perjantai 12. kesäkuuta 2015

Ensimmäinen maraton!

Kuva: Jari Tomppo

Yksi iso haave on toteutunut. Olen nyt maratoonari! Lapsuuden maisemissa Perniössä juoksin ensimmäisen maratonini Suomi-Juoksu tapahtumassa. Ei ole kauaa siitä, kun murehdin alkavaa polviartroosivaivaa ja sen takia maratonhaaveiden  ylle tulleita isoja mustia pilviä: Lue täältä Voisi varmaan sanoa, että kun on tarpeeksi asennetta, tahtoa ja motivaatiota, pystyy mihin vaan!

Karhunkierroksen jälkeen palautuminen oli hidasta. Yleensä olen nopea palautumaan, mutta nyt olin tukossa oikeastaan koko kaksi viikkoisen kisojen välillä. Kävin tuona aikana vain kerran lenkillä, koska jalat olivat todella jumissa ja  kaatumisessa kolahtaneet polvet olivat myös todella arat, joten katsoin parhaaksi lepuuttaa niitä kunnolla ennen maratonia. Nykyään näitä minun polvia ei kärsi paljoakaan kolauttaa, kun niihin tulee heti tulehdusreaktio, joka taas on ihan normaalia atroosipotilailla.

Olin tullut Perniöön äidin luo jo keskiviikkona, että pitkä ajomatka ainakaan ei olisi jaloissa painamassa. Jännittää en osannut maratonia, kuten yleensäkään en etukäteen kisoja jännitä. Kisalauantai tuntui pitkältä. Moneen kertaan toivoin, että kumpa pääsisi jo starttaamaan. Vähän hirvitti, että startti olisi vasta klo 23, jolloin normaalisti olisin jo peiton alla lämpimässä nukkumaan menossa. Kuuden aikoihin hain kisakansliasta numerolapun ja chipit. Tämän jälkeen alkoi vielä tuntien odotus omaan starttiin. Nyt myös alkoi jo vähän jännittämään tuleva koitos. Selviäisinkö sitä? Mitä jos en jaksaisikaan?


Eväät valmiina
Laittelin eväät valmiiksi. Northforcen Extreme urheilujuomaa, vettä, geelejä ja mustikkasoppaa. Niillä plus kisassa tarjottavilla juomilla ja eväillä olisi tarkoitus pärjätä. Kymmeneltä menimme äidin ja äidin naapurinmiehen Alvarin kanssa kisapaikalle laittamaan oman huoltopyödän valmiiksi. Äiti olisi minulla huoltajana mukana koko yön. Satoi hieman ja tuuli. Ilma ei ollut kovin lupaava.

Verkkasin rauhallisesti ja minua vaivasi kovasti, kun Ultra Boostit eivät millään meinanneet ongelmitta istua minun jalkoihin. Jos vaikka minkälaista tuntemusta oli. Vaihdoin kengät Salomonin Sense Mantroihin ja kävin niillä pikku hölkällä. Huomattavasti paremmin sopeutuivat jalkoihin. Tein päätöksen lähteä niillä matkaan ja tarvittaessa vaihtaisin kenkiä.

Lähdimme äidin ja Alvarin kanssa starttipaikalle. Halusin tuulen ja vesisateen takia pitää takkia päällä viime hetkille saakka. Hieman oli tuossa vaiheessa huoli siitä, että joutuuko sitä surkeassa kelissä ensimmäisen maratoninsa juoksemaan...

Vihdoin päästiin liikenteeseen ja täytyy sanoa, että sen jälkeen keli ei vaivannut minua enää yhtään! Juoksu lähti mukavasti kulkemaan, jouduin himmailemaan koko ajan etten juoksisi liian lujaa. Minua oli neuvottu ottamaan hyvin rauhallisesti, ei saisi kiirehtiä. Ensimmäinen kymppi meni ihan mukavasti, mutta sitten alkoi kaksi viikkoa aiemmin juostu Karhunkierros painamaan jaloissa. Vaihdoin kengät Ultra boosteihin ja siitä olikin apua polviin. Kipu polvista katosi kokonaan. Mutta muutoin jalat olivat kuin lyijyä ja niihin sattui. Enkä tosiaan ollut juossut kuin reilun kympin siinä vaiheessa...


Kuva: Jari Tomppo
Olen käynyt Perniössä ala-asteen ja kisakeskuksena toiminut koulu on ollut kouluni 3 ensimmäistä luokkaa. Myös osa kisareitistä on vanhaa koulumatkaani. Kisareitin varrella oleva leikkipuisto on nuoruudessani ollut paikka, minne me nuoriso kokoonnuimme. Nytkin siellä oli nuoria miehiä illan vietossa ja kovasti minuakin kannustivat ja oluttakin yrittivät tarjota. Kieltäydyin kohteliaasti enkä raaskinut heille sanoa, että olut ei oikein minulle maistu. En myöskään viitsinyt mainita, että samaisessa leikkipuistossa reilu 25 vuotta aikaisemmin olen ensimmäiset 3 pulloa olutta maistanut ja pitkin pusikkoja sitä oksentanut... Nuoret miehet huikkasivat, että aikoivat olla tukenani koko yön. Ajattelin että se tuki varmaan tuleekin tarpeeseen, kun näillä jaloilla vielä reilu 30 km olisi matkaa taivallettavana.

Huoltopaikalla äiti nopeasti oli oppinut jo etukäteen huutamaan, että mitä tarvitsisin. Poikani ja isäpuoleni olivat myös vuorotellen käymässä huoltopaikalla kannustamassa. Nesteytys minulla toimi hyvin ja energiaa riitti. Ainoastaan jalkojen kanssa oli isoja ongelmia. Matka eteni kierros kierrokselta, otin rauhallisesti ja olin varma että minusta tulee tänä yönä maratoonari.

Reilun puolivälin jälkeen jouduin tekemään vessareissun, jonka jälkeen matka jatkui taas. Matkalla oli mukava jutella muiden kisaajien kanssa ja yhtä sun toista siellä sattuikin, mutta niistä ei sen enempää. Hauskaa oli aamuyön tunteina ohitella joko laidasta laitaan kulkevia baarista kotiin taivaltavia tai matkalla olevia ultraajia. Se on pakko sanoa, että enemmän oli niitä hortoilevia baarista palaavia ;) Pojat oli leikkipistosta siirtyneet kunnantalon "terassille" ja kannustus jatkui edelleen. Itse voin koko ajan tosi hyvin ja jaksamisessa ei mitään ongelmaa.

Kun jäljellä oli enää 4 kierrosta jalat olivat ihan tukossa ja kipeät, jo kaukaa huusin äidille, että nyt buranaa! Pöydän luona epäilin jo että kestääköhän jalat loppun asti. Vieressä oleva 60 km suorittanut naisjuoksija totesi minulle napakasti, että kestää ne, siitä ei ole epäilystäkään! Sanoin, että joo... vaikka kävelen maaliin jos ei muuten! Koko matkalla en kävellyt muuten, kuin näillä neljällä viimeisellä kiekalla kävelin reitillä olevan ainoan yhden pienen ylämäen. Tämänkin siksi, ettei vaan sattuisi mitään, mikä estäisi maaliin pääsyni.

Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni olin kuin siipiä vailla. Jos jalat olisivat kestäneet, olisin tanssinut vaikka ripaskaa. Väsymyksestä ei tietoakaan, askel oli yllättävän kevyt. Kohta olisin maalissa ja maratoonari! Kylällä naisten 100 km voittaja Noora suorastaan kiiti ohitseni lentävällä askeleella. Hänkin oli viimeisellä kierroksella. Huutelin tsempit perään ja kohta hän katosikin näköpiiristäni. Uskomatonta, että melkein 100 km juostua joku menee vielä noin lujaa! Kerrostaloilta joku mies pyöräilee rinnalleni ja kysyy aionko juosta koko yön? EN! Tämä on viimeinen kierros! Ja hymyilen kuin Naantalin aurinko! Mies onnittelee minua suorituksesta jo nyt. Loppumatka menee kuin siivillä ja riemu on suunnaton, kun olen koululla. Olin edellisellä kiekalla sanonut äidille että menee minua maaliin vastaan. Muille suoralla oleville huoltajille isoon ääneen kerron tulevani nyt maaliin. Ja sitten olenkin jo maalissa! 


Tältä näyttää vajaa minuutin vanha tuore maratoonari

Lisää kuvateksti


Kokonaisuutena olen suoritukseeni tyytyväinen, vaikka aikaa kuluikin hieman reilu 5 tuntia. Maraton oli minulle ensimmäinen ja halusin vain päästä maaliin. Jalkojen takia olin välillä huolissani, jos ne ei kestäisikään. Jaksaminen ei ollut koetuksella missään vaiheessa. Sykkeet olivat vain hitusen yli pk sykkeiden. Olin myös naisten maratonin 3. ja sain tästä myös palkinnon. Harvoin sitä ekalla maralla pääsee kolmen parhaan joukkoon. Ja vaikka osallistujia ei ollut kuin kolme naista, niin juosta se maraton silti piti tuohonkin sijoitukseen :)

Olin ajatellut, että minulle riittää, että saan juosta tämän yhden maratonin. Jatkossa pysyisin vain poluilla. Mutta heti minulla oli tunne, että tulen juoksemaan maratoneja vielä uudelleenkin. Vaikka asfaltti on minun jaloille myrkkyä, voinen juosta maran kerran tai pari vuodessa myös asfaltilla. Seuraavalla kerralla olen myös rohkeampi ja uskallan lähteä matkaan reippaammin. Jaksan kyllä. Jaksaisin vaikka pidempiäkin matkoja. Ja nyt kun tiedän, että pystyn juoksemaan tönköillä jaloillakin yli 30 km, tiedän että ihan helpolla en millekään matkalle tule hyytymään.

Järjestelyt toimivat kisassa todella hyvin, ja ihmiset olivat todella kannustavia ja ystävällisiä. Iso kiitos järjestelyporukoille kaikesta! Kiitoksen ansaitsee myös äitini, joka aamuyön pikkutunneille asti jaksoi olla kylmässä, tuulessa ja sateessa minua huoltamassa ja kannustamassa. 

Jos vertaa kisoja, niin Karhunkierros oli fyysisesti paljon paljon vaativampi. Sen jälkeen olin aivan poikki. Tämän maratonin jälkeen olisin voinut lähteä vielä vaikka humpalle, mutta harmi vaan, että kaikki humppapaikat olivat jo kiinni :) Palautuminen on ollut myös nopeaa. Keskiviikkona olisin voinut jo lähteä lenkille, mutta irronnut varpaankynsi esti tämän. Vaikka morton ei pahasti vaivannutkaan, taidan aina juosta morton jalan varpaat kippurassa. Lihakset eivät ole olleet kipeät, enkä ole joutunut töissä linkkaamaan portaita. En olisi koskaan uskonut, että palaudun maratonilta näin helposti!

Maratonin merkeissä tullaan palaamaan aivan varmasti vielä uudestaan!



2 kommenttia:

  1. Onnittelut! Hieno rapsa, tulee parin viikon takaiset omat fiilikset ekalta maratonilta mieleen! Ollaan me hurjia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnittelut itsellesikin ensimmäisestä maratonista! :)

      Poista