tiistai 26. toukokuuta 2015

NUTS Karhunkierros 31 km - olihan se matka!

"jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan!"


TGC:n jälkeen olin ilmoittautunut Karhunkierroksen jonotuslistalle ajatuksena 53 km matka. Huhtikuun lopussa vaivasi allergiat sekä sairastuin jälleen flunssaan, tällä kertaa kunnon keuhkoputkentulehdukseen, jonka seurauksena keuhkoputket täysin tukossa ja astmalääkitys tapissa. Paraneminen kesti niin kauan, että katsoin parhaaksi ottaa itseni pois jonolistalta ja tyytyä KK:lla lyhyempään 31 km lenkkiin. Ajattelin, että käyn Rukalla lenkkeilemässä hyvän kevyen pitkän lenkin. Pitkä lenkki kyllä, mutta elämäni rankin sellainen...

Koko kevät harjoittelun suhteen minulla on mennyt enemmän ja vähemmän pilalle sairastelujen takia. Kunnon ehjää harjoittelua minulla ei ole oikein alla nyt yhtään. Lähinnä peruskestävyydessä on lenkkieni pääpaino ollut. Pitkiä rauhallisia lenkkejä paljon, vauhtilenkkejä tai vetoja ei yhtään. Mutta näillä mennään mitä on annettu. 

Kisaviikko oli kiireinen, yhdelläkään lenkillä en työpäivien pituuden takia kerennyt käymään. Huolehdin kuitenkin hyvästä nesteytyksestä sekä hiilihydraattien ja energian saannista. Juomapullo kulki koko viikon mukana ja jos en kunnolla kerinnyt syömään, turvauduin apteekin runsaasti hiilihydraatteja sisältävään energiavalmisteeseen. Tankkauksen suhteen olin luottavainen.

Rukalle saavuttiin perjantaina jo hyvissä ajoin puolen päivän jälkeen. Kylässä oli jo mukava vipinä käynnissä. Yhtään en jännittänyt omaa tulevaa koitosta, mieli oli rauhallinen. Onhan näitä lenkkejä tehty jo niin paljon. Enemmän jännitin 160 km matkalle lähtevien puolesta. Ilma oli aika kylmä ja itsellä vähän hirvitti, kun yön selkään nuo 34 urheaa miestä ja naista starttasivat.

Sissit Sari ja Saara lähdössä 160 km matkalle.
Illallisella ollessamme tuli jo tietoon, että ensimmäinen reitiltä harhautuminen oli tapahtunut noin 5 km kohdalla. Illan seurasin pitkänmatkalaisten taivalta tabletiltani ja kun pummeja tuli aika monta, vähän alkoi epävarmuus iskeä itseenkin, josko tuo onkaan ihan selvää, että ilman eksymistä itsekään tuolta erämaasta pois selviän? Yölläkin heräilin seuraamaan palluroita näytöllä, mutta jossain vaiheessa gps seuranta oli kaatunut kokonaan useammaksi tunniksi. Facebookista aamulla sitten luin sitten, että pisimmät pummit olivat olleet jopa 18 km pituisia!

Aamupalalla puheenaiheet pyörivät aika paljon reitiltä harhautumisen mahdollisuudessa, mutta meidän pöytäseurueemme tuli kuitenkin siihen johtopäätökseen, että reitti on tarkoitettu kuljettavaksi pohjoisesta etelään, joten meille reittimerkit olisivat täysin selvät ja emme eksyisi. Maastokarttasovelluksen kompassin kera kuitenkin varmuuden vuoksi latasin puhelimeeni. Nyt hieman jo jännitti tuleva matka ja epävakaiselta näyttävä sää aiheutti myös vähän epävarmuutta juoksuasun suhteen. Liivi oli pakattu huolella jo illalla ja Lean kanssa tarkastettu, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana. Kumpa pääsisi jo matkaan!

Siirryimme bussikyytillä starttipaikalle Juuman Leirintäalueelle, josta Pieni Karhunkierros lähtee. Matkan aikana laitoin kellon päälle, että gps signaali löytyy ajoissa. Siinä sitten huomasin, että sykevyö minulla oli unohtunut hotellihuoneeseen, joten ilman sykkeiden seurantaa täytyisi kisa suorittaa. Olimme aika nopeasti perillä starttipaikalla ja odotusaika starttiin oli hermojaraastavan pitkä. Vessareissu ja bussiin takaisin lämmittelemään. Olin valmistautunut lähtemään matkaan pitkähihaisella, jonka päällä lyhythihainen juoksupaita. Epäröin, kun satoi jo niin paljon ja oli kylmä, josko tuolla varustuksella pärjäisin. Lea oli sitä meiltä, että takki olisi hyvä, joten kaivoin varustepussiani ja vaihdoin T-paidan juoksutakkiin. Vielä hätäpissat ja sitten lähtöviivalle ja vielä viimeiset valokuvaukset.

Valmiina lähtöön!

Vihdoin päästiin matkaan! Kuva: Aapo Laiho
Vihdoin matka sai alkaa! Heti tultiin ensimmäiselle riippusillalle, josta ilman jonoja ongelmitta pääsimme kuohuvan veden ylitse. En tykkää riippusilloista enkä koskista, joten pidin katseeni tiukasti vain siinä mihin astun. Riippusiltoja alkumatkalle osui kolme. Matka eteni mukavasti, maasto oli vaihtelevaa. Oli hyvää juostavaa polkua enimmäkseen sekä pitkospuita, mutta myös paljon nousuja ja portaita niin ylös kuin alaskin. Maisemat olisivat olleet huikeita, jos niitä olisi ollut aikaa pysähtyä ihailemaan. Näin aivan uskomattoman kauniin kosken tai vesiputoukselta se näytti ja sitä olikin joku juoksija pysähtynyt kuvaamaan. Kohdalla tunnistin kuvaajan oman kpk247-ryhmän Merjaksi, jolle ohimennessä moikat sanoin ja kerroin kuka olen. Jossain vaiheessa tuli myös kohta, jossa juostiin hurjan korkealla ja kun minulla polulla jalka vähän lipesi, tajusin ympärilleni katsoessa, että polun vieressä on hurjan pitkä pudotus alas ja siellä pohjalla kaukana jossain oli joki. Huikeita maisemia, mutta katse oli pakko pitää tiukasti polussa, ettei ala huimaamaan. Keli oli vaihteleva, välillä satoi välillä paistoi.

Ensimmäisessä huollossa täytin vain pulloani, otin pari sipsiä ja motillisen urkkajuomaa. Colacolaa olisin kaivannut, mutta sitä ei ollut tarjolla. Energiaa olin ottanut puolen tunnin välein sekä juomaa tasaisesti. Pullossa minulla oli kotimaisen ja kuusamolaisen Northforcen vahvinta paljon elektrolyyttejä sisältävää Extreme urheilujuomaa ja rakossa vettä.  Geeleinä Northforcen kofeiinia sekä elektrolyyttejä sisältävä geeli sekä tavallisena geelinä Squeezyn geeli. Olo oli toistaiseksi hyvin kylläinen. Kroppa pelasi hyvin ja imeytymisen kanssa ei mitään ongelmia. Urheilujuomassani suolat ja muut elektrolyytit ovat sellaisessa muodossa, että imeytyminen on optimaalista.

Pitkään ei huollon jälkeen saanut taivaltaa, kun kompastuin juurakkoon ja lensin polvilleni maahan. Nilkka jäi jotenkin väännöksiin ja tunsin heti, että jalkapöydän puolella nivelsiteet ottivat nokkiinsa. Takaa tulevat juoksijat pysähtyvät ja kysyivät kävikö pahasti ja pärjäisinkö, johon totesin pystyväni jatkamaan matkaa omin voimin. Jos nilkka ei kestäisi, huoltoon ei olisi kuin ehkä 2 km takaisin. Juoksijat jatkoivat matkaa ja vasta siinä vaiheessa kun olivat menneet, huomasin heillä tutun oranssin paidan päällä. Saman ryhmän porukkaa siis olivat. Esittäytyminen vain nyt heidän kanssa jäi, kun rähmällään siellä juurakossa ollessa en älynnyt asiaa ;) Jatkoin matkaa kävellen ja nilkkaan sattui kyllä. Otin ensiavuksi buranan ja seuraavilla pitkospuilla upotin jalan suohon hetkeksi saamaan kylmähoitoa. Sitten matka jatkui taas. Juurakoilla eteneminen oli pahinta, kun nilkka ei kärsinyt yhtään taittua sivuille. Pitkospuilla ja tasaisilla kohdilla kesti taas juosta ihan hyvin. Selviäisin kyllä maaliin. Jos olisi pahasti mennyt nivelsiteet, en pystyisi noin hyvin jalkaa käyttämään.

Sää oli muuttunut tuulisemmaksi koko ajan ja välillä satoi vettä, välillä räntää ja välillä rakeita vaakatasossa ja pystysuorassa. Olin tyytyväinen Spikecross kenkävalintaani sekä vaatevalintaani. Erittäin hyvä, että lähdössä vaihdoin tuulenpitävän ja vettä hylkivän juoksutakin päälleni sekä pipon päähän. Sää ei minua haitannut kuitenkaan yhtään. Mietin kamuja Terwamaratonilla ja toivoin, ettei siellä olisi yhtä inhottava keli kuin meillä oli. Ajatuksissani ja kelloa katsellessani kompastuin toisen kerran ja tällä kertaa pitkospuulta suoraan nelinkontin rähmälleni suohon. Onneksi kukaan ei nähnyt...

Tässähän on jopa kuivaa alustaa reitiltä löydetty ;)
 Kuva: Aapo Laiho

Tiesin reittiprofiilin olevan nousujohteinen Rukalle asti. Nousut tuntuivat pahenevan koko ajan ja mietin jo kuuluisia viimeisten kilometrien nousuja. Jaksoin ihan hyvin, ainut ongelma oli ettei kestänyt nilkkaa edelleenkään taittaa. Maasto oli suurimmaksi osaksi mutaista juurakkoa, ei auttanut kuin edetä kieli keskellä suuta. Aina kun tuli juostava pätkä annoin sen kyllä mennä eteenpäin ihan juoksemisen ilosta. Olin tyytyväinen, että voimia ja energiaa minulla hyvin riitti. Olin vähän pidentänyt energianottoväliä, kun tuntui että pärjään vähemmäkin ihan hyvin. Geelien lisäksi minulla oli energiana mukana Snickersiä, Nutricia Nutridrink juice style täydennysravintovalmistetta sekä glukoosipastilleja.

Pienen pätkän pääsimme juoksemaan myös ihan hiekkatietä pitkin. Tiellä alamäessa menin hieman nilkuttavan Mietaan näköisen miehen ohitse, jonka tunnistin Teroksi. Vaihdettiin kuulumiset: Tero oli 53 km matkalla ja lonkka oli nyt pettänyt ja eteneminen ei ollut enää ihan helppoa. Toivottelin tsempit ja jatkoin matkaani eteenpäin erämaassa. Hirvittävän jyrkissä ja korkeissa portaissa sain kiinni yhden miehen, jonka kanssa olimme jo jossain vaiheessa samassa porukassa juosseet. Seurueeseemme liittyi myös nuori mies mukaan. Jatkoimme matkaa yhdessä ja vaihdoimme kuulumisia. Reitti oli rankka ja jossain Konttaisen ylämäissä putosin heidän vauhdista vähän kauemmas, mutta ennen viimeistä huoltoa juostavalla pätkällä sain heidät taas kiinni. Juoksuvoimaa ja jopa vauhtiakin minulla tuntui löytyvän edelleen. Ja mikä itseä lämmitti: alamäet minulla luistivat todella hyvin, jotain oli tarttunut selkeästi mukaan TGC:lta!

Konttaisen huollosta Red Bull kaaren alta jatkui matka Valtavaaraa kohti.
 Kuva: Aapo Laiho
Matka tuon kaaren jälkeen olikin yhtä nousua! Matkaa maaliin ei ollut kuin noin 6,5 km, mutta minulta siihen kului aikaa reilu puolitoista tuntia! Sinnikkäästi, mutta hitaasti jatkoin matkaa. Jäin ylämäessä jälleen miehistä vähän jälkeen. Valtavaaran viimeistä nousua noustessa 53 km kisaaja sai minut kiinni ja hänelle taivastelin nousuja ja kerroin olevani sitä mieltä, että tämä reitti oli paljon rankempi kuin aikaisemmin keväällä suorittamani TGC:n reitti! Mies kertoi lukeneensa blogikirjoitukseni TGC:lta ja olevan samassa kpk247-ryhmässä kanssani. Terkkuja vaan Antille! :)

Tuuli oli myös tuossa vaiheessa jo niin kova, että senkin takia nousu oli haasteellista. Sillä hetkellä olisin kaivannut juoksuvaatetukseeni takkiini huppua! Pipo meinasi lentää päästä, siitä piti pitää kiinni, että pysyi päässä. Edellä kulkevat miehet saavuttivat huipun muutamakymmenmetri ennen minua ja huusivat jotain mikä hukkui tuuleen. Tuuli oli huipulla niin kova, että se meinasi viedä melkein jopa minut mennessään. 


Valtavaaran päällä, Ruka näkyy jo! Kuva: Aapo Laiho
Päästyäni huipulle tajusin heti mitä edellä menevät olivat huutaneet: Ruka näkyy jo! Riemastuin niin tuosta näystä, että sain kuin tyhjästä siivet alleni ja lähdin riemuissani kirmamaan erittäin juostavaa polkua alas. Ohitin matkalla tutuksi tulleen juoksukaverini ja taisin sanoa, että maalissa nähdään. Tuuli oli kova ja jokin lensi minua rintakehään pahki. Näin että oksat sinkoilivat, mutta en tiennyt mikä minuun osui. Aivan sama, kohta olisin perillä. Alkanut riemu loppui pian lyhyeen: edessä oli taas ylämäki. Ääneen kirosin ylämäkeä ja joku takaa hiljaa hiippaillut juoksija taisi kuulla yksinpuheluni, koska häntä hymyilytti kovasti ohi mennessä. Ei se auttanut kuin taas kivuta ylöspäin... Tuossa vaiheessa tunsin, että minulla on nälkä. Tiesin, että energiat alkaa olla aika vähissä. Geeliä en enää halunnut, olin ottanut edellisen Valtavaaralle kivutessa. Päädyin ottamaan glukoosipastillin ja vielä toisenkin ja se kyllä auttoi näläntunteeseen. 

Nousussa pari miestä oli ottanut minut kiinni. Toisen tunnistin Teroksi. Loistavaa! Tero oli jaksanut kipeällä lonkalla loppuun saakka. Itse olin hyytymispisteessä tuossa vaiheessa. Pakko oli välillä pysähdellä lepäämään mäessä. Eteen tuli myös vielä portaat kiikuttaviksi ja yhdessä toisen miehen kanssa totesimme, ettei jalka olisi enää millään jaksanut portaalta portaalle nousta... Hitaasti mutta varmasti jatkoimme ylöspäin. Portaiden yläpäässä näkyi joku ihan tavallinen hymyilevä nainen. Luultavasti omaa miestään vastassa. Maali ei voinut olla enää kaukana. Kysyin häneltä, että eihän tämän jälkeen olisi enää yhtään nousua? Ei ollut kuulemma kuin pieni nyppylä, jonka jälkeen lasku maaliin. Ihanaa! Alamäen laskettelin ihan juoksujalkaa maaliin saakka ja ennen maaliviivaa vielä ohitinkin jonkun! Maalissa! Aikaa seikkailuun kului 5.46.32. Oma gps näyttää matkaksi 32,2 km. Olin arvellut selviytyväni matkasta reilusti alle viiden tunnin. Ihan näin sutjakkaasti ei matka sujunutkaan, mutta se ei minua haitannut ollenkaan.

Maalissa vietin jonkun aikaa jutustellen ja evästellen muiden kanssa. Keli oli karsea, taivastelin mielessäni olinko tässä kelissä ollut tuolla metsässä... Pakko oli kuitenkin lähteä lämmittelemään ja tankkaamaan oikeaa ruokaakin, ettei ihan totaalinen väsymys tulisi. Matkalla hotellihuoneeseen törmäsin Leaan, jonka matka oli sujunut todella upeasti ja joutuisasti! Suihkun jälkeen minut valtasi totaalinen uupumus ja olisin halunnut jäädä vain peiton alle. Pakotin itseni kuitenkin liikkeelle ja syömään. Ruoka maistuikin onneksi ihan hyvin. Ruuan jälkeen takaisin huoneeseen ja suoraa pehkuihin. Puhelu kotiin ja nukkumaan.

Olin aika totaalisen uupunut. En halunnut lukea fb:stä mitään, enkä myöskään jakaa omaa matkaani vielä muiden kanssa. Itsen kanssa oli se ensin käytävä läpi. Reitin rankkuus yllätti minut. Koskaan ennen kisan jälkeen en ollut ollut niin takki tyhjänä kuin nyt. Olin vielä eilen varma, että koskaan enää minua ei tuonne uudelleen saa lähtemään. Nyt en ole asiasta enää niin varma. Ehkä lähdenkin...

Mutta nyt pitää alkaa keskittymään ja keskittää jo ajatukset kohti ensi viikon maratonia. Nilkan suhteen olen aika varma että se toipuu, vaikka mustunut se onkin. Yhtään rakkoa ei reissussa tullut ja todennäköisesti vain yksi kynsi lähtee. Sama joka lähtee aina. Fiilikset viikonlopusta on hyvät ja itse kisa oli loistava ja hyvin järjestetty. Kiitos järjestäjille loistavasta tapahtumasta! Ja kiitos juoksukavereille vanhoille ja uusille seurasta ja vertaistuesta. Opin reissussa itsestäni taas paljon uutta ja matka kohti ensimmäistä ultramatkaa jatkuu!

Ja tähän loppuun minun voimabiisi minkä kertosäettä heikkoina hetkinä ylämäissä mielessäni hyräilin: 
"katse eteen ja suupielet ylöspäin, 
teen vastoinkäymisistä voimaa! 
Katse eteen ja suupielet ylöspäin, 
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan!"







4 kommenttia:

  1. Kaatumiset on ikäviä. Itse vedin turvat kun astuin huolimattomasti mutaiselle pitkospuulle, ja polvi siinä jotenkin vääntyi. Alamäet oli aika peestä sen jälkeen. Onneksi oli hienot maisemat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi harmi sun polven kans! Kyllä tuolla metsässä aika usein on tullut vedettyä lipat, onneksi mitään pahempaa kuitenkaan ei ole sattunut. Maisemat oli kyllä upeat! :)

      Poista
  2. Nyt vasta ehdin tämän lukemaan. Hieno reissu, vaikkakin ilmeisen raskas! Onnea kovasti hienosta suorituksesta! Toivotaan, että nilkka toipuu pian!

    On meillä kyllä hieno ryhmä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa nilkka on vieläkin arka, mutta se ei kipuile kuin jos se taittuu. On sillä yksi maratonkin jo juostu ;)

      Poista