidin katseeni tiukasti vain siinä mihin astun. Riippusiltoja alkumatkalle osui kolme. Matka eteni mukavasti, maasto oli vaihtelevaa. Oli hyvää juostavaa polkua enimmäkseen sekä pitkospuita, mutta myös paljon nousuja ja portaita niin ylös kuin alaskin. Maisemat olisivat olleet huikeita, jos niitä olisi ollut aikaa pysähtyä ihailemaan. Näin aivan uskomattoman kauniin kosken tai vesiputoukselta se näytti ja sitä olikin joku juoksija pysähtynyt kuvaamaan. Kohdalla tunnistin kuvaajan oman kpk247-ryhmän Merjaksi, jolle ohimennessä moikat sanoin ja kerroin kuka olen. Jossain vaiheessa tuli myös kohta, jossa juostiin hurjan korkealla ja kun minulla polulla jalka vähän lipesi, tajusin ympärilleni katsoessa, että polun vieressä on hurjan pitkä pudotus alas ja siellä pohjalla kaukana jossain oli joki. Huikeita maisemia, mutta katse oli pakko pitää tiukasti polussa, ettei ala huimaamaan. Keli oli vaihteleva, välillä satoi välillä paistoi.

Ensimmäisessä huollossa täytin vain pulloani, otin pari sipsiä ja motillisen urkkajuomaa. Colacolaa olisin kaivannut, mutta sitä ei ollut tarjolla. Energiaa olin ottanut puolen tunnin välein sekä juomaa tasaisesti. Pullossa minulla oli kotimaisen ja kuusamolaisen Northforcen vahvinta paljon elektrolyyttejä sisältävää Extreme urheilujuomaa ja rakossa vettä.  Geeleinä Northforcen kofeiinia sekä elektrolyyttejä sisältävä geeli sekä tavallisena geelinä Squeezyn geeli. Olo oli toistaiseksi hyvin kylläinen. Kroppa pelasi hyvin ja imeytymisen kanssa ei mitään ongelmia. Urheilujuomassani suolat ja muut elektrolyytit ovat sellaisessa muodossa, että imeytyminen on optimaalista.

Pitkään ei huollon jälkeen saanut taivaltaa, kun kompastuin juurakkoon ja lensin polvilleni maahan. Nilkka jäi jotenkin väännöksiin ja tunsin heti, että jalkapöydän puolella nivelsiteet ottivat nokkiinsa. Takaa tulevat juoksijat pysähtyvät ja kysyivät kävikö pahasti ja pärjäisinkö, johon totesin pystyväni jatkamaan matkaa omin voimin. Jos nilkka ei kestäisi, huoltoon ei olisi kuin ehkä 2 km takaisin. Juoksijat jatkoivat matkaa ja vasta siinä vaiheessa kun olivat menneet, huomasin heillä tutun oranssin paidan päällä. Saman ryhmän porukkaa siis olivat. Esittäytyminen vain nyt heidän kanssa jäi, kun rähmällään siellä juurakossa ollessa en älynnyt asiaa ;) Jatkoin matkaa kävellen ja nilkkaan sattui kyllä. Otin ensiavuksi buranan ja seuraavilla pitkospuilla upotin jalan suohon hetkeksi saamaan kylmähoitoa. Sitten matka jatkui taas. Juurakoilla eteneminen oli pahinta, kun nilkka ei kärsinyt yhtään taittua sivuille. Pitkospuilla ja tasaisilla kohdilla kesti taas juosta ihan hyvin. Selviäisin kyllä maaliin. Jos olisi pahasti mennyt nivelsiteet, en pystyisi noin hyvin jalkaa käyttämään.

Sää oli muuttunut tuulisemmaksi koko ajan ja välillä satoi vettä, välillä räntää ja välillä rakeita vaakatasossa ja pystysuorassa. Olin tyytyväinen Spikecross kenkävalintaani sekä vaatevalintaani. Erittäin hyvä, että lähdössä vaihdoin tuulenpitävän ja vettä hylkivän juoksutakin päälleni sekä pipon päähän. Sää ei minua haitannut kuitenkaan yhtään. Mietin kamuja Terwamaratonilla ja toivoin, ettei siellä olisi yhtä inhottava keli kuin meillä oli. Ajatuksissani ja kelloa katsellessani kompastuin toisen kerran ja tällä kertaa pitkospuulta suoraan nelinkontin rähmälleni suohon. Onneksi kukaan ei nähnyt...

Tässähän on jopa kuivaa alustaa reitiltä löydetty ;)
 Kuva: Aapo Laiho

Tiesin reittiprofiilin olevan nousujohteinen Rukalle asti. Nousut tuntuivat pahenevan koko ajan ja mietin jo kuuluisia viimeisten kilometrien nousuja. Jaksoin ihan hyvin, ainut ongelma oli ettei kestänyt nilkkaa edelleenkään taittaa. Maasto oli suurimmaksi osaksi mutaista juurakkoa, ei auttanut kuin edetä kieli keskellä suuta. Aina kun tuli juostava pätkä annoin sen kyllä mennä eteenpäin ihan juoksemisen ilosta. Olin tyytyväinen, että voimia ja energiaa minulla hyvin riitti. Olin vähän pidentänyt energianottoväliä, kun tuntui että pärjään vähemmäkin ihan hyvin. Geelien lisäksi minulla oli energiana mukana Snickersiä, Nutricia Nutridrink juice style täydennysravintovalmistetta sekä glukoosipastilleja.

Pienen pätkän pääsimme juoksemaan myös ihan hiekkatietä pitkin. Tiellä alamäessa menin hieman nilkuttavan Mietaan näköisen miehen ohitse, jonka tunnistin Teroksi. Vaihdettiin kuulumiset: Tero oli 53 km matkalla ja lonkka oli nyt pettänyt ja eteneminen ei ollut enää ihan helppoa. Toivottelin tsempit ja jatkoin matkaani eteenpäin erämaassa. Hirvittävän jyrkissä ja korkeissa portaissa sain kiinni yhden miehen, jonka kanssa olimme jo jossain vaiheessa samassa porukassa juosseet. Seurueeseemme liittyi myös nuori mies mukaan. Jatkoimme matkaa yhdessä ja vaihdoimme kuulumisia. Reitti oli rankka ja jossain Konttaisen ylämäissä putosin heidän vauhdista vähän kauemmas, mutta ennen viimeistä huoltoa juostavalla pätkällä sain heidät taas kiinni. Juoksuvoimaa ja jopa vauhtiakin minulla tuntui löytyvän edelleen. Ja mikä itseä lämmitti: alamäet minulla luistivat todella hyvin, jotain oli tarttunut selkeästi mukaan TGC:lta!

Konttaisen huollosta Red Bull kaaren alta jatkui matka Valtavaaraa kohti.
 Kuva: Aapo Laiho

Matka tuon kaaren jälkeen olikin yhtä nousua! Matkaa maaliin ei ollut kuin noin 6,5 km, mutta minulta siihen kului aikaa reilu puolitoista tuntia! Sinnikkäästi, mutta hitaasti jatkoin matkaa. Jäin ylämäessä jälleen miehistä vähän jälkeen. Valtavaaran viimeistä nousua noustessa 53 km kisaaja sai minut kiinni ja hänelle taivastelin nousuja ja kerroin olevani sitä mieltä, että tämä reitti oli paljon rankempi kuin aikaisemmin keväällä suorittamani TGC:n reitti! Mies kertoi lukeneensa blogikirjoitukseni TGC:lta ja olevan samassa kpk247-ryhmässä kanssani. Terkkuja vaan Antille! :)

Tuuli oli myös tuossa vaiheessa jo niin kova, että senkin takia nousu oli haasteellista. Sillä hetkellä olisin kaivannut juoksuvaatetukseeni takkiini huppua! Pipo meinasi lentää päästä, siitä piti pitää kiinni, että pysyi päässä. Edellä kulkevat miehet saavuttivat huipun muutamakymmenmetri ennen minua ja huusivat jotain mikä hukkui tuuleen. Tuuli oli huipulla niin kova, että se meinasi viedä melkein jopa minut mennessään. 

Valtavaaran päällä, Ruka näkyy jo! Kuva: Aapo Laiho

Päästyäni huipulle tajusin heti mitä edellä menevät olivat huutaneet: Ruka näkyy jo! Riemastuin niin tuosta näystä, että sain kuin tyhjästä siivet alleni ja lähdin riemuissani kirmamaan erittäin juostavaa polkua alas. Ohitin matkalla tutuksi tulleen juoksukaverini ja taisin sanoa, että maalissa nähdään. Tuuli oli kova ja jokin lensi minua rintakehään pahki. Näin että oksat sinkoilivat, mutta en tiennyt mikä minuun osui. Aivan sama, kohta olisin perillä. Alkanut riemu loppui pian lyhyeen: edessä oli taas ylämäki. Ääneen kirosin ylämäkeä ja joku takaa hiljaa hiippaillut juoksija taisi kuulla yksinpuheluni, koska häntä hymyilytti kovasti ohi mennessä. Ei se auttanut kuin taas kivuta ylöspäin... Tuossa vaiheessa tunsin, että minulla on nälkä. Tiesin, että energiat alkaa olla aika vähissä. Geeliä en enää halunnut, olin ottanut edellisen Valtavaaralle kivutessa. Päädyin ottamaan glukoosipastillin ja vielä toisenkin ja se kyllä auttoi näläntunteeseen. 

Nousussa pari miestä oli ottanut minut kiinni. Toisen tunnistin Teroksi. Loistavaa! Tero oli jaksanut kipeällä lonkalla loppuun saakka. Itse olin hyytymispisteessä tuossa vaiheessa. Pakko oli välillä pysähdellä lepäämään mäessä. Eteen tuli myös vielä portaat kiikuttaviksi ja yhdessä toisen miehen kanssa totesimme, ettei jalka olisi enää millään jaksanut portaalta portaalle nousta... Hitaasti mutta varmasti jatkoimme ylöspäin. Portaiden yläpäässä näkyi joku ihan tavallinen hymyilevä nainen. Luultavasti omaa miestään vastassa. Maali ei voinut olla enää kaukana. Kysyin häneltä, että eihän tämän jälkeen olisi enää yhtään nousua? Ei ollut kuulemma kuin pieni nyppylä, jonka jälkeen lasku maaliin. Ihanaa! Alamäen laskettelin ihan juoksujalkaa maaliin saakka ja ennen maaliviivaa vielä ohitinkin jonkun! Maalissa! Aikaa seikkailuun kului 5.46.32. Oma gps näyttää matkaksi 32,2 km. Olin arvellut selviytyväni matkasta reilusti alle viiden tunnin. Ihan näin sutjakkaasti ei matka sujunutkaan, mutta se ei minua haitannut ollenkaan.

Maalissa vietin jonkun aikaa jutustellen ja evästellen muiden kanssa. Keli oli karsea, taivastelin mielessäni olinko tässä kelissä ollut tuolla metsässä... Pakko oli kuitenkin lähteä lämmittelemään ja tankkaamaan oikeaa ruokaakin, ettei ihan totaalinen väsymys tulisi. Matkalla hotellihuoneeseen törmäsin Leaan, jonka matka oli sujunut todella upeasti ja joutuisasti! Suihkun jälkeen minut valtasi totaalinen uupumus ja olisin halunnut jäädä vain peiton alle. Pakotin itseni kuitenkin liikkeelle ja syömään. Ruoka maistuikin onneksi ihan hyvin. Ruuan jälkeen takaisin huoneeseen ja suoraa pehkuihin. Puhelu kotiin ja nukkumaan.

Olin aika totaalisen uupunut. En halunnut lukea fb:stä mitään, enkä myöskään jakaa omaa matkaani vielä muiden kanssa. Itsen kanssa oli se ensin käytävä läpi. Reitin rankkuus yllätti minut. Koskaan ennen kisan jälkeen en ollut ollut niin takki tyhjänä kuin nyt. Olin vielä eilen varma, että koskaan enää minua ei tuonne uudelleen saa lähtemään. Nyt en ole asiasta enää niin varma. Ehkä lähdenkin...

Mutta nyt pitää alkaa keskittymään ja keskittää jo ajatukset kohti ensi viikon maratonia. Nilkan suhteen olen aika varma että se toipuu, vaikka mustunut se onkin. Yhtään rakkoa ei reissussa tullut ja todennäköisesti vain yksi kynsi lähtee. Sama joka lähtee aina. Fiilikset viikonlopusta on hyvät ja itse kisa oli loistava ja hyvin järjestetty. Kiitos järjestäjille loistavasta tapahtumasta! Ja kiitos juoksukavereille vanhoille ja uusille seurasta ja vertaistuesta. Opin reissussa itsestäni taas paljon uutta ja matka kohti ensimmäistä ultramatkaa jatkuu!

Ja tähän loppuun minun voimabiisi minkä kertosäettä heikkoina hetkinä ylämäissä mielessäni hyräilin: 

"katse eteen ja suupielet ylöspäin, 

teen vastoinkäymisistä voimaa! 

Katse eteen ja suupielet ylöspäin, 

antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan!"

Köykkyristä Gran Canarian vuorille - TGC Starter

Köykkyrin nyppylään tottuneelle taapertajalle oli erittäin tervetullut piristysruiske tutustua vähän isompiinkin nyppylöihin. Viime syksynä matkalle ilmoittautessani en osannut kuvitellakaan mistä joutuisin selviytymään ja kuinka rankka matka olisi, mutta kaikki oli sen arvoista. Metsä, vuoret, kaktukset, kivet, irtolohkareet, aurinko, kuumuus, pöly kurkussa... kaiken, myös epämiellyttävien asioidenkin kanssa oppii elämään ja tulemaan toimeen, kunhan vaan oppii katsomaan maailmaa avoimin, hyväksyvin ja vastaanottavaisin silmin.

Alkuvuoden ongelmat

Kuten edellisessä blogitestissä kirjoitinkin, alkuvuonna iski flunssa, jonka seurauksena tuli ongelmia jälkitautien muodossa. Flunssa olikin todennäköisesti influenssa ja minulle ja pojalle tuli seurauksena aika voimakas sydänlihasärsytys. Emme pystyneet kumpikaan tekemään oikein mitään ilman oireita ja urheilua harrastaville tilanne oli aika katastrofaalinen. Koko alkuvuoden harjoittelu meni siis ihan pipariksi, mutta pyrin pitämään peruskunnon kuitenkin yllä rauhallisilla pitkähköillä sauvakävely-, hiihto- ja hölkkälenkeillä. Vk-lenkkejä en pystynyt sykeongelmien takia tekemään ollenkaan. 

Vielä kisaa edeltävällä viikolla edelleen oireiltiin ja kuljettin tutkimuksissa ja pelotti, että näinköhän tässä käy, että koko vuosi on pilalla. Kisaviikolla sain viimeiset labratutkimusten tulokset ja mitään poikkeavaa ja vaarallista ei ollut löytynyt. Mutta en saanut myöskään työterveyslääkäriltä  suositusta osallistua kisaan. Toisen lääkärin kanssa keskusteltuani virallinen vastaus oli sama, mutta ohjeena sain, että jos kuitenkin päätän osallistua, niin mieluiten sitten retkeillen ja rauhallisesti kävellen. Lähdin Gran Canarialle asenteella, etten välttämättä osallistu kisaan.

Valmistautuminen

Olin perillä kohteessa vuorokautta ennen kuin kämppikseni Mari ja Ville. Ennen kisaahan pitäisi levätä ja pysyä varjossa, mutta en millään voinut jättää käyttämättä tilaisuutta tutustua paikoihin kävellen, mitä yleensä lasten kanssa matkatessa ei voi tehdä. Eka aamuna kävelinkin rantaa pitkin Inglesiin ja fiilis oli upea. Iltapäivällä aurinkotuolissa lekotellessani, lisälyönnit alkoivat taas ja aamun upea fiilis vaihtui epätoivoon. Ei tästä mitään tule, en pysty starttaamaan. Lähdin syömään ja tilasin ensimmäisenä lasillisen punaviintä. Sitten kunnon annos liharuokaa kitusiin ja toinen lasillinen punaviintä...

Mari ja Ville saapuivat myöhään iltapäivällä paikalle sekä samalla taksilla tulivat myös Pekka ja Tuula, jotka asuivat melkein meidän naapurissa. Illalla mentiin yhdessä syömään ja ruokailu sujui mukavasti kisasta jutellen ja kuluihan siinä muutama lasi punaviintäkin. Olin jo luopunut ajatuksesta startata.

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin ja olimme Expolla ensimmäisten joukossa. Ilmoittauduimme ja saatuamme kisakassin mukaamme kiertelimme alueella ja teimme vielä viime hetken ostoksia kisaa varten. Kävimme kämpillä tutustumassa kassin sisältöön ja sitten haimme kaupasta reilusti juotavaa mukaan ja päätimme lähteä kävelyretkelle tutustuen vähän samalla myös reittiinkin. Mehän olimmekin sitten niin innokkaita, että reissullemme helteessä kertyi matkaa lähes 15 km. Todella optimaalinen tapa valmistautua pitkään kisaan. Niin... olin voinut niin hyvin, että olin alkanut elätellä toiveita että starttaan...

Matka Tunteen

Perjantai maltettiin olla suht aloillaan ja lepäillä. Kävelimme vain sen mikä oli pakko. Illalla mentiin aikaisin nukkumaan, aamulla olisi aikainen herätys. Minun bussini lähtisi jo kuudelta ajamaan kohti starttipaikkaa Tuntea.

Heräsin tuntia ennen kellonsoittoa, en edes yritänyt nukkua enää, vaan aloin valmistautumaan. Minulla jännitti ja hermoilin aika paljon. Ihan normaalia minulle, tiesin että se menisi tietyssä paikassa sitten ohi. Söin hieman ja Marikin heräsi auttelemaan minua juomarakon täytön kanssa. Hänellä olisi maratonin startti kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kuin minulla.

Valmiina lähtöön!

Aamu oli tuulinen, mutta lämmin. Meitä lähti monta bussillista kisaajia kohti Tuntea. Ja jo ennen starttia olikin sitten koko kisan vaikein suoritus edessä: bussimatka vuorille! Tie oli hirvittävän kapea serpentiinitie ja jo aikaisin aamulla sillä oli ruuhkaa. Alkumatkasta kiittelin, että on vielä pimeää ja en näe pystysuoria rotkoja. Mutta sitten tuli kohtia, joissa vastaantulevat autot eivät päässeet meistä ohi. Autot joutuivat peruuttamaan alamäkeen pitkin sitä kamalaa tietä, että bussi pääsisi etenemään. Ihmiset nauroivat ja höpöttivät jotain mistä en ymmärtänyt mitään. Minulla hirvitti ja itku ei ollut kaukana. En ymmärtänyt ollenkaan mitä hauskaa tilanteessa oli... Oli myös jo valjennut niin, että näin bussin ulkopuolella olevat syvät rotkot. Nieleskelin ja päätin, etten ainakaan bussilla tulisi vuorilta alas! Jaloin alas tuleminen olisi ihan peace of cake bussimatkaan verrattuna. Päästiin perille ehjänä ja soitin heti perillä miehelleni ja purkauduin bussimatkasta. Hän ei yhtään ymmärtänyt miksi pidin sitä niin isona juttuna, oli lähinnä harmissaan koska starttaan. Sanoin, että en juokse, vaan etenen rauhallisesti kävellen, se ei rasita minua liikaa.

Tuntesta Artearaan

Kolme muuta kisaan osallistuvaa suomalaista naista löysivät minut ennen starttia ja heidän kanssa jutusteltiin ja otettiin viimehetken kuvia. Menimme lähtöön ja asetuimme ihan joukon häntäpäähän. Ja kuten aina ennenkin, kun pääsen lähtöviivalle, kaikki jännitys ja hermostuneisuus katoaa! Olo oli ihan rento.

Lähdössä on tunnelmaa! Enää ei jännitä!

Matka alkoi aika jyrkällä ylämäellä. Koko kylä on ilmeisesti rakennettu jyrkkään vuorenrinteeseen. Kävelimme Helin kanssa muun porukan mukana kapeita katuja ylöspäin. Kun pääsimme kujalta pois hiekalle ja vähän alkoi porukka väljenemään, lähdimme rauhallisesti hölkkäämään. Hölkkäilin Helin mukana siihen asti, kunnes vuorenrinne ja ylämäki alkoi. Sanoin hänelle, että menee omia menojaan, minä jatkan kävelyllä. Ihailin näkymiä, aurinko oli vielä aika matalalla ja paikka oli todella kaunis. Ihastelin myös kisailijoiden jonoa, joka alkoi muotoutumaan helminauhaksi polulle kohti vuorenhuippua. 

Vuori oli jyrkkä, mutta ei erityisen paha. Toki minulla oli tuoreet jalat alla, joten ei sen kuulunutkaan vielä väsyttää. Vuorelle päästyäni alkoi loiva ja helppo alamäkiosuus, jota rauhassa hölkkäilin menemään. Välillä otin kuvia. Mielessäni mietin, että jopa tämä nyt olikin yllättävän helppoa. Helppoahan se oli siihen asti, kunnes tulin vuorenrinteen reunalle, josta oli lähes pystysuora seinämä alas ja kaukana alhaalla siinti pohja ja kauhuissani mietin, että tuonneko minun pitää mennä? Niin ja mihin se polku katosi?!

Tämä oli vielä ihan iisiä... uskalsi vielä kuvata.

Nyt loppui kuvaus! Tämän jälkeen ei enää kameraa uskaltanut käteen ottaa!

Vuorenrinne alas Artearaan oli aivan uskomattoman tekninen ja  haastava enkä koskaan ollut voinut kuvitellutkaan, että sellaista joskus alas menisin. Siinä vaiheessa aurinkokin jo porotti armottomasti vuoren rinteeseen. Kärsin myös aika pahasta korkeanpaikankammosta ja selvisin alasmenosta varmaan hyvän keskittymiskykyni ansiosta. En yhtään vilkuillut muualle kuin vain kohtaan mihin jalkani seuraavaksi laittaisin. Kun kerran yritin vilkaista alas, minua alkoi välittömästi huimaamaan ja käänsin katseen heti takaisin jalkoihin. Eteneminen oli hidasta. Alusta oli todella epävakaa, pari kertaa alusta lähti valumaan pois jalkojen alta. Polkua ei ollut, mutta onneksi reittimerkkejä oli laitettu niin paljon, että niiden perässä pysyi suht helposti. Alamäki oli niin jyrkkä, että olin koko painollani koko ajan varpaiden varassa. Varpaat alkoivatkin olemaan aika tohjona ja kipeät. Mietin, että Speedcrossini eivät tainneet olla ihan nappivalinta tähän maastoon. Muutoin jaksoin hyvin, ainoastaan varpaat olivat huonossa hapessa. 

Viihdytin itseäni miettimällä syvällisiä. Ajattelin, että "polku" jota olin lähtenyt kulkemaan oli vähän niinkuin kuin elämäkin. Vastaan voi tulla mitä vain ja aina kaikki ei ole kivoja asioita. En tykkää poluillani kivistä, varsinkaan irtokivistä, en myöskään tykännyt sen enempää isoista lohkareistakaan. Mutta ne olivat siellä ja minä olin siellä ja olin itse valinnut lähteä tälle matkalle. Minun oli hyväksyttävä ja tultava toimeen myös niiden epämiellyttävien asioiden kanssa siellä. En voi muuttaa ympäristöä muuksi kuin se oli tai poistaa sieltä niitä asioita mistä en tykännyt. Ajattelin, että olen aina ensisijaisesti itse vastuussa siitä olenko elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Jos johonkin pystyn vaikuttamaan niin omiin valintoihini ja asenteisiini. Jos haluan päästä elämässä helpommalla, silloin en lähde moisille matkoille. 

Olinko sitten onnellinen sillä hetkellä siellä keskellä jyrkkää vuorenrinnettä ja kaduinko tekemääni valintaa, niin KYLLÄ olin onnellinen ja EN katunut mitään! Niin hullua kuin se onkin, minä kaikesta huolimatta koin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, että olin sillä hetkellä juuri siellä missä olin. Minuun sattui, oli kuuma ja pari kertaa kaktuskin taisi raapaista tai löydä minua, mutta pysähdyin jossain kohtaa silittämään kaktusta ja hymyilin sille sekä auringolle. Mietin myös pidemmän matkan taivaltajia, jotka väsyneillä jaloilla tulisivat siihen samaan rinteeseen, jotkut vielä pimeän aikaan... Myötätunto heitä kohtaa oli suuri, mutta samalla se suhteutti ja helpotti taas omaa etenemistä. Itse kuitenkin täysin valossa ja auringonpaisteessa saan askeleeni valita!

Selvitin lopulta hyvissä voimin tieni alas Artearaan ensimmäiseen huoltoon. Olin helpottunut, että olin siellä ja ensimmäiseksi hain itselleni cokista. Vaikka olin juonut hyvin koko reissun ajan, cokis maistui niin taivaalliselle! Join kolme motillista peräjälkeen. Aloin täyttämään juomarakkoani, kun huoltopisteen kuuluttaja lähestyi ja halusi haastatella minua, koska olin ulkomaalainen. Hyvin pirteästi vastailin kysymyksiin ja kun hän kysyi uskonko että voisin ajatella osallistuvani kisaan uudelleenkin, niin hetkeäkään epäröimättä lupailin jo tulla ensi vuonna uudelleen ja ehdottomasti silloin pidemmälle matkalle!

Loppumatka

Jatkoin matkaani huollosta eteenpäin, kun tulikin varmaan runsaan cokiksen juonnin takia pissahätä. Pähkäilin mitä tekisin, kun eteen tulikin rakennus jonka läpi mentiin ja jossa oli oikea vessa! Siis posliinipönttö! Luksusta! Kävin vessassa, pesin käteni ja huuhtelin naamaa ja matka jatkui taas. Ylämäet olivat minulle helppoja, toivoin että niitä olisi jatkossa paljon. Ylämäissä ohittelin muita taivaltajia, mutta alamäet olivat minun varpaille tuskallisia. Ja valitettavasti alamäkiä oli enemmän. Tien pohja olisi ollut juostavaa, mutta varpaiden takia minun oli pitäydyttävä kävelyssä. Sitten muistin, että pakkasin liivin taskuuni buranaa. Nyt jos milloin oli tilanne, että sitä tarvin! Burana naamaan ja matka jatkui helteisissä olosuhteissa hitaasti mutta varmasti.

Toinen ja viimeinen huolto oli Machacadorassa. Siitä eteenpäin tiesinkin reitin jo olevan tasaista. Tässä huollossa nappasin myös vähän kiinteääkin ruokaa suuhuni, mutta cokis oli edelleen kova sana. Vähän minun jälkeeni huoltoon tuli TGC:aa = 127 km johtava miesjuoksija. Hurrattiin ja taputettiin hänelle ja toivottelimme hänelle onnea loppumatkalle. Vaikka miehellä oli siinä vaiheessa jo lähes 120 km alla, hän juoksi lujaa! Hurjia kavereita nämä pitkämatkalaiset!

Otin huollossa toisen buranan ja jatkoin matkaa. Burana oli varmaan tehonnut, koska ajoittain pystyin pätkiä jo juoksemaan. Viimeiset kilometrit ennen Maspalomasia oli kanavanpohjaa. Edellisenä päivänä olin epäillyt sen olevan kuuma edetä, mutta nyt siinä kävikin ajoittain viilentävä tuulenhenkäys. Soitin huvipuiston kohdilta Villelle, että kohta olisin huudeilla.Kanavaa oli vaikea juosta, koska pohja oli hyvin epätasainen ja jalkaa olisi pitänyt ajoittain nostaa niin reippaasti, että kompastumisen riski oli iso. Välillä hölkkäsin ja välillä kävelin. Yllättävän nopeasti olinkin jo kanavan loppupäässä, kun joku huusi nimeni. Ville siellä jo oli kamera valmiina.

Eihän uskoisi, että juuri on varpaankynsi
 kengässä kääntynyt väärinpäin. ;)

Nousin kanavasta rantatielle ja jatkoin juosten matkaa. Rantakatu oli täynnä turisteja ja niitä sai tasaisin väliajoin väistellä. Olin päättänyt kuitenkin mennä juosten maaliin, enää en kävelisi, vaikka varpaisiin sattuikin. Kannustushuutoja kuului ympäriltä ja vaikka odotin jo maalia, minulla vähän harmitti että matka loppuisi kohta. Voimia oli todella hyvin jäljellä. Rannalla reitti poikkesi hiekalle. Mitä ihmettä, kenen älynväläys on ollut viedä reitti sinne? Upottavalla hiekalla oli mahdoton juosta, oli pakko kävellä.  Puupolulle päästyäni ruuhka oli kova, kun turisteja seisoskeli ja käveli isona rintamana polulla. Pari kertaa kompastuin, kun yritin väistellä turisteja. 

Pääsin Farolle josta matka jatkui edelleen rantaa pitkin. Loppumatka tuntui hirvittävän pitkältä. Vihdoin olin Expolla ja loppusuoralla. Ihmiset huusivat ja kannustivat. Juoksin lopun niin lujaa, että menin niin vauhdilla maaliportin ohi ja en meinanut saada pysäytettyä vauhtia ollenkaan. Ville oli jo maalissa kuvaamassa. Olin maalissa ajassa 5.52.55. Matkaa oli kertynyt noin 34 km.

Maalissa!

Olin helpottunut että olin maalissa, mutta myös vähän pettynyt, kun matka loppui. Alkuvuoden sairasteluun nähden oli ihan hyvä, että matka oli lyhyt, mutta minulla ei ollut matkan aikana kuitenkaan minkäänlaisia ongelmia varpaita lukuunottamatta. Halu palata vuorille oli mielessä jo tuolla maaliintulohetkellä. Melko varmasti tulen palaamaan vielä takaisin ja osallistumaan vähintään Maratonille, mutta Advanced reittikin voisi olla vaihtoehto. Katsotaan miten tämä minun loppukausi sujuu ja toivotaan, että pysytään terveinä! 

NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Race

Hieno on numerolappu!

Lauantaipäivä ja -ilta oli kahden pikkujoulun juhlaa. Toiset pikkujoulut vietin Köykkyrin mäessä ja toiset työporukan kesken kaupungissa. Hauskaa oli molemmista, mutta toisista minulla harmitti suunnattomasti lähteä ennen aikojaan pois...

Koko loppukesähän minulla meni harjoittelun ja kisojen suhteen vähän pilalle ExtremeRunissa saatujen haavojen ja niistä seuranneen todella rajun haavainfektion takia. Lokakuussa taas alkoi flunssa vaivaamaan ja lopulta flunssa iski oikeinkin kunnolla ja ärsytti uinuvan astmani todella ärhäkkäänä esiin. Edelleenkään en pärjää ilman kortisonisuihkeita. Marraskuussa kuitenkin sain jo kaksi suht ehjää harjoitusviikkoa alle ja olin huikean tyytyväinen, koska pitkä sairastelu ja parin kuukauden keventely ei näyttänyt aiheuttaneen kovinkaan suurta tuhoa kunnon suhteen. Tehdyt juoksulenkit sujuivat yllättävän kevyesti ja vauhtia oli sykkeisiin nähden normaalia enemmän. Mietinkin jo, että onkohan tehnyt jopa hyvää harjoitella pari kuukautta suht kevyesti ja totaalilevot sairastamisen takia ovat tulleet tarpeeseen?

Viime vuonna ei tullut mieleenikään, että olisin osallistunut NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Raceen. Olin käynyt harjoittelemassa jonkin verran Köykkyrissä ja inhosin kiikkua ja juosta mäkeä. Mieluummin pysyin tasamaalla. Muutama kisajuoksu kesällä kuitenkin pakotti minut mäkiinkin harjoittelemaan, koska yksinkertaisesti aina hyydyin, jos reitille sattui vähänkin isompi mäki. Köykkyri ja Sarkkirannan hyppyrimonttu tulivat tänä kesänä ja syksynä hyvinkin tutuksi. Opin, ettei sitä mäkeä tarvitse aina niin verenmaku suussa kiikua ylös. Syyskuussa Santorin Kamarissa minulla ei enää yhtään ketuttanut kiivetä vuorta ylös yli kolmenkympin helteessä. 

Tänä vuonna en sitten epäröinyt yhtään, ettenkö olisi Köykkyrin mäkikisaan mukaan lähtenyt. Alunperin olin lähdössä 4 tunnin kisaan mukaan, mutta sitten tajusin, että kisa sattuu samalle päivälle firman pikkujoulujen kanssa, joten oli soviteltava molemmat tapahtumat kalenteriin sopiviksi. Onneksi tapahtumassa on olemassa myös sarja FUN RUN, jossa saa juosta niin vähän tai niin kauan kuin haluaa tai jaksaa. Olin tehnyt päätöksen, että juoksen kahden tunnin pyrähdyksen ja sitten kiiruhdan valmistautumaan illan pikkujouluihin. Tosissaan kisaamaan minulla ei ollut tarvetta lähteä, hyvä pitkätreeni riittäisi.

Köykkyri - Kuva:Mari Maier

Kisaviikko oli kiireinen. Hätäisesti sain syötyä päivittäin, mutta joka päivä kuitenkin oikean ruuan sain syötyä, siitä pidin kiinni. Perjantaina alkoi migreeni, joka vaikutti niin, etten perjantai - lauantai yönä nukkunut juurikaan. Lauantai aamuna kuudelta laitoin pojan jalkapalloturnaukseen menemään ja itsellä oli olo epätoivoinen. Yökkäilin tyhjää ja päätä särki. Rauhoitin itseä, että joskus ennenkin on olo ollut samanlainen ja hyväksi on olo muuttunut juostessa. 

Facebookista sitten ennen omaa starttia kerkesin lukea toisten tyttöjen fiiliksiä ja heidän hyvä fiilis tarttui itseenkin. 6 tunnin urakoijilla startti oli tuntia ennenkuin meillä Fun Runilaisilla tai aamuvuoron 1 tunnin juoksijoilla. Pakkailin kamat sekä eväät ja lähdin Köykkyriin. Siellä oli iloisia ihmisiä vastassa ja uusia tuttavuuksiakin kerkesi ennen starttia syntyä. Tuosta ylempänä olevasta Marin kuvasta olin jo kotona nähnyt, että on nastakenkäkeli, joten kenkävalintani oli Salomonin Spikecrossit.

Reittinä kisassa oli tuo kuvassa näkyvä mäki ylös ja alas tultiin metsän laitaa polkua pitkin. Minulla GPS näyttää kierroksen mitaksi 470-480 m. Lähdin tonttulakki päässäni rauhallisesti matkaan mäkeä ylöspäin. En aikonut voimia polttaa turhaan hötkyilyyn. Ensimmäisillä 3-4 kiekoilla tuoreilla jaloilla tarkoituksellisesti tulin alamäen aika reippaasti alas, koska halusin testata miten alamäkijuoksu minulla sujuu. Hyvinhän se sujui, olin ihan tyytyväinen. Alämäessä olin jopa edellä meneviä vauhdikkaampi. Mutta seuraavilla kiekoilla jo otin alamäenkin rauhallisesti, ihan ajatuksella etten nyt turhaa vain kaatuisi ja loukkaisi itseäni. Yhtään en enää halunnut harjoitteluaikaa menettää turhiin tapaturmiin. Tonttulakki oli kuuma varustus, kävin se jo aika pian vaihtamassa pintakaasupipoon.

Hyvin kerkesi myös kuvaamaan :)
Kuva mäen päältä.

Mäen päällä oli hieman liejuinen keli :)

Vaikka lähdin innoissani kisaan mukaan, olin kuitenkin yllättynyt. Etukäteen jännitin tuota mäen kiikkumista, mutta homma olikin minusta hauskaa ja minulla ei yhtään harmittanut kiikkua mäkeä ylös, kuten normaalisti tekee! Kannustusta tuli niin mäen ylhäällä kuin alhaalla ja ohi juoksevat juoksukaverit jaksoivat joka kerta kannustaa! Päänsärkykin hävisi jo ensimmäisten kiekkojen aikana! Pahoinvointi oli ja pysyi, mutta sen kanssa pärjäsi. 

Puoli tuntia taivallettuani, alamäkeä juostessani kuulin kuuluttajan kuuluttavan, että olin voittanut ensimmäisessä arvonnassa lahjakortin Dynamosalille. Kyseinen sali sijaitsee meidän talosta noin 400 metrin päässä ja olin sinne suunnitellutkin mennä piakkoin tutustumaan. Aikaisemmin Oulussa Crossfit salilla käyneenä uskon, että tämä sali voisi olla minulle juuri sopiva ja sijainti on minua ajatellen täydellinen! Juuri oikean palkinnon siis sain! Ja kerrankin sentään voitin jotain!

Puolilta päivin oli 4 tunnin sarjan startti. Tajusin, että olen jo puolet aikomastani ajasta mäessä könynnyt. Enää tunti jäljellä... En kyllä ala! En tiedä mitä minulle oli tapahtunut, entisenä mäkien vihaajana en halunnutkaan lopettaa! Vaikka ylämäki puuskututti ja otti voimille, alamäki aina palautti tosi hyvin. Missään vaiheessa jalat eivät vihoitelleet tai olleet yhteistyöhaluttomat. Vimeisen vartin aikana kävin itseni kanssa keskusteluja, että jatkaisin mäessä vielä tunnin ainakin. Mutta lopulta järki minussa voitti, kaksi tuntia riittäisi mitkä olin aikonutkin. Että jäisi voimia vielä illan toisiin pikkujouluihin ja että ylipäätään kerkeän niihin. Vastahakoisesti 26 kierrosta kiertäneenä ja GPS:n mukaan 12,52 km taivaltaneena luovutin, hain lahjakorttini ja vähin äänin poistuin pizzerian kautta kotiin pikkujouluihin osa 2 valmistautumaan...

Olin huonoilla tankkauksilla liikenteessä, siksi otin evästystä mukaan, että energiat ei ihan pääse kesken loppumaan. Eväänä minulla oli mukana mustikka- ja tyrnisoppaa ja taas tuli todistettua kuinka hyviä ne ovat! Minulla ne imeytyvät kyllä tosi hyvin eivätkä kuohu mahassa. Otin parituntisen aikana yhden kumpaakin ja kerran kauhaisin sipsejä ja suklaata mukaani ja pari kertaa otin urheilujuomaa. Huolto oli hyvä ja periaatteessa niilläkin olisi tuon parituntisen hyvinkin pärjännyt. Palautusjuoman otin heti urakan lopetettuani. Kisan jälkeen olen aina huono syömään, mutta nyt sain kotona hyvällä ruokahalulla jopa kaksi palasta pizzaa syötyä. Jaffaa minulla ei olisi ollut mitään halua vaihtaa siideriin, mutta pikkujoulujen kunniaksi korkkasin kuitenkin siideripullon.

Selvisin juurikin ajoissa toiseen pikkujoulupaikkaan ja nyt voin jo tunnustaa, että ensimmäisen tunnin aikana minulla ei mielessä juuri muuta pyörinyt, kuin että haluan ruokaa! Jouduimme vielä noutopöytään nähden kaukaisimpaan pöytään istumaan ja ajattelin vain, että joudumme odottamaan hirveän kauan ennenkuin saamme ruokaa... Odotellessa pöytämme vuoroa en varmaan puhunut juurikaan mitään. Noin 2000 kalorin vaje alkoi jo tuntumaan. Vihdoin sain kuin sainkin alkupalalautasen haettua ja melko nopeasti se minulla myös katosi ;) Sen jälkeen alkoikin jo helpottamaan ja pääruuan jaksoinkin sitten maltillisemmin syödä ja myös muiden kanssa keskustella. Että tiedoksi vaan, että jos wannabeurheilija on joskus normaalia totisempi tai äreä, hänellä saattaa olla nälkä!

Nälkäinen pikkujoulujuhlija

Kakkinensa olen erittäin tyytyväinen, että osallistuin NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Raceen. Homma toimi loistavasti ja tapahtuman henki oli erittäin lämmin. Isot kiitokset NUTSin porukalle järjestelyistä! Kisan maltoin mennä sykkeiden perusteella hyvinkin maltillisesti. Mitään vaivoja minulle ei parituntisesta tullut, vasta tänään on vähän kivistänyt reisilihaksia ja hitusen pohkeita. Tämä oli minulle todella hyvää harjoitusta kevään kisoja TGC:aa ja NUTS Karhunkierrosta varten. Haaveena olisi myös NUTS Pallas heinäkuussa, mutta vielä en ole uskaltanut tehdä päätöstä uskallanko niin pitkälle matkalle lähteä. Mutta onhan tässä aikaa vielä miettiä!