Vuoden 2014 yhteenvetoa

Hieman on päässyt jo vierähtämään tämä päivitys, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan...

Alkuvuosi on mennyt ensin lomaillessa ja sitten heti iskikin kunnon flunssa, josta edelleen toivutaan. Myös viime vuodesta jäi valitettavasti päällimmäisenä mieleen vammat ja loppuvuoden sairastelu. Edellisestä vuodesta 2013 olin kirjoittanut seuraavaa: 

"Koko kesän kilpailukausi oli minulla ehyt. Minua ei vaivannut mikään. Loppukesästä morton kylläkin, mutta ei läheskään niin pahana kuin edellisenä kesänä. Pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin, mihin olin suunnitellutkin. Tästä olen erityisen iloinen! Olen selkeästi tehnyt harjoittelun suhteen jotain oikein, vaikkakin ehkä vauhtien kustannuksella, mutta pistän kuitenkin terveyden ja vaivattomuuden vauhtien kehittymisen edelle."

Alkuvuosi 2014 oli ehjä ja sain hyvän harjoittelukauden kesää ajatellen alle. Tavoitteita ei ollut sen kummemmin, koska tiesin vuoden etukäteen olevan muutoinkin aika rankan, joten harrastuksesta en halunnut enempää lisäkuormitusta itselleni ottaa. Menisin vain fiiliksellä. Nyt jälkikäteen kun ajattelee, tuo päätös oli hyvä. 

Keväällä kisakausi aukesi Prahan puolikkaalla. Kokonaisuutena olen tyytyväinen kisaan, vaikka onkin ollut tähän asti ainut kisa missä olen kärsinyt kunnon krampeista. Alkuun ajattelin kramppien johtuneen mukulakivistä, mutta jälkikäteen mietittynä edellisen päivän lennot sekä illan kävelymaraton Prahaan tutustuen plus kisareitin mukulakivet taisivat olla kaikki yhteisvaikuttamassa kramppien syntyyn. Juoksin kaikesta huolimatta hyvän juoksun, joka ei jäänyt edes kauas ennätyksestä.

Terwalla sitten oli jälleen kerran hellettä ja se sai minut varovaiseksi ja jälkiviisaana ajatellen, liian varovaiseksi. Helteestä huolimatta juoksu oli minulle tosi helppo ja hitaan alun jälkeen kiristin loppua kohden. Jos olisin ollut rohkeampi, ennätys olisi aika varmasti tullut. Nyt jäin siitä vajaa kolme minuuttia. Tämä kisa on ainut kisa mikä on jäänyt harmittamaan, etten juossut kunnon juoksua. Varaa ja voimia parempaan juoksuun olisi ollut reilusti.

Terwan jälkeen sain pienen flunssan ja kesäkuun puolivälin Santa Claus Maraton oli hetken vähän vaarassa. Mutta tokenin niin, että pääsin juoksemaan. Jos Terwa oli helppo, niin tämä juoksu olikin sitten ihan kauhea! Yhtään parempaan suoritukseen ei olisi ollut rahkeita. Isoin ongelma taisi olla syömättömyyteni, koska kisa oli illalla enkä oikein uskaltanut syödä koko päivänä. Tämäkin asia on nyt opittu kantapään kautta. Aika oli kuitenkin hitusen parempi kuin Terwalla. 

Kesäkuun lopussa oli Turussa Paavo Nurmen kymppi, jossa oikeasti halusin juosta uuden ennätyksen, koska en noita kymppejä juurikaan juokse. Pettymys oli suuri, kun kauan ennen maalia tajusin, etten kerkeä. En myöskään suostunut käsittämään, että miksi näin kävi. Juoksu oli sujunut hyvin ja vaikka lopussa vähän helteessä väsähdin, niin en pahasti kuitenkaan. Illalla sitten selvisikin, että Paavon kymppi oli 300-400 metriä ylipitkä. Jos olisi ollut oikean mittainen, ennätys olisi tullut. Tämä jäikin ainoaksi kympiksi tälle vuodelle.

Heinäkuussa olikin koko vuoden paras kisani. Salla Midnight Marathon, elämäni ensimmäinen polkujuoksukisa. Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä mahdollisesti eteen tulee ja minkälainen reitti on. Matkan teko oli aivan huippua! Poluilla eteneminen oli minulle vaivatonta ja helppoa. Toki en vetänyt lujaa, kun oli vasta eka kerta metsissä. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja ihmiset kaikki siellä todella ystävällisiä. Sain reissusta muistoksi reiteeni kunnon mustelman sekä puujalan, mutta ei haitannut. Tiesin, että jatkossa askeleeni tulevat mitä enenevässä määrin johtamaan metsiin. Kuinka oikeassa olinkaan! Tällä reissulla opin myös syömään kisaa edeltävästi, kun otin mallia matkaseuralaisistani, kokeneista ultraajista, jotka surutta vetelivät suuhunsa kaiken mahdollisen. Ilman heitä olisin todennäköisesti vain näykkinyt jotain pientä, mutta nyt meni nassuun niin pastat, suklaat kuin lihapullatkin. Ja itse kisassa ei mitään ongelmia vatsan kanssa!

Polkujuoksija!

Elokuun alussa oli ExtremeRun. Tässä tapahtumassa saatujen vammojen takia, koko loppukauteni meni pieleen. Edelleen tapahtumasta on muistona peukalovamma, joka ei meinaa näköjään parantua millään. Mutta eniten ongelmia minulle aiheutti rajun haavainfektion takia turvonnut polvi ja pohje. Ensin luulin heinäkuun pyöräilyreissuilta polvitapeeseen saadun rasitusvamman äityneen, mutta saman polven haavat tulehtuivat rajusti ja aiheuttivat runsaasti ongelmia minulle. Juoksutaukoa tuli jonkin verran, kovalla alustalla juokseminen oli käytännössä mahdotonta. Siirryinkin kokonaan metsiin ja soille pehmeille alustoille. Siellä polven kanssa pärjäsi kohtuudella. 

Vammautunut juoksija

Juoksutapahtumia jäi juoksematta ja syyskuussa uskaltauduin kuitenkin Kiiminkiin puolikkaalle. Alunperin minun piti siellä juosta elämäni ensimmäinen maraton. Mutta ei puhettakaan, että polvella olisi vielä kokonaiselle uskaltanut. Kiimingissä minulla oli jalat tosi tönkkönä varmaan monestakin asiasta, ei yksin polvesta johtuvaa. Niin hullua kuin noilla jaloilla juoksu olikin, puolikas oli minun koko kauden paras. Jäin ennätyksestä vain puolitoista minuuttia. Kaikenlisäksi kämmäilin juoksun aikana ja menetin aikaa niidenkin takia. Lähdin juoksuun hänniltä, kun luulin, että mitataan nettoaikaa ja lopussa vahingossa juoksin harhaan. Ilman näitä kämmejä olisi ollut mahdollisuudet ennätykseen. Ja ilman tönkköjalkoja mahdollisuudet vaikka mihin...

Sitten lokakuun alussa alkoi flunssakierre, joka yhä jatkuu. Virpiniemen maastomaraton jäi välistä ja loppukuusta flunssa alkoi uudelleen mennen myös keuhkoihin. Astmalääkityksellä sain itseni kuntoon pikkuhiljaa ja pikkuhiljaa aloittelin lenkkeilyä taas. Juoksu tuntui heti hyvältä ja kunto ei tuntunut laskeneen yhtään sairastelusta huolimatta. Palasin heti normaaliin harjoittelutahtiin. Marraskuun lopussa osallistuin NUTS Köykkyriin, jossa kiikutaan Köykkyrin rinnettä ylös ja juostaan polkua pitkin alas. Hyvin sujui, eikä mäessä kiikkuminen tuottanut hankaluutta. Olin kyllä Köykkyrissä kerinnyt jo useamman kerran kesän jälkeen käydä harjoittelemassa, joten mäki ei juurikaan tuottanut ongelmia. Minua jopa harmitti jättää kisa kahden tunnin jälkeen, kun oli kiire toisiin pikkujouluihin.

Joulukuun puolivälissä minulla alkoi sitten sykeongelmat vaivaamaan. Ei pystynyt juoksemaan ollenkaan, etteikö sykkeet olisi olleet vk-tasolla. Suosiolla rauhoitin menoa, pidin ihan kunnolla taukoakin juoksusta. Ennen vuodenvaihdetta ja tämän vuoden eka viikolla lomaillessa Gran Canarialla tilanne oli jo ihan hyvä, pystyin taas juoksemaan ilman, että sykkeet hätäilivät. Mutta kun kotiuduttiin lomalta, sairastuttiin poikien kanssa flunssaan heti. Flunssa on ollut myös sellainen, että minun lisäksi urheilevalla pojallani tuli "sydänongelmia", joiden takia me ollaan nyt pidetty harjoittelutaukoa molemmat. 

Tammikuussa juosten hiekkarannalla

Näin jälkiviisaana kun omaa tilannetta ajattelee, minun olisi pitänyt jo silloin marraskuussa sairastelun jälkeen ottaa selkeästi rauhallisemmin, eikä heti palata normaaliin harjoittelutahtiin. Arkikin on kuormittavaa, kun on työt mitkä pitää hoitaa sekä koko perheen harrastukset, joiden takia monesti viikonloputkin menevät kuskatessa milloin mihinkin. Saattaa mennä viikkoja, ettei nuku kunnon öitä, kun aina pitää olla aamuisin johonkin suuntaan menossa. Sairastelun jälkeen kunnon levolla ja  maltillisella harjoittelun aloituksella olisin varmaan välttänyt lievän ylirasitustilan ja mahdollisesti myös tämän flunssan sairastamisen. Ylikuormittuneessa elimistössä vastustuskyky kun on normaalia alhaisempi ja flunssapöpöt pääsevät jylläämään helpommin.

Vaikka etukäteen olen tiennyt kaiken tämän jo, niin siitä huolimatta itsellenikin näin pääsi käymään. Tiedostan asian nyt, mutta en tiedostanut sitä vielä marraskuussa.  Ehkä uskoin, että aikaisempien vuosien sairastamattomuus olisi pysyvä tila. Jos nyt jotain viime vuodesta olen oppinut, niin sen että jos sairastan, otan hyvin rauhallisesti ainakin tupla-ajan kuin mitä sairaus on kestänyt. Tällä hetkellä minulla se tarkoittaa sauvakävelyä juoksun sijaan. 
Mutta jos jotain hyvää vuoden aikana on on tapahtunut, niin venyttelyillä olen saanut mortonini lähes vaivattomaksi!

Sauvakävelylenkin jälkeenkin hymyilyttää...

Tälle vuodellekaan minulla ei ole numeraalisia tavoitteita. Päätavoite on selviytyä NUTS Pallas 55 km kunnialla maaliin. Minulle pelkästään se on jo iso tavoite ja olen todella onnellinen jos siitä selviän! Muutoinkin tulen osallistumaan enimmäkseen polkujuoksu tapahtumiin. Pallaksen jälkeen kalenteri on auki. Todennäköisesti palauttelen itseäni rauhassa ja pidän juoksusta taukoa hetken.  

Ai niin, yksi muutos viime vuoteen on tapahtunut. Juoksen tänä vuonna eri sarjassa kuin viime vuonna... :) 

Polkujuoksua yöttömässä yössä

Ensin vähän Paavo Nurmesta

Paavo Nurmen maalissa kaverit ja perhe odottivat toimittajien kanssa

Jäi Paavo Nurmi raportoimatta tänne omien lomakiireiden takia. Kotiin päästyä loppuloma kului tehdessä remppaa ja suursiivousta, joka edelleen on kesken. Mutta eipä paljoa raportoitavaa Paavolta olekaan, kun ylimittaisen kympin takia aika ei ole vertailukelpoinen. Muutoin loistava tapahtuma ja hyvä fiilis jäi tapahtumasta. Ja päästiinhän me Turun Sanomiinkin! :)

Sitten asiaan

Tänään on ollut ensimmäinen työpäiväni loman jälkeen. Eilen illalla olen kotiutunut Sallatunturilta, jossa edellisenä yönä juoksin Salla Midnight Trail Marathonin 21 km. Tämä polkujuoksu oli minulle elämäni ensimmäinen, mutta se taisi kerralla viedä minut mennessään! Asfaltilla juoksu ei tämän jälkeen taida tuntua enää miltään. :)

Kolmen naisen voimin lähdimme Sallaan. Kaikkien aikomuksena oli juosta
puolikas polkumaraton, mutta toisin kävi. Saara ja Paula päättivätkin muutama
tunti ennen starttia juosta täyden matkan.

Niin siinä kävi lounastaessamme lauantai-iltapäivänä Keloravintolassa maittavaa lounasta, että tytöillä vaakakuppi alkoi kääntymään täyden matkan puolelle. Päätös syntyi lopulta aika helposti, eikä sitä juuri epäröity. Rekisteröitymisen jälkeen lähdimme lepäilemään ja suorittamaan viimehetken tankkauksia majapaikkaamme Erittäin Sallainen mökkikylään. Lepäilimmekin jonkin aikaa, mutta helle oli kova, ja viilennystä keholle jostain oli saatava. Mökkikylässä Caravan alueella sijaitsi onneksi järvi, jossa oli hyvä uimaranta. Ei muuta kuin järveen viilentämään kehoa ja tunteita.

Helle oli kova. Ainoat mahdollisuudet viilentymiseen olivat joko kylmä
suihku tai  järvi. Molempia hyödynsimme.

Uintireissun jälkeen lepäilimme vielä hetken ja sitten alkoikin varusteiden miettiminen ja matkaevästen valmistelu. Yllättävän rauhallisissa tunnelmissa ja nopeilla päätöksillä kaikki sujui. Yhteistyöllä sujuu meiltä mikä vaan!

Pitkän odotuksen jälkeen oli vihdoin startin aika!

Lähtöalueella olikin jo kuhina, kun sinne saavuimme. Suoritimme viimehetken valmisteluina normaalit vessakuviot ja valokuvaukset sekä tervehdimme muita juoksijoita. Minulla ei omassa Polarissani gps ottanut toimiakseen, vaikka monta kertaa sammutin ja yritin. Se vähän hermostutti, mutta tytöt sanoivat että anna olla, pärjäät ilman sitäkin. Senkun juokset vaan! Tyydyin sitten tähän ja pakotin itseni olemaan ajattelematta koko asiaa.

Koska polkujuoksu oli minulle ensimmäinen, olin päättänyt juosta hyvin rauhallisesti, ettei mitään yllätyksiä tulisi. Matkan ensimmäinen kilometri taisi olla minulle vaikein, vaikka ei se oikeasti yhtään vaikea ollutkaan. Matka alkoi nousuvoittoisesti ja aurinko paahtoi illalla yhdeksän aikaan vielä armottomasti. Asteita oli varjossakin vielä reippaasti yli 20 astetta. Suuta kuivasi ja heti ensimmäisessä kunnon nousussa jo jouduin imemään vettä suuhun kostukkeeksi. Nousu oli myös sen verran jyrkkä, että suosiolla päätin sen kävellä ylös. Tämän jälkeen päästiinkin metsän siimekseen kunnon poluille ja fiilis nousi kuin taikaiskusta!

Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä tulisi olemaan edessä, mutta en suonut sille ajatustakaan. Nautin täysillä juoksusta upeassa ympäristössä ja metsän ihanasta tuoksusta. Askel soljui kuin itsestään ja kaikki vaan natsasi. Vauhdeista ei ollut mitään tietoa, mutta aikaisemmin minun kanssa juosseet olivat jostain syystä jääneet näkymättömiin. Ensimmäisellä juomapaikalla sekoitin veteen Specialyt jauhetta. Ajattelin, että helteessä olisi hyvä jo alusta asti huolehtia hyvästä nesteytyksestä. Selässä juomarakossa minulla oli vettä, jota pieninä annoksina otin koko ajan juoksun lomassa myös.

Maasto oli vaihtelevaa ja välillä hyvinkin haastavaa. Aika monesti iskin varpaitani juurakoihin ja kiviin. Pari kertaa tunsin kiven tai juurakon päälle astuessani, että nilkkaa viiltää. Kerran meni myös oksa poikittain kenkien väliin ja sen seurauksena vähän myös polveakin viilsi. Pikkujuttuja kuitenkin. Toisellekin juomapaikalle tulin edelleen yksin. Siellä otin geelin ja vettä. Minulle oli kerrottu, että tämän jälken tulisi pahin nousu. En tiennyt mitä se tarkoittaisi, mutta päätin edetä rauhallisesti, varsinkin kun maasto oli hyvin haastavaa. Nousua oli pitkästi, mutta ei jyrkästi. Otin kuitenkin aika paljon kävelyaskeleita ihan turvallisuussyistä. Samalla päätin myös nauttia mukana olevan mustikkakeiton. Tässä vaiheessa alkoi takaa kuulua askeleita ja sain seuraa. Se sopi minulle hyvin. Porukassa on mukavampaa kuin yksin. Loppujen lopuksi en itse pitänyt nousua mitenkään pahana nousun takia, enemmän maaston haastavuus teki siitä hankalan.

Kolmannelle juomapaikalle menimme edelleen neljän porukassa. Siellä otin vain vettä. Olin pärjännyt energian ja nesteytyksen suhteen loistavasti, mitään ongelmaa ei ollut. Ei hölskynyt, ei ollut nälkä, eikä vatsa temppuillut. Jatkoimme yhdessä matkaa ja mukava olikin, kun oli juttuseuraa. Totesimmekin yhdessä, kuinka ihana olisi ihailla myös maisemia, mutta kun koko ajan oli katse pidettävä tarkasti polussa. Olin kolmantena porukassa ja vauhti ei ollut mitenkään kova. Minä aika pitkälti selvisin ottamalla pelkästään pitkiä askeleita ja hyvin pysyin vauhdissa. Kuitenkaan minulla ei ollut mitään haluja ohittaa ja lähteä yksin taivaltamaan. Ja ehkä parempi niin. 

Jossain kolmannen ja neljännen juomapisteen puolivälissä suoritin todella tyylikkään ilmalennon kompastuttuani todennäköisesti juurakkoon. Lensin kuin leppäkeihäs rähmälleni ja säikähdin, että tähänkö tämä nyt loppui... Nostin katsettani ja suoraa kasvojeni edessä tökötti mänty. Yritin nousta ylös, mutta kova kipu oikeassa pohkeessa pysäytti. Pohje? En mielestäni lyönyt pohjetta vaan oikean käden, polven ja reiden...? Sitten tajusin, että jalkaan tulleen iskun takia pohje alkoi vaan kramppaamaan. Toiset huolissaan ympärillä kyselivät kävikö pahasti? Sanoin, että krampista selviän, jatketaan matkaa. Vammat selvitetään ja hoidetaan sitten maalissa! Maassa minun rinnan alla oli myös tyhjä muovinen vesi- tai vissypullo. Sitä hetken tyhmänä tuijotin ja ihmettelin ja sanoin, että tuo ei ole minun... Toiset totesivat, että joo, ei ole! Jälkeen mietin, että mahdoinkohan kompastua siihen pulloon? Se jää arvoitukseksi... 

Olin lyönyt reiteni aika pahasti, sen tiesin. En edes uskaltanut katsoa miltä se näytti. Sitä tykytti ja särki. Ainut ajatus silloin oli, että nyt on vaan pidettävä itsensä liikkeessä, että lihas pumppaa koko ajan, ettei veri pakkautuisi iskualueelle. Jos pysähdyn tutkimaan asiaa, peli voisi olla menetetty. Puujalka tästä tulee, mutta vasta kun pääsen maaliin!

Neljännelle juomapaikalle mentiin edelleen porukassa. Siellä otin veden kanssa Specialytia ja huoltoporukka varoitteli edessä olevista pitkospuista, että ovat huteria ja lahoja.. Minun takana juossut nainen meni juomapaikan aikana minun edelle. Ja aika pian meidän kanssa juossut pariskunta päästi meidät ohi ja jatkettiin kahdestaan matkaa. Nainen kiristi tahtia, mutta en uskaltanut vastata tähän. Sen verran ilmalento säikäytti, että kilpasille en uskaltanut ryhtyä. Kunhan pääsen maaliin, se olisi hyvä!

Yksin jatkoin matkaa ja maasto oli koko ajan haastavampaa. Kunnon juoksu ei siellä oikein onnistunut. Välillä oltiin melkein polvia myöten suossa, välillä huonokuntoisilla pitkospuilla, joilla juokseminen oli harmi kyllä vähän vaarallistakin. Matka eteni hitaasti mutta varmasti. Vaikeaa minulla ei ollut muutoin, kuin että reittä särki. Edelleen nautin matkanteosta ja vähän ihmettelinkin kuinka helpolla olin matkasta selvinnyt. Matkan aikana minua ei kaatumisen lisäksi ollut häirinnyt kuin ötökät, joita oli todella paljon, mutta olin asennoitunut siihen, että ötököitä tulee olemaan.

Loppumatkaan tietenkin oli sijoitettu jyrkkä nousu tunturin kivistä rinnettä ylös. Olin ollutkin varma, että moinen nousu matkan varrella täytyykin olla. Loppuvaiheessa matkaa siinä oli kyllä mukavasti haastetta kivuta se ylös. Pari kertaa piti nousun aikana pysähtyä puhaltamaan. Mutta yllättävän äkkiä sitä silti selvisi mäen päälle ja sen jälkeen alkoikin hapottuneilla reisillä vaativa lasku kivirakassa, jossa en uskaltanut ottaa yhtään juoksuaskelta. Maali läheni koko ajan, kuulin jo kuuluttajan kuulutuksia. Viimeinen lasku tunturin rinnettä alas ei myöskään ollut mitenkään helppo juosta, mutta rennosti hymy huulilla juoksin sen alas ja kuulin kuuluttajan kuuluttavan minua jo maaliin. Tarja ja Jussi myös huusivat kannustushuutoja maalialueelta. Jee! Olin maalissa ja aikakin jäi reilusti alle sen, minkä olin olettanut matkalla kuluvan! 

Maalissa!

Sain heti maalissa jäätä reiteeni. Reidessä oli mojovan mustelman lisäksi myös ihorikko. Myös polvessa oli erilaisia ruhjeita sekä oikeassa kädessä hartiassa. Mutta pikkujuttuja, iso juttu oli, että olin juuri juossut ja rämpinyt 21 km tunturimetsissä. Hetken päästä sain myös tietää, että sijoitukseni oli kymmenen kärjessä, ollen 10. Ei kait sitä tuohon voi ensikertalainen olla kuin tyytyväinen! Sain myös väliaikatietoja että Saara oli hurjassa vauhdissa ollen koko maratonin kärkijuoksija ja Paula oli kakkosena!

Maltoin jonkin ajan kuluttua lähteä mökkiä kohti suihkuun ja pukemaan lämpimämpää päälleni. Yöllä olikin jo mukavasti viilentynyt. Vielä piti mennä ottamaan tytöt vastaan maaliin. Ja sieltähän se Saara pirteänä, kuin ei olisi juossut ollenkaan saapui voittajana kovalla ajalla maaliin. Hurja nainen! Paula tuli seuraavana myös niinkuin ei olisi maratonia maastossa juossutkaan. Kyllä olin niin iloinen ja ylpeä tytöistä!

Saara maratonin voittajana maalissa!

Paula maratonin kakkosena maalissa!

Kaikkinensa tapahtuma oli ihan huippu ja kaikki toimi loistavasti. Paikalliset ihmiset olivat todella ystävällisiä ja ikinä ei huolloissa missään kisoissa ole ollut sellaista fiilistä kuin tässä kisassa. Selvää oli, että kaikki olivat täysillä hommassa mukana ja elivät meidän juoksijoiden iloa yhdessä kanssamme. Tämä on kaikista paras juoksutapahtuma minkä koskaan olen juossut ja palo polkujuoksuun jäi nyt kyllä lähtemättömästi minuun. Sallatunturin metsiin tulen varmasti palaamaan uudelleen ja suosittelen sitä lämpimästi myös kaikille muillekin. Kiitokset tunturin Keloravintolalle, sieltä sai todella herkullista ruokaa. Parhaat lihapullat mitä missään muualla olen syönyt! Kiitokset myös Tarjalle ja Jussille majoituksesta Erittäin Sallaisessa paikassa, johon uimarantoineen kaikkineen olimme enemmän kuin tyytyväisiä. 

Ja isot kiitokset tietenkin myös juoksukavereilleni niin loistaville Saaralle ja Paulalle! Ootte aivan huippuja! Seuraavaa kertaa odotellessa! 

Ja loppuun kuva puujalasta, jolla oli tänään vähän vaikeahkoa kävellä töissä. Varsinkin portaat toivat vähän haastetta elämään, mutta onhan sitä rankemmastakin maastosta selvitty! ;)

Kuva ei ehkä kerro, mutta hematooma-alue on minun kämmenen kokoinen,
joskin itse mustelma on onneksi jäänyt vähän pienemmäksi.

Sekä vielä tapahtuman facebook sivuilta "varastetut" tuloslistat: