Puolikas Kiimingissä tönkköjaloilla

Viime vuonna juoksin Kiimingissä puolikkaan ennätykseni, tänä vuona kauden parhaan puolikkaani. Ennätyksestäkään ei kauas jääty. Ihan kelpo suoritus, kun ottaa lähtökohdat huomioon.

Elokuun alussa ExtremeRunilla vähän vammauduin ja sain rajun ihoinfektion, jonka seurauksena toisessa polvessa ollut rasitus(?)vaiva paheni. Loppukaudelle minulla ei enää ole ollut mitään erityisiä suunnitelmia ja tavoitteita juoksujen suhteen, juoksen minkä koen pystyväni juoksemaan. Harjoittelu on ollut pääasiassa peruskestävyyttä ja tapahtunut enimmäkseen metsän puolella tai mäkisessä maastossa.

Välillä suolla

välillä mäkeä ylös ja alas...

Syyskuun alussa olimme perheen kanssa Santorinilla ja siellä tein viikon aikana kolme pitkää harjoitusta vuorella. Pelkkää ylä- ja alamäkeä reilun 30 asteen helteessä. Hyvin sujui, eikä helle tuottanut minulle muuta ongelmaa kuin, että pään suojauksesta huolimatta päälaki paloi :) Ja jos jotain huonoa reissusta, niin painoni nousi viikossa melkein 5 kiloa, huolimatta siitä että liikuin viikon aikana 10 tuntia ja mielestäni en syönyt epäterveellisesti. Mutta nyt sitten alkaa armoton kilojen sulatus, kun juoksu on saatu juostua!

Mukavan haastavaa oli lenkkeilymaasto :)

Polku vuorelta Perissaan

Monenlaista alustaa oli jalkojen alla

Reissun jälkeen heti seuraavalla viikolla oli työmatkaa Helsinkiin eli lensin jälleen. Monta lentomatkaa lyhyen ajan sisään ja kohtuu paljon rasitusta jaloille ja simsalabim, jalat olivat turpeat, täysin tönkkönä ja kipuilevat... Vaikka lepuutin, venyttelin ja hierottiinkin ei tulosta. Töpöttelin kipeillä jaloilla päivä toisensa jälkeen ja toivoin ihmeen tapahtuvan.

Minun piti alunperin Kiimingissä juosta ensimmäinen koko maratonini, mutta suosiolla tästä ajatuksesta luovuin jo hyvissä ajoin. Toki asiaan vaikutti jo edeltävät jalkaongelmat mitä oli ollut. Ilmoittauduin puolikkaalle, mutta olin asennoitunut niin, että keskeytän jos alkaa kovin pahalta tuntumaan. En ala hajoittamaan itseäni enempää.

Startissa jo heti huomasin vähän mokanneeni, kun luulin chipajanoton mittaavan nettoajan myös, mutta lähtöviivalle päästyäni tajusin, että ajanotto onkin alkanut jo pyssyn pamauksesta. Ja minä lähdin aika hänniltä... No ei se mitään. Otin kahden tunnin jäniksen kiinni ja lyöttäydyin siihen porukkaan. Aika tungosta oli. En tykännyt, kun askelten rytmi koko ajan rikkoontui. Jänis juoksi myös aika lujaa, jota vähän ihmettelin. Alle 5.20 kilsoja. Vähän ennen ekaa juomapaikkaa joku tuli takaa ja astui jaloilleni. Jouduin tekemään vähän työtä sen eteen, että pysyin pystyssä. Tuossa tilanteessa jalkani vääntyi sen verran, että takareisi alkoi juilimaan. Ei ollut kaukana, etteikö tullut kramppi tuohon vääntyneeseen kohtaan. Juomapaikan jälkeen jättäydyin suosiolla väljemmille vesille kahden tunnin porukasta. Oma vauhtinikin oli ihan hyvää ja riittäisi kahden tunnin alitukseen. Jalat toimivat hyvin, vain pientä painon tunnetta.

Jatkoin juoksuani, omaa helppoa juoksua. Mitään riskejä en ottanut, väkisin en vääntänyt. Menin niin kuin hyvältä tuntui. Eka 10 km aikaan 55.42. Tyytyväinen olin, koska 56 min olin ajatellutkin ekan kympin menevän. Mutta olin jo tuossa vaiheessa varma, että jalat eivät tule kestämään, oireita asiasta alkoi jo olla. Mietin, että jos tulee yksikin kramppi, keskeytän heti juoksuni. 13 km jalat kestivät hyvin, mutta 14 km jälkeen juoksu jatkuikin sitten täysin pökkelöjaloilla, jotka tuntuivat painavan tonnin kappale. 14 km juomapaikalle tullessani huomasin myös pudottaneeni toisen geelini varmaan edellisen ottamisen yhteydessä. Se olisi ollut suolaa sisältävä Squeezyn tomaattigeeli. Mutta muistin, että sain Saaralta kaksi suolatablettia, jotka nyt tulivatkin sitten ehkä tarpeeseen. Näillä mentäisiin loppumatka.

Vaikka jalat painoivat ja vauhti hidastui päälle 6 min/km, kramppeja ei yrittänyt tulla. Koko ajan pelkäsin, että koska ne alkaa, mutta jalat olivat vaan tosi raskaat ja pökkelöt, mutta ei kramppeja. Jatkoin matkaani rauhallisesti. Tuntui vähän hölmöltä juosta töpöttävillä jaloilla ja kuitenkaan minulla ei edes hengästyttänyt. Aloin jo pikkuhiljaa uskoa, että pääsen jaloilla maaliin asti. Muutoin matka oli sujunut loistavasti. Vatsan kanssa ei mitään ongelmaa, urheilujuomakin upposi, vaikka se ei ollut itsellä käytössä olevaa merkkiä. Kaikki muu oli täydellisesti kunnossa paitsi jalat. Juomapaikoilla kyllä kulutin liika aikaa, kun pari mukillista aina join ja hidastin  kävelyksi siksi aikaa.

Jösses, kun on päättäväinen ilme!

Loppukilometrit sujuivat yllättävän joutuisasti. Ihan yllätyin kun katsoin kelloa, että muutama kilometri jäljellä. Loppukiriä en uskaltanut ottaa jalkojen takia, mutta jonkin verran olin tahtia kuitenkin kiihdyttänyt. Pari kilsaa ennen maalia sitten ajatuksissani juoksin vielä väärälle tiellekin, mutta tajusin mokani nopeasti, kun huomasin, että kalkkiviiva hävisi jonnekin. Eikun käännös takaisin. Maksimissaan puoli minuuttia ehkä hävisin tuon pikkupummin takia. Loppumatkalla taisin muutaman juoksijan jopa vielä ohittaa, vaikka mitään loppukiriä edelleenkään en uskaltanut ottaa. Maalissa kuulin kuuluttajan kuuluttavan ajakseni 2.05.02 ja ensimmäinen ajatus oli, että oho, kauden paras näillä tönkköjaloilla! :)

Ihan ok juoksu siis, ensi fiilikset olivat ihan tyytyväiset. Pysähtyminen ei vaan ollut jaloille mieleen, ne olisivat halunneet olla liikenteessä edelleen. Repun hakuun ja kylläpä minun olikin pitänyt se korkealle jumppasalin katsomoon viedä. Tönköillä jaloilla kipuaminen oli suoritus. Palauttavaa juotavaa ensin alle ja sitten suihkuun. Pukukopissa oli jälleen mukava jutustella muiden juoksijoiden kanssa. Onnistumisista on aina mukava kuulla!  Tässä tapahtumassa on myös juoksijoille ruokailu järjestettynä ja kyllä yksinkertainen jauhelihakeitto maistuikin hyvältä. Loistava järjestely tällainen, toivottavasti pysyy, vaikka tapahtuma näyttää kasvavan koko ajan.

Olin aika väsynyt ja voipunut. Yleensä en ole milläskään puolikkaan juoksemisen jälkeen. Väsymyksestä huolimatta lähdin odottamaan Saaran maaliin tuloa maratonilta. Kohtahan hän sieltä pirteänä jo juoksikin maaliin ollen naisten maratonin kakkonen loistavalla ajalla! :) Kaupan kautta kotiin ja kotona poika oli leipomassa sämpylöitä ja paistamassa pizzaa. Olipa luxusta, kun äiti sai kotiin tulessa heittäytyä vaan sohvalle ja mussuttaa tuoretta sämpylää ja ottaa rauhassa palauttavat päiväunet!

Tämä puolikas oli minun kymmenes puolikkaani, tämän vuoden viides. Mahdollisesti juoksen vielä yhden maastopuolikkaan, jos vain saan jalat palauteltua kuntoon. Jos en, alkakoon ylimenokausi jonka aikana teen kaikkea muuta kuin juoksen. Näin ainakin suunnittelen... Ensi vuonna kausi alkaakin jo maaliskuussa. Uudet suunnitelmat ja uudet kujeet. Ei tulostavoitteita, ainoastaan hauskanpitoa tiedossa! Toivotaan, että terveyttä vaan riittää, tämä kausi on ollut sen suhteen vähän turhan rikkonainen.

Rantalakeusjuoksu - peltojen keskellä auringonporotuksessa

Heräsin lauantaihin erittäin hyvin nukutun yön jälkeen. Kymmenen jälkeen aamupäivällä oli vielä pilvistä ja mittari näytti + 16 astetta. Sama pilvisyys jatkui vielä iltapäivällä. Kerkesin jo ajatella, että ihanaa, illalla saa juosta pilvisessä viileässä kelissä. Mutta kissan viikset! Ennen neljää alkoi pilvet rakoilemaan ja aurinkohan se kohta möllötti pilvettömältä taivaalta niin iloisena tai enemmänkin vahingoniloisena. Aurinko selvästi vainoaa minua...

Suurin osa ihmisistä on  varmasti iloisia auringonpaisteesta eivätkä yhtään ymmärrä, kun minä aina toivon pilviä ja tihkusadetta. Mutta yrittäkää ymmärtää, että jos edes kerran saisin sen kokea tänä kesänä kisapäivänä, niin olisin tosi iloinen. En missään tapauksessa toivo kenellekään huonoja lomakelejä, mutta toivoisin itselleni edes kerran inhimilliset olosuhteet kilpailupäivänä. Vai olenkohan vaan yksinkertaisesti niin huono, etten pysty kunnon suorituksiin normaaleissa Suomen kesäolosuhteissa? 

Rantalakeusjuoksun lähtöpaikka oli peltojen keskellä Lumijoen puolella. Sinne meidät kuljetettiin bussikyydillä. Matka (10 km) juostiin yhteen suuntaan kevyenliikenteenväylää pitkin Limingan keskustaan. Juoksu oli minulle vaikea. Paljon vaikeampi kuin viikko sitten Rovaniemen juoksu, vaikka Rovaniemellä oli vieläkin kuumempi. Vannoin itselleni, että en IKINÄ ENÄÄ juokse helteellä. Sain elämäni ensimmäisen palleakrampin ja aivan hirveän vaikeahan sen kanssa oli juosta. Monta kilometriä meni ihan löntystäessä. Jos ei oltaisi oltu siellä peltojen keskellä, keskellä ei mitään, olisin varmaan keskeyttänyt.  Mutta onneksi on tuota sinnikkyyttä... Kanssakilpailijalla oli myös vastaavia ongelmia juoksun aikana, häntä vähän yritin neuvoa, kun tuntui, että kivun takia jää sinne tien päälle. Sai ilmeisesti krampin menemään ohi, kun myöhemmin ohitti minut kuitenkin.

Sitten n. 8 km kohdalla juoksu taas alkoi sujumaan. En tiedä menikö kramppi ohi vai mitä, mutta oli taas ihan helppo juosta. Viimeisen kilometrin aikana sain myös juostua edellä juoksevia kiinni ja yhden ohituksenkin sain tehtyä. Maalissa olin ajassa 58.33. Aikalailla samaa tahtia kuin viikko sitten. Sähköistä ajanottoa ei ollut, joten nettoaikaa ei mitattu. Vähän kyllä ihmettelen, miten pystyin tuohonkin aikaan noiden vaikeuksien kanssa. Olin ihan varma juostessa, että nyt tulee kaikkien aikojen pohjanoteraausjuoksu...

Tyytyväinen en ole suoritukseen, mutta en nyt hirveän pettynytkään. Vaikka juostessa vannoin, ettei enää ikinä hellejuoksua, niin muutama minuutti maaliintulon jälkeen jo suunniteltiin seuraavaa kisaa Move Maratonia, joka on parin viikon päästä. Oli helle tai ei. Kovin äkkiä ne vaikeudet unohtuu... :) Silloin aion sääsolosuhteista riippuen juosta joko vartin tai puolikkaan.  ExtremeRun aika varmasti jää minulla väliin, kun pitää lähteä lomailemaankin perheen kanssa. Seuraava kymppi on todennäköisesti vasta elokuussa Kempeleessä ja silloinkin aika varmuudella joutuu lämpimissä olosuhteissa juoksemaan. Miten saisinkin itseni toimimaan niin, että juoksu lämpimässä sujuisi ongelmitta...?

Rantalakeusjuoksusta jäi kaikkinensa kuitenkin positiiviset fiilikset. Mukava oli nähdä jälleen juoksukavereita ja jutustella uusien tuttavuuksienkin kanssa. Järjestelyt olivat hyvät ja ihmiset olivat ystävällisiä. Ainut ehkä mikä olisi voinut olla toisin, niin noinkin kuumalla ilmalla vesipisteitä olisi voinut olla edes yksi enemmän. Edes sellainen mistä olisi voinut kaataa vettä päälleen. Jatkossakin aion tapahtumaan osallistua, jos vain tapahtuma sopii aikatauluihin.

Ensi viikolla ajattelin vähän löysäillä juoksun suhteen, kun nuo sykekäyrät vähän pistävät miettimään, että olenkohan ihan kunnolla palautunut, kun ihan en näyttänyt nyt saavan itsestäni irti kaikkea... Vai vaikuttiko kramppi asiaan vai mikä... Mutta joka tapauksessa ensi viikolla ajattelin palailla vähän CrossFitin maailmaan ja harjoitella ainakin leuanvetoja sekä punnerruksia. Ja siihen lisäksi keksiä itselle joitain mukavia metconeja :)

Ennätysvauhdissa Terwalla, mutta niin kaukana tavoitteesta

Terwamaraton aamuun herätessäni aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta tottakai! 

Ilmojen haltija päätti sitten olla toteuttamatta minun ja monen muun toiveen puolipilvisestä, suht viileästä ja tihkusateisesta säästä. Lämpömittari näytti vielä kuitenkin alle 20 astetta, joten kerkesin jo ajatella, ettei tästä ehkä niin kuuma päivä tulekaan. Mutta optimistiset luuloni karisivat jo maratonin lähtöä katsellessani, kun kuulin jonkun ympärilläni taivastelevan, kun Edenin (?) mittari (auringossa) oli näyttänyt + 37 astetta....

Lähdin taivaltamaan matkaa yhdessä työkaverini Petrin kanssa. Hänelle sopi, että yrittää vetää minut alle kahden tunnin juoksuun. Alkumatka menikin mukavasti. Minulla oli koko ajan tunne, että voisi vieläkin lisätä vauhtia. Onneksi kuitenkin oli ruuhkaa aika lailla, joten ei tullut rynnittyä. Sykkeet pysyivät hyvällä tasolla. Mutta sitten tuli eteen varjoton taival ja suora auringonporotus. Patosillan ylämäessä sykkeet pääsivät nousemaan liian korkeiksi eivätkä sitten enää suostuneet laskemaan alas. Juoksu ei tuntunut pahalta ja laitoin vain sykkeet pois mittarin näytöstä. Mutta sitten järki voitti, etten voi juosta vastoin tiedossa olevia riskejä. Helle jo itsessään on riskitekijä ja se yhdistettynä lähes maksimisykkeisiin, niin ei hyvää luvassa.

Aikani kävin kamppailua ja pakko oli vaan höllätä vauhtia. Sykkeet eivät silti laskeneet. 8 km kohdalla kahden tunnin porukka otti minut kiinni ja juoksin hetken heidän kanssaan. Petrikin oli odotellut minua, mutta kun edelleen sykkeet paukuttivat, oli vieläkin höllättävä. Sanoin Petrille, että etenee omaa tahtia, minä tulen perässä omaa tahtiani. Kun kahden tunnin porukka meni menojaan ja minä edelleen kamppailin sykkeiden kanssa, otti se aika koville. Ajattelin, että keskeytän seuraavaan juomapaikkaan. Juoksu ei ehkä muutoin olisi ollut niin vaikea, mutta henkinen kamppailu ja tavoitteesta luopuminen tekivät siitä painajaisen. Ja jo alkumatkasta!

Kympin tolpalla olin 58 ja jotain. Se jotenkin piristi mieltä, kun tajusin, että tein samalla myös epävirallisen kympin ennätyksen, enkä ollut juossut edes "täysillä". Ajattelin, että vaikka kahden tunnin alitus valui käsistä, niin kyllä tänään ainakin ennätys tehdään! Seuraava juomapaikka oli n. 10,5 km kohdalla ja en tiedä mitä sen jälkeen tapahtui, mutta yhtä-äkkiä kaikki vaan helpotti! Sykkeet laskivat lähes normaaliin kisasykkeeseen ja hymykin palasi huulille. Vaikuttiko se, että Värtön rannassa kävi kuitenkin mukava tuulen vire, vai olinko vaan saanut tasattua vauhtini siihen millä sillä hetkellä pystyin ongelmitta juoksemaan. Muutoinkin loppumatkasta ei enää ollut kovin pitkiä pätkiä suorassa porotuksessa, kun osin sai juosta auringolta piilossa puiden katveessa.

Matka eteni ihan mukavasti, vaikkakaan vauhti ei ollut päätä huimaavaa, mutta nyt olin löytänyt taas sen tunteen miksi juoksen. Minulla oli hauskaa ja nyt jo jaksoin katsella ympärillenikin ja hymyillä kameroille. Toivottavasti sitten myös löytyy hymykuvia, kunhan ne kuvat aikanaan minut tavoittavat. Kaupungissa oli todella paljon porukkaa. Terwan lisäksi kaupungissa oli myös muita tapahtumia. Kannustusta tuli kaikkialta ympäriltä. Se tsemppasi! Oikeastaan koko matkan aikana oli kannustusta ollut kiitettävästi, mutta vasta loppupäästä matkaa tajusin kiinnittää huomiota koko asiaan. Korvaan särähti, kun jotain kanssakilpailijaa kannustettiin kovaan ääneen: Mahtavaa! Huippu juoksu tulossa! Joku oli siis kuitenkin myös onnistumassa juoksussaan...



Löytyihän se hymykin!

Sokerijussilla oli viimeinen juomapaikka. Otin kaksi mukia vettä ja join ne rauhallisesti kävellessäni. Koko matkan ajan otin vettä juomapaikoilla, koska käytin Squeezyn energiageelejä. Normaalisti puolikkaalla minulla menee kolme geeliä, nyt meni viisi. Tällä juomapaikalla minulla oli jo oikeasti vähän jano. Onneksi sitten join ne vesimukilliset huolella, koska hetken päästä minulla nousi oksennus kurkkuun, aspiroin ja aloin yskimään. Selvisin kuitenkin muutamalla kunnon rykimisellä. Mutta sitten välittömästi alkoi vilunväristykset ja mietin, että voi ei... nestehukka! Jatkoin rauhallisesti matkaa ja muutamassa minuutissa vilunväristykset menivät ohi. Vesi oli luojan kiitos yhdessä geelin kanssa alkanut kuitenkin imeytymään!

No eihän ne vaikeudet tietenkään loppuneet, vaan sitten alkoi hanuri painamaan ihan liikaa ja vasen takareisi uhkasi sanoa sopimuksen irti. Loppumatka meni varovaisen hitaasti, kun piti varoa joka askelta, ettei vaan alkaisi kramppaamaan. Siitä huolimatta ohitin selkiä ja kohta olinkin sillä loputtoman pitkällä suoralla. Muistin heti kuinka viime vuonna ohitin suoralla monta selkää. Lisäsin vauhtia ja tein saman taas tänä vuonna. Suoran päässä olevat kannustusjoukot antoivat myös lisää tsemppiä! Viimeisen hiekkapätkän ja sen lopun todella inhottavan murskepätkän jaksoin vielä spurtata kunnolla ja selkiä jäi taakse siinäkin. 

Olin vihdoin maalissa ja sain heti käteeni mitalin ja juomapullon. Sillä hetkellä ainut huoleni oli se, että olihan aika varmasti alle 2.10 eikä yli. Jotenkin en ollut osannut kelloani pysäyttää ja sain sen pysäytettyä vasta mitalin ja juoman saamisen jälkeen. Join heti pullollisen juomaa ja lähdin hakemaan reppuani. Vointi oli hyvä, mutta siitä huolimatta tiesin, että on järkevää ottaa heti myös nesteytys poreeni. Hain repun ja soitin ensimmäiseksi miehelleni, joka tiesi kertoa aikani olevan päälle 2.10. Mutta se oli bruttoaika. Nettoaikaa minulla ei edellään ollut tiedossa. 

Menin evästeltalle otin poreeni ja kohta siinä olikin ympärillä tuttua porukkaa vaikka kuinka. Vähän kaikilla oli ollut ongelmia sykkeiden kanssa ja muutaman juoksu oli epäonnistunut täysin tässä kelissä. Eihän me pohjoisen ihmiset olla vielä toukokuussa totuttu näin lämpimässä juoksemaan. Loppukesästä ehkä sitten paremminkin...? Evästelin vielä jonkin verran banaania ja palautusjuomaa. Takareisi kenkkuili edelleen ja uhkasi alkaa kramppaamaan. Soitin miehelle, ettei tule hakemaan minua Edenistä, vaan ajaa kaupunkiin. Kävelen loppuverkoiksi kaupunkiin, että saisin vähän maitohappoja liikenteeseen. 

Matkalla torille tuli maratoonareita vastaan. Vaikeaa näytti olevan monella juoksijalla ja kramppeja näytti olevan useammalla. Yhdellä naisella oli tosi kovat krampit, kun jalka meinasi väkisin vääntyä virheasentoon. Olin todella onnellinen siinä vaiheessa, että oma urakkani oli jo ohi. 3.45 porukka tuli vastaan ja ihmettelin sitten vähän ajan kuluttua miksi toinen 3.45 jäniksistä tuli niin perässä porukastaan. Syykin selvisi sitten illalla: jänis oli alkanut oksentamaan. Näin voi käydä siis myös  jäniksille. Kohta olinkin torilla ja kuulin jostain tutun äänen ja sanan ÄITI. Juniori se sieltä juoksi äidin luo. :)

Kotona sitten tulospalvelusta kaivoin nettoaikani, joka oli kuin olikin paremmalla kymmenluvulla. Loppuaika 2.09.57. Ruskan aikani parani 3 min. Ei paljon ja ei todellakaan riittävästi, mutta näissä olosuhteissa en olisi parempaan pystynyt. Omaa kuntoani en ala edes pohtimaan, koska omasta mielestäni ja juostujen lenkkien perusteella kuntoni pitäisi olla kyllä tuossa 2 tunnin vauhdissa. Mutta jääpähän nyt tavoiteltavaa ja pettymyksen tunteetkin pitää vaan kestää. Ne kuuluvat myös urheiluun.

Vaurioita juoksusta ei juurikaan tullut. Morton ei vaivannut ei juoksun aikana eikä jälkeen. Ei yhtään rakkoa, yhtään varpaankynttäkään ei taida irrota. Edes haarat eivät ole hiertyneet. Lonkat ja takareidet ovat olleet raskaahkot, mutta muutoin palautuminen on ollut nopeaa. Päiväunet jouduin aamupäivällä ottamaan, sen eilinen urakka varmaan aiheutti. Muutoin ollaan nautittu kauniista ja lämpimästä kesäpäivästä. Auringonporotuskin on ollut omalla pihalla touhutessa ihan siedetävää. Ensimmäiset ruukkukukat laitettu ja kaikki ikkunat ulkopuolelta pesty. Jonkun sadepäivän aikana kerkiää sitten pesemään ikkunoiden välitkin. 

Nyt palaudutaan muutama päivä. Palauttavana treeninä alkuun pyöräilyä, kunnes loppuviikosta viimeistään käydään taas ottamassa juoksuaskelia. Seuraava koitos on kuukauden päästä kotikaupungissa Rovaniemellä. Nyt siis palautellaan ensin tästä urakasta, ja sittenpä heti alkaakin valmistautuminen kohti Rovaniemi Marathonia. Siellä minulla on tarkoituksena juosta myös puolikas, mutta sen päätöksen tein jo eilen, että jos on helle, niin matka vaihtuu kymppiin!