Santa Claus Marathon

Lauantaina, syntymäpäiväni juoksin Rovaniemellä Santa Claus Marathonilla kauden kolmannen puolikkaani. Puolikas oli kauden paras, mutta siitä huolimatta olin lievästi pettynyt. 

Olin tehnyt etukäteen itselleni hyvinkin selväksi, että juoksusta on tulossa vain helppo läpijuoksu. Ennätyksen tekemisestä olin luopunut. Terwan jälkeen en ollut päässyt kuin yhdelle lenkille, koska sairastuin inhottavaan flunssaan, joka siitepölyjen kera meni minun keuhkoihini ja normaalisti täysin uinuva astmani siitä äityi niin pahaksi, että astmalääkitys meni ihan maksimiannoksilla ja po kortisoniakin jo harkittiin. Lisäksi normiarkeni sattui kisaviikolle niin hektiseksi, että valmistautuminen puolikkaalle oli pyöreä nolla. Virhe. Astmalääkitystä aloin purkamaan "normaaliksi" maanantaina. Ihan helposti purku ei käynyt ja maanantai-iltana olin vielä varma, että lauantain juoksu jää juoksematta.

Hitaasti, mutta varmasti keuhkotilanne alkoi helpottamaan ja niin me miehen kanssa lauantaina puoliltapäivin lähdettiin ajelemaan kohti Rovaniemeä. Startti olisi vasta klo 18.00.

Pyysin miestä ottamaan kuvan kisa-asusta
ja niin hän teki...

Pieniä venyttelyjä ennen starttia

Itse Joulupukki lähetti meidät Napapiiriltä matkaan

Lähtöviivalla ei ollut isoa tunkua. Pieni mukava, kansainvälinen
juoksutapahtuma

Ilma oli just sopiva. +15 astetta ja aurinko paistoi. Passasi minulle. Alkumatkasta kyllä heti huomasin, että olisi kannattanut lähteä lyhyillä trikoilla, mutta kävi se näinkin. Mitään etukäteen ajateltua suunnitelmaa minulla ei ollut. Juoksisin ihan tuntemusten mukaan. Alussa oli heti alamäkeä ja aikoinani kun olen alamäkijuoksun tekniikkaa opetellut, se sujuikin minulta loistavasti. 2 km kohdalla reitti meni Santa Parkiin sisälle ja siellä juoksimme pimeässä loivaa alamäkeä kallion läpi Syväsenvaaran puolelle. Juoksu sujui minulla kuin unelma, todella kevyesti ja tuntui hyvältä. 

Ennen kympin kohtaa takaa tuli vanhempi herrasmies, jonka kanssa jatkoin yhdessä matkaa niitä näitä jutellen. Vauhti oli n. 5.40 min/km. Olin tyytyväinen, koska juttelu sujui ongelmitta, ihan kuin normilenkillä olisi ollut. Mies oli paikallisia ja tunsi reitin. Kertoi, että Syväsenvaaraan mennessä olisi loiva ylämäki. Tiesinkin mäestä ja totesin, että siinä varmaan putoan hänen vauhdista. Ja niin kävikin. Se ylämäki oli hirveä! Ja pitkä! Tuntui ettei se lopu koskaan. Yritin edetä rauhallisesti, mutta otti päähän se mäki. Onneksi sen päälle päästyä siellä oli seuraava juomapiste. Se tuli tarpeeseen. Mäkeen asti olin ollut alle kahden tunnin vauhdissa, mutta se haave loppui tuohon mäkeen...Tuon jälkeen en enää oikein saanut juoksusta kunnolla kiinni. Tekniikka hajosi ja jalat olivat tosi väsyneet. Hengitys kulki hyvin. Sen kanssa ei ollut mitään ongelmia. Ajattelin, että juoksen rauhallisemmin kaupunkiin ja siellä otan sitten kunnon loppukirin. 

Puolentoista tunnin juoksemisen jälkeen minulle tuli kauhea nälkä! Koskaan ennen näin ei ole minulle käynyt. Silloin tuli mietittyä moneen kertaan, kuinka tärkeää olisi kisaviikolla syödä kunnolla ja vähän tankatakin. Minulla oli ollut koko viikon niin kiire, että syömiset ja juomiset olivat vähän niin ja näin. Myöskään kisapäivänä en ollut uskaltanut syödä paljoa, koska juoksu oli vasta illalla, enkä oikein tiennyt mitä uskaltaisin syödä, ettei tulisi vatsaongelmia. Johtuiko nälästä vai mistä, mutta myös vatsaani alkoi "kourimaan". Pelkäsin, että vieläkö tässä tulee puskareissu. Mietin uskallanko ottaa ennen viimeistä juomapaikkaa geelin vai pistäisikö se vatsan vaan sekaisin... Mutta koska oli niin nälkä päätin ottaa geelin ja viimeisellä juomapaikalla join kaksi mottia vettä päälle. Kulutin ihan luvattoman paljon aikaa viimeisellä juomapaikalla, mutta vatsan kouristelut pakottivat tekemään kaiken huolella ja rauhallisesti. Melkein heti geelin ja veden oton jälkeen oloni koheni huomattavasti. Vatsakin rauhoittui lähes samantien. Mulla oli varmaan vaan energiat loppuneet kesken kaiken...

Olin ajatellut sitä loppukiriä, että rautatiesillalla lähden reippaaseen juoksuun. Mutta ei puhettakaan, että siitä olisi tullut mitään! Jalat ei totelleet yhtään ja ne painoivat kuin synti. Olisin varmaan lentänyt nokilleni, jos olisi väkisin yrittänyt. Sillan lopussa oli myös kyltti, jossa maratoonarit ohjattiin eri suuntaan. Nyt ei mielen vieressäkään ollut ajatuksia, että yhtään pidempää matkaa olisin halunnut tai pystynyt juosta. Puistatti pelkkä ajatuskin matkan jatkumisesta vielä toisen mokoman. Nopeasti olin kuitenkin takaisin kaupungissa ja tiesin, että maaliin pääsisin kohta. Kelloa en ollut katsonut pitkään aikaan, kun tiesin sen olevan jo reilusti yli kahden tunnin. Loppusuoralla Koskikadun ylämäessä ohitin maratonilta jo maaliin tulevan käsipyöräkelaajan. Jostain syystä se ylämäki ei minulla tuntunut enää missään. 

Melkein maalissa... Kuvittelin juoksevani tuossa loppusuoralla, mutta
lähinnä ryömiseltähän tuo näyttää... :)

Maalissa unohdin taas sammuttaa kelloni, kuten tavallista. Muutaman sanan vaihdoin saksalaisen tai sveitsiläisen naisen kanssa, jonka kanssa myös ajoittain juoksimme yhdessä. Melko heti mieheni ja Kati tulivatkin maalille myös ja matkan kertaaminen alkoi siinä jo heti maaliviivan jälkeen. Lievä pettymys oli minulla heti fiiliksissä, mutta enemmän se taisi johtua siitä, että matkanteko oli tällä kertaa niin vaikeaa. Luulin myös, että reitti olisi helppo, mutta kyllä tuo reitti oli vaikeimmasta päästä mitä minä olen tasamaan tallaajana tottunut juoksemaan. Kummallista, etten kuitenkaan ollut matkan jälkeen yhtään uupunut.

Nälkä kurni edelleen vatsassa ja siitä sitten nopeasti hotellille suihkuun ja Amarilloon syömään miehen kanssa. Reilun tunnin päästä maaliintulosta olin jo reippaana korkkarit jalassa taas menossa. Hyvä, että edes jossain asiassa olen nopea! ;) Ja kylläpä ruoka ja lasillinen punkkua maistuivat niin hyviltä!

Nyt voi jo vähän juhlistaa synttäreitäkin, mutta jälkiruoka suklaakakku jäi
aikomukseksi. Kun vanhenee, niin eihän sitä enää jaksa ihan mahottomia syödä!

Toipuminen juoksusta on käynyt nopeasti. Yhtään rakkoa tai hiertymää ei tullut. Morton ei tälläkään kertaa oireillut kertaakaan. Alan jo uskoa siihen, että olen venyttelyillä saanut jalkateräni parempaan kuntoon! Jaloissa edelleen vähän painaa ja tuntuu, mutta kai se tuon urakan jälkeen saa vähän tuntuakin. Kahden viikon päästä olisi seuraava juoksu, tällä kertaa Turun huudeilla Paavo Nurmi Maraton, jossa kympin enkka käydään laittamassa uusiin lukemiin! :)

Terwapuolikas 2014

Kolmas Terwapuolikas on nyt onnellisesti takana! Fiilikset ovat kaikkinensa huippuhyvät ja olen todella tyytyväinen juoksuuni, koska jännitys ennen tulevaa hellejuoksua oli valtava, mutta tällä kertaa minä olin hellettä vahvempi!

Koko kisaviikon päivittäin monta kertaa jännitin ja seurasin sääennustetta. Ennuste muuttui päivässä monta kertaa... Siitä huolimatta sitä piti koko ajan vahdata. Joka kerta ennen kisaa sama juttu: 10 vrk ennen kisaa alkaa sääennusteen seuraaminen ja aina käy samoin, ennuste muuttuu koko ajan. Vaikka sen tietää, sitä ei voi olla seuraamatta... 

Olin tehnyt tietoisen päätöksen, että kisaviikolla en juokse ollenkaan. Lepuutan jalkoja koko viikon, että lauantaina levänneillä jaloilla sitten juoksen puolikkaan. No, kun keventelee kunnolla miten käy? Koko kroppa on jumissa ja kipuilee, kun eihän se ole tottunut siihen, ettei sitä liikuta. Ihan normaali suojamekanismi tämäkin, mutta siitä huolimatta ehkä jatkossa mieluummin liikun kevyesti myös kisaviikolla. Ei ollut mitenkään miellyttävä tunne kehossa.

Ja kun kisaviikko oli, tottakai erilaisia vastuksia tulee eteen, että usko osallistumisesta viikonlopun juoksuun menisi varmasti monta kertaa. Pojilla oli flunssaa, yksi pojista joutui olemaan koko viikon pois koulusta. Ja perjantaina, kisapäivän aattona kun nuorimmaista hain tarhasta, sain kuulla että 11 lapsesta 3 oli tullut aamulla hoitoon. Kaikki muut vatsataudissa. Päivän aikana kolmesta hoitolapsesta yksi oli alkanut oksentamaan. Ja illalla oma pikkumieheni aloitti oksentamisen, jota jatkuikin sitten läpi yön...

Perjantain olin muutoinkin ollut kuin tulisilla hiilillä koko päivän. Sääennuste näytti hellettä ja mielessä pyöri, onko järjetöntä lähteä puolikkaalle tuossa helteessä... Saaran kanssa keskusteltiin pariin otteesseen puhelimessa ja hän oli lähdössä meitä huoltamaan matkan varrelle. Kun menin Raatista numerolappua hakemaan, en ollut tehnyt vielä päätöstä vaihdanko matkan vai en. Menin kisakansiassa ensimmäisenä ostamaan Squeezyn geelejä ja sitten jututtamaan Tainaa ODL-liikuntaklinikan kojulle.  Siitä sitten siirryin numeronlapun hakuun, eikä mielessä ollut pienintäkään epäilystä, ettenkö kävelisi puolikkaan pöydälle hakemaan lapun matkalle mihin olin ilmoittautunutkin. Antaisin omat nesteytysjuomat (osmosalinakin tunnetaan) Saaralle reitin varrelle ja tein päätöksen juosta rauhallisesti, ennätyksistä viis. Kymppiin vaihto oli liian kova pala, kun oli jo asennoitunut juoksemaan sen puolikkaan.

Kisa-aamu koitti aurinkoisena ja lämpimänä, kuten oli ennustettukin. En hermoillut sitä kuitenkaan enää ollenkaan. Olin päätökseni tehnyt ja hyväksynyt sen, että nyt mennään kelin ehdoilla. Söin ihan hyvän aamupalan ja tein Squeezysta pullollisen juomaa hörpittäväksi. Valmistin myös nesteytysjuomat valmiiksi Vitalinea pulloihin, joista ne olisi matkan aikana helppo sitten juoda. Lähdin kohti kaupunkia, hain väliltä työkaverini Annen mukaan ja ajoimme ensin työpaikallemme, jonne jätin auton parkkihalliin. Kävelimme Raatiin, ja se saikin riittää meille alkuverkoiksi. 

Saara kerkesi soittaa juuri sopivasti, kun olimme melkein perillä Raatissa. Nopeasti kuulumisten vaihdot ja reitin läpikäynti, missä antaa juomat. Suunnitelma vaikutti hyvältä. Minnakin tuli paikan päälle fiini mekko päällä, ettei vaan kukaan luulisi, että hän on juoksemaan lähdössä :) Vessaa kun etsittiin törmättiin myös Susannaan, joka oli löytänytkin ihan privaattipukuhuoneen, jota sitten saimme ihan rauhassa käyttää. Takaisin pihalle, jossa Saara edelleen päivysti sekä Sannakin vihdoin löytyi porukkaan mukaan ja Karikin löysi meidät. Sitten lähtökarsinoihin.

Asetuin lähelle kahden tunnin jäniksiä. Matkan teko alkoi aikamoisessa ruuhkassa ja osumaa tuli joka puolelta. Mutta keskityin vaan juoksuun, kyllä se ruuhka jossain vaiheessa helpottaisi. Matkan teko kävi yllättävän helposti. Juoksin vaan muiden perässä. Mitään ongelmia ei ollut. Juoksin jänisten kanssa porukassa reilu 6 km, mutta kun sykkeet kävivät päälle 170 tarkoituksella hiljensin, ettei helle tekisi tepposia. Juoksin tahtia, joka tuntui helpolta. Saara ei huomannut minua ensimmäisessä "omassa juottopaikassa", mutta onneksi itse huomasin Saaran ja palasin vähän takaisin päin hakemaan pullon. Jatkoin omaa juoksuani.

Olin alussa tehnyt myös päätöksen, etten seuraa aikoja ollenkaan kellosta. Kympin kohdalla kuitenkin vilkaisin aikaa ja ihan tyytyväinen aikaan olin. Juoksu oli edelleen helppoa ja oma juoma toimi hyvin. Join joka juomapaikalla vuorotellen urkkajuomaa ja vettä. Joka juomapaikalla myös kaadoin motillisen vettä päälleni. Käytin myös ihan kunnolla aikaa juomiseen, join rauhallisesti kävellessäni motit tyhjäksi. Minulla vähän nauratti, kun jollain juomapaikalla oli nuoripari samaan aikaan ja tyttö epäuskoisesti ensin katsoi minua kun kaadoin vettä päälleni ja sanoi sitten pojalle: "miten me ei hoksittu, että noinkin voi tehdä?" No nyt hoksivat ja varman seuraavilla juomapaikoilla tekivät samoin.

Juoksu on iloinen asia!

Minulla oli koko ajan ihan helppoa ja fiilis korkealla kun juoksin. Jaksoin jutella ja tsempata myös muita matkan aikana. Pari tyttöä väänsi itkua, kun olivat pudonneet jo kauas aikatavoitteesta. Yritin lohdutella ja sanoa, että kun on helle, pitää suhteuttaa juoksukin siihen. Muistin hyvin viimevuotisen oman juoksun ja omat epätoivon tunteet, kun aikatavoite valui käsistä. Nyt olen kuitenkin päässyt siihen "tilaan", että haluan mieluummin nauttia juoksusta, kuin naama irveessä yrittää vääntää väkisin ennätystä. Kesähän on vasta alussa, kisoja tulee kesän myötä vielä muitakin! Yksi poika kertoi luovuttaneensa verta viikkoa ennen kisaa. Juoksu ei kulkenut. No varmasti nyt oppi hänkin, että jatkossa ei ehkä kannata toimia samoin viikkoa ennen puolimaratonia.

Saaran "huoltoauto"  (Kuva Saaran)

Koivurannan kahvilan kohdalla olivat Saara ja Kari. Saaralta sain valmiiksi avatun juomapullon ja huikkasin Saaralle, että kaikki hyvin, minulla ei ole mitään hätää. Juoksu kulkee helposti! Juoksu todella kulki mukavasti ja silloin päätin vähän kiristää, kun ei kuitenkaan enää ollut niin montaa kilsaa maaliin. Hymy huulilla juoksin eteenpäin ja mielessäni taas harmittelin, että matka loppuisi kohta. Voimia oli niin hyvin että jaksaisin lähteä vaikka toiselle kiekalle ;) Mitään käsitystä minulla ei ollut ajasta ja siitä mihin aikaan tulisin maaliin. Joku huuteli minun takana jollekin, että alle kahteen tuntiin menee. Silloin minun oli pakko katsoa kelloa, että onko juurikin totta. No, joku oli varmaan laskenut puolikkaan olevan vain 20 km, koska kyllähän tässä useamman minuutin yli kahden tunnin menisi. 

Juoksin lopun ilmeisesti ihan reippaasti, koska selkiä ohittelin koko ajan. Ja ei väsymystä tai ongelmia helteestä edelleenkään tuntunut olevan. Kohta olinkin Raatissa ja stadionilla. Huippua oli taas juosta kenttää ympäri! Ohittelin stadionkierroksella useamman selän ja viimeisen satasen vedin pikajuoksuvauhtia (ainakin omasta mielestäni) ja juuri ennen maaliviivaakin ohitin viimeiset selät. Maalissa olin yhtä hymyä (toimitsijat taisivat pitää minua ihan höpsönä) ja heti huomasin Annen myös siellä! Annea halaamaan ja onnittelemaan, hänellä ensimmäinen puolikas ja heti kahteen tuntiin! Loistava suoritus!

Evästelyn jälkeen menimme tuttuun "yksityispukuhuoneeseemme" ja siellähän Susannakin jo oli juostuaan myös loistavan juoksun. Yhdessä tarkastelimme taisteluvammojamme ja siellä vasta tajusin, että morton ei ollut oirehtinut KERTAAKAAN koko juoksun aikana! Adidas Adizero Adios 2 sopii siis jalkaani loistavasti, vaikkakin inhottava rakko varpaaseen tulikin. Pahoittelut, jos joku voi pahoin nähdessään nämä iljettävät varvaskuvat.

Heti kisan jälkeen

Tällä jalalla ei ihan heti juosta

Suihkun jälkeen siirryimme läheiseen ensiapuhuoneeseen jossa sain suojan rakon päälle, että pääsen kävelemällä Raatista pois. Rakkoa hoidettaessa Susanna selosti oven suulta kuinka Svante juoksee juuri loppusuoraa ja tulee maratonilta alle kolmeen tuntiin maaliin! Nyt oli jo vähän kiire päästä katsomaan muita maaliintulijoita. Mikäpä se oli sitten istuskella urheilukentän nurtsilla ja kannustaa loppusuoraa juoksevia maratoonareita! 

Kohta olimmekin yhtenä ryhmänä kokoontuneet vaihtamaan kuulumisia juoksuradan päähän. Välillä pisti kyllä vähän naurattamaan, kun kaikki yhteen ääneen hölpöttivät ja pulputtivat suu hymyssä koko ajan. Loistavia suorituksia tuli Pintakaasuttelijoilta: Sanna ja Lotta juoksivat ensimmäiset maratoninsa aivan loistavasti! Jukka ja Timo olivat itse hieman pettyneitä ensiksi, mutta mahtavat suoritukset hekin tekivät raskaassa kelissä. Tosi tyytyväisiä saavat olla itseensä!  Selväksi tuli myös, että Saara oli tavalla tai toisella auttanut kaikkia meidän porukan juoksijoita, mutta myös vieraitakin juoksijoita. Saara on kyllä niin huippu! 

Pintakaasuttelijat Seija ja Jukka (Kuva Saaran)

Itse olen myös edelleen hyvin tyytyväinen juoksuuni. Todennäköisesti juoksin vähän liian hiljaa, mutta ei se haittaa, kun jäi niin hyvät fiilikset. Oma nesteytyssysteemini myös toimi! Samalla nesteytyksellä uskallan joskus juosta myös sen koko maratonin. Toivottavasti senkin aika koittaa vielä joskus! 

Tunnelmia Prahan puolimaratonilta

Hymy huulilla juostiin tämä puolikas Prahassa!

Olen kotiutunut viime yönä ihanasta keväisestä Prahasta. Kokonaisuudessaan aivan loistava reissu! Voin lämpimästi suositella Prahaa hyvänä kaupunkilomakohteena. Siinä kaupungissa on kyllä jotain taikaa ja kaupungin historia kiinnostaa kaikkine rakennuksineen ja nähtävyyksineen minua koko ajan enemmän.

Lensimme vanhempieni kanssa Prahaan perjantai-iltana. Hotellimme yksityinen "taksi" oli meitä vastassa kentällä ja minä välittömästi totista ja vähän jöröä Prahalaismiestä hätyytämään, että ensimmäiseksi täytyy mennä hakemaan osallistumismateriaali huomiselle puolimaratonille. Kuskilla ei ollut aavistustakaan minne menisimme, ei vaikka näytin hänelle osoitteen, jonka olin kirjoittanut ylös puhelimeeni. Mies soitti muutaman puhelun ja aika pitkän keskustelun jälkeen selvisi minne menisimme. 

Osallistumismateriaalin hakeminen kävikin sitten käden käänteessä ja isoja jonoja ei ollut. 

Hotelliin päästyämme jätimme nopeasti vain matkalaukut sviittiimme ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin ja etsimään sopivaa illallispaikkaa.  Juoksun lähtöpaikkakin piti löytää, aamuun sitä ei voinut jättää. Kaupunki tuntui jotenkin epätodellisesta, ihan kuin toiseen maailmaan olisi tullut. Kävelimme aika paljon ja en ollut huomannut vaihtaa korkkareitani lenkkareihin. Kaikki kadut olivat mukulakiveä! Toivoin mielessäni, että juoksureitti olisi tasaisempi. Minun jalkani eivät tykänneet edes kävellessä mukulakivistä...

Hotellimme oli idyllinen vanha rakennus,
josta oli lyhyt matka kävellä joka paikkaan.

Lauantaiaamuna heräsin pirteänä jo ennen seitsemää. Aamupalalla söin hyvin: kinkku-juustosämpylää, kinkkupiirakkaa, teetä, kahvia ja pari lasia tuoremehua. Aamupäivän aikana hörpin vielä pullollisen urheilujuomaa. Lepäiltiin rauhassa aamu, mutta kovastipa minulla hermostutti ja jännitti. Yleensä en ole kova hermoilemaan. Välillä mietin, että voikohan jännittäminen pilata koko juoksun? Millään en meinannut saada mieltä rauhalliseksi. Toivoin, että olisin jo lähtöviivalla, siellä varmaan helpottaisi turha jännitys.

Kisaohjeissa ohjattiin saapumaan ajoissa paikanpäälle ja hakeutumaan omaan lähtökarsinaan. Olinkin jo hyvissä ajoin tuntia ennen lähtöä kisapaikalla, joka sijaitsi lyhyen kävelymatkan päästä hotellilta. Minun mielestä täysin turhaan olin siellä niin ajoissa, koska myöhemminkin olisi ihan hyvin kerinnyt. Mutta sainpahan nyt rauhassa keskittyä tulevaan juoksuun ja kas kummaa, jännitys olikin tipotiessään.

Ilma oli täydellinen. + 15 astetta ja pilvistä. Juuri sopiva juoksuilma. Yhtään suomalaista en nähnyt ja en ymmärtänyt mitään mitä ympärillä puhuttiin. Englantia en kuullut kuin kuuluttajan suusta. Mutta jotenkin tämäkin tilanne sopi minulle. Sain täysin rauhassa olla vain itsekseni ja tutkailla ympäristöä. Minulla ei ollut mitään muuta mukana kuin vesipullo ja päällä pojan vanha fleecetakki, että pysyisin lämpimänä lähtöön saakka. Hotelli sijaitsi niin lähellä, että juoksun jälkeen pääsisin helposti sinne suihkuun, joten säilytykseen oli turha kuljettaa mitään varusteita. 

20 min ennen lähtöä menin omaan karsinaani. 2 tunnin jänikset tulivat myös samaan karsinaan ja yritin päästä heidän lähelle. Mutta muutaman minuutin päästä huomasinkin olevani kymmenien metrien päässä heistä, koska ihmisiä tulvi koko ajan lisää lähtöpaikalle ja ihmismäärä oli valtava! Huomasin myös, että omassa ryhmässä oli paljon juoksijoita, joiden olisi kuulunut lähteä minun takaani. Mielestäni enemmän oli juuri näitä juoksijoita. Ehkä olisi itsekin pitänyt röyhkeästi vaan ängetä aikaisempaan lähtöryhmään :) Mutta samapa tuolla. 

Vaikka olin jo ennakkoon orientoitunut siihen, että tämä juoksutapahtuma on pelkästään fiilistelyjuoksu, minulle oli silti täysin yllätys tajuta, kuinka valtava ihmispaljous lähtöviivalla on ja että tässä ihmispaljoudessa todellakin olisi täysin mahdoton juosta aikaa. Jotenkin tuota asiaa ei tajua ennenkuin seisoo siellä sen valtavan ihmismassan keskellä. Tunne olla siinä porukassa oli mahtava. Kaikki oltiin lähdössä samalle matkalle, ymmärrettiin toisiamme vaikka ei puhuttukaan. Hymy oli kaikilla herkässä. 

Sitten kuuluttaja kuulutti Prahan puolimaratonin startanneen! Fiilis oli uskomaton! Kaikki hurrasivat ja taputtivat. Tonava kaunoinen alkoi soimaan ja silmät kostuivat yhdellä ja toisella. Hiljaksiin kävelimme kohti lähtöviivaa. Heitin fleecen aidalle, kohta tulisi muutoinkin lämmin. Noin 7 ja puoli minuuttia oli kulunut, ennenkuin pääsin lähtöviivalle asti. Kello käyntiin ja matka sai alkaa! Vauhti todellakaan ei ollut kovin joutuisa, mutta muiden perässä kun juoksi, niin eteenpäin pääsi. 

Ilmakuva lähdöstä. Jono oli satoja metrejä pitkä

Juoksin muiden perässä, vauhti ei ollut kovin kova ja juoksu sujui kevyesti. Fiilis oli huipussa. Hymyilin varmaan koko ajan kuin Hangon keksi. Eka juomapaikka oli reilun 5 km kohdalla. Siellä iski tajuntaan seuraava asia: kylläpä juomapaikalla kuluu aikaa! Kiltisti jonotin vuoroani, että saan vettä. Huomasin, että jotkut eivät olleet yhtä hienotunteisia, vaan rynnivät pöydälle ja kahmivat mukeja sitä mukaa, kun toimitsijat niitä sinne kerkesivät laittamaan. Tämäkin asia minulla lähinnä pisti vaan naurattamaan. 

Juoksu sujui porukan mukana ihan rennosti. Kovasti mielessäni harmittelin, kun mukalakiviä oli kuitenkin niin paljon. Mortonjalkani meinasi välillä säkenöidä aika vihaisestikin. Reilun puolenvälin juomapaikalla otin ekakerran urheilujuomaa, mutta kun näin miten toimittiin, jatkossa päätin pysyä vedessä. Vesi kaadettiin pulloista mukeihin. Urheilujuoma oli ämpäreissä ja eiväthän toimitsijat aina mukeja kerinneet sitä tahtia täyttää, kun juoksijoita tuli tasaisena virtana. Minun viereltä tuli juoksija, joka ei malttanut odottaa, että toimitsija antaa hänelle juomaa, vaan otti mukin ja kauhaisi omin käsin ämpäristä juomaa. Hmmm... Hygienia?

12 km juostuani alkoi hymykin vähäsen hyytyä. Morton oli tullut tosi vihaiseksi epätasaisista kaduista ja olin alkanut askeltamaan jalkapohja kippurassa. Tämä vaikutti sitten saman jalan takareiteen niin, että se alkoi yläosasta kramppaamaan mukulakivi osuuksilla. Tasaisilla osuuksilla kramppi helpotti. Tätä jatkui n. 16 km asti. Sitten alkoi saman jalan kova jalkapohjakramppi, joka kramppasi oli alla mikä pinta tahansa. Hammasta piti purra kun yritin nilkuttaen juosta eteenpäin. En tiedä johtuiko tästä kramppailusta vai mistä, mutta reilun 16 km juomapaikalla vedin vedet pahasti, siis tosi pahasti henkeen! Hetken jo kuvittelin matkan teon loppuvan siihen. Kaksin kerroin  yskin, yökin ja röyhtäilin vesiä pois keuhkoista ja muut juoksijatkin tulivat takomaan selkääni, että tokenisin. Tokeninkin ja parin suomalaisen kirosanan voimalla jatkoin matkaa. Lähdinkin aika vauhdilla (?) jatkamaan matkaa kun tuntui, että nyt tuli koko ajan selkiä vastaan. 

En tiedä turtuiko jalkapohja, mutta tuntui että ihan kohtuudella pystyin taas juoksemaan. Reisi oli arka ja jalkapohja vihlaisi joka kerta, jos johonkin epätasaiseen astuin. Mutta mieli oli rauhallinen ja alkoi taas hymyilyttämään. Kohta olisin maalissa. Ei ole enää montaa kilometriä! Yhtä-äkkiä sitten tajusinkin, että olen joen toisella puolella ja maali on toisella. Näin tasaisen juoksijoiden virran, joka jatkui maaliin asti. En tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Loppujen lopuksi olin juossut aika rauhallista tahtia ja voimia oli hyvästi jäljellä. Lisäsin vauhtia ja minulla oikeasti alkoi naurattamaan, kun sillalla harpoin pitkin askelin muiden juoksijoiden ohitse. Osa oli todella väsyneitä. Itse tunsin suunnatonta riemua, kun en kokenut minkäänlaista uupumusta tai väsymistä. Jopa jalkojen ongelmat olivat sillä hetkellä poissa. Loppusuora ja kannustushuudot ympärillä olivat valtavat. Kuuluttaja puhui kuin papupata koko ajan jotain, mistä en ymmärtänyt yhtään mitään ja fiilis oli uskomaton! Sitten olinkin jo maalissa. 

Fiilikset olivat kuin voittajalla. Vähän jopa harmitti, kun se matka loppuikin sitten niin äkkiä. Ajasta minulla ei ollut mitään käsitystä ja huomasin taas unohtaneeni sammuttaa kellon. Sen verran älysin, että lähellekkään ennätystä en päässyt, mutta se oli sivuseikka. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Kiersin pakollisen kiekan alueella, että sain tarvittavat tarvikkeet ja sitten haluttikin päästä jo hotelliin. Onneksi meille jaettiin avaruuslakanat lämmikkeeksi heti maaliin tullessa, koska poispääsy alueelta kesti reilut puolituntia. Iso määrä juoksijoita ei poistukaan ihan noin vaan suljetulta alueelta, jonne maaliin koko ajan edelleen virtasi lisää juoksijoita.

Äidin kanssa törmättiin Kaarlen sillan kohdalla. Pääsi tuoreeltaan ottamaan
kuvia onnellisesta juoksijasta

Palautumisen kanssa minulla ei ollut mitään ongelmaa. Suihkun jälkeen lähdettiin kaupungille ja pitkät pätkät tuli käveltyä taas niillä mukulakivikaduilla. Lihakset eivät olleet kipeät muualta kuin reidestä, siitä kohtaa missä oli kramppi ollut. Morton oli heti juoksun jälkeen jo yllättävän rauhallinen. Seuraavina päivinäkin oli ohjelmassa paljon kävellen tutustumista kaupunkiin. Vasta tämä ensimmäinen päivä kotimaassa on ollut ns. lepopäivä :) 

Kummallista tuo juokseminen. Nyt jo haluttaisi päästä juoksemaan seuraavaan tapahtumaan. Muistot Prahasta ovat loistavat ja aina, kun juoksua ja sitä fiilistä muistelee, hymy nousee huulille. Vaikka välillä oli niitä vaikeita hetkiäkin... Aika oli loppujen lopuksi vain vajaa 4 min huonompi kuin on ennätykseni. Jotenkin sekin tuntuu epätodelliselta tuollaisen rennosti juostun juoksun jäljiltä... 

Kaikkinensa olen erittäin tyytyväinen tapahtumaan ja mielestäni kaikki järjestelyt toimivat todella hyvin. Uskomatonta miten noin ison tapahtuman saakin pyöritettyä noin jouhevasti läpi. Mukulakiviä taidan jatkossa välttää ja jos menen joskus vielä ulkomaille juoksemaan, aion selvittää mitä reitti pitää sisällään. Tiesin kyllä etukäteen, että Prahassa on paljon mukulakiviä, mutta nyt tuli käytännössä koettua miten se vaikuttaa. Ei ole minun jaloille unelma alusta. 

Seuraavaa juoksutapahtumaa jo malttamattomana odottelen! Mahtaakohan se olla sitten Terwa seuraavana vuorossa...? :)

Kuulumisia

Pikainen päivitys kuulumisista, kun niitäkin kysytty :) Täällä on kaikki kunnossa ja harjoittelu jatkunut hyvissä fiiliksissä kohti Prahaa. Vaikka pieniä vastoinkäymisiä vaivojen myötä tuli, fiilikset ovat todella positiiviset ja huojentuneet tällä hetkellä. Suosittelen lämpimästi kaikkia menemään tarvittaessa rohkeasti lääkäriin. Minulla ratkesi kuvausten jälkeen yhdellä ortopedikäynnillä monta asiaa! Vaikka itsekin tiedän paljon asioista, niin itsekseen sitä helposti pyörittelee asioita omassa mielessään niin, että niistä tulee lopulta vaan iso möykky...

Mitään minun juoksusuunnitelmia ei ole tuhoon tuomittu. Pahinta mitä voisin tehdä kropalleni olisi olla liikuttamatta sitä. Saan juosta niin paljon kuin haluan, jos kroppa vaan kestää. Kipu on tietenkin hyvä mittari, jota vasten ei kannata lähteä turhaa uhmaamaan. Tällä hetkellä olen jalkojen suhteen kivuton. Hyvä näin, koska muutaman viikon päästä pitää juosta ensimmäinen puolikas tälle vuodelle. Sen juoksun jälkeen kokeilen taas pidentää viikon pitkää lenkkiäni ja katsoa miten kroppa siihen reagoi.

Muutoin en ala kuntoani tai mitään muutakaan hehkuttamaan tässä vaiheessa. En uskalla, ettei tule pettymystä jos kaikki ei menekään niinkuin ajattelin... Mutta vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä ollaan menossa oikeaan suuntaan. Toivotaan, että kunto olisi nyt nousussa. Sinnikäs peekoon jyystäminen on kannattanut.

Olen myös päivittänyt uudet kulkupelit. Päädyin tällä kertaa Adduihin. Tähän mennessä ovat vaikuttaneet ihan kelvoilta. Vaikka ominaisuudet olivat kenkää valitessa ratkaisevimmat, ei myöskään yhtään haitannut, että kengät ovat "Suomen väriset" :) Hankin nuo harjoituskengiksi, mutta taidan juosta niillä myös seuraavat kisani. En ostele nyt uusia kenkiä enempää ennenkuin olen jonkin aikaa kuntouttanut jalkaterävaivaani ja katson mihin suuntaan se kehittyy. Hyvällä lykyllä voin päästä siitä jopa eroon!

Kun unelmat murenevat...?

Alkuvuosi lähti hieman nihkeästi käyntiin, kun loppuvuoden sairastelu vaikutti tietenkin hyvän aikaa kuntoon. Sitten oli pakkasia ja iski vielä pieni flunssakin... Mutta näinhän se joskus menee. Ihan mukavasti sain kuitenkin pidettyä kuntoa yllä ja kevyillä jumpilla olen pystynyt lähes katkeamatta käymään.

Tammikuulla en osannut asettaa itselleni minkäänlaisia tavoitteita juoksemiseen. Enemmän mielessä pyörivät ajatukset missä kaikkialla haluaisin käydä ja mitä kokea. Koko maratonin juokseminen on houkuttanut koko ajan enemmän ja enemmän. Haave olisi, että saisin jossain tapahtumassa juostua sen koko MARATONIN... Maasto ja luonto vetävät minua myös kovasti. Maastossa juostavia tapahtumia olen itselleni jo kalenteroinutkin. Ajattelin, että ne ovat myös hyvää treeniä pehmeämmällä alustalla maratonia ajatellen.

Joulukuussa minulle tuli pientä polvivaivaa, jonka pistän edelleen bodypumpin kyykkäämisen (tekniikan hajoaminen?) piikkiin. Tammikuussa "yli"pitkillä lenkeillä lantio antoi oman haasteensa juoksemiseen. Normilenkit (=alle 20 km) sujuivat ja sujuvat ongelmitta. Tammi-helmikuun vaihteella alkoi uusi polvivaiva. En päässyt enää kulkemaan portaita ylöspäin ongelmitta. Kulku oli vaikeampaa kuin monella n. puolet minua vanhemmalla ihmisellä. Hävetti kävellä kaiteesta tukien (=repien) portaita ylös. Harkitsin vakavasti jopa hissin käyttöä... Juostessa polvi ei kuitenkaan vaivannut.

Järkevänä tyttönä tilasin lapsuudenaikaisen polvivaivan epikriisit ja kuvantamistutkimusten lausunnot itselleni ja hakeuduin polvikuviin. Parempi varmistaa, että vanha vaiva ei vaivaa, eikä uutta ole tullut.  Ja... vanhasta vaivasta ei ollut enää jälkeäkään, mutta minun polven anatominen rakenne ei ole pitkiä juoksuja ajatellen todellakaan loistava tai... minulla voi olla myös jo alkava artroosi. Kuten olen aina sanonut, olen liian isokokoinen juoksijaksi ja olen edelleen :) Sen asian olen kyllä jo hyväksynytkin.

No... aina kun joku unelma murenee, se kirpaisee. Tietenkin tajusin jo polvikuvan lausunnon lukiessani, ilman että kenenkään tarvitsi minulle sanoa, että ei ole kovinkaan järkevää hankkia itselleen risoja polvia ylipitkiä lenkkejä juoksemalla. Kukaan ei ole kuitenkaan minulta sitä kieltänytkään. Mutta nyt kuitenkin rauhoitan vähän tahtia ja orientoidun uudelleen ajatukseen, että ehkä se tuo puolikas kuitenkin on se minun maksimimatka. Joku minulle vähän väläytteli myös, että miksi en keskittyisi täysillä kymppiin ja siinä kehittymiseen? No, tällä hetkellä se ajatus ei vaan minua oikein nappaa :)

Sitten yksi tärkeä asia, mistä olen aina itsekin kyllä "vaahdonnut". Lihaskunto... Minulla on ollut aina voimakkaat jalat ja mielestäni ne ovat olleet vähän turhankin lihaksikkaat. Olen vuoden sisällä saanut "sulatettua" niitä vähän sutjakammiksi, varsinkin reisiä. Nyt sitten noita minun polvia ajatellen hyötyisinkin kuitenkin vieläkin vahvemmista reisilihaksista. Seuraavalla lihaskuntokaudella keskitytäänkin reisien kasvattamiseen... juuri kun pääsin niistä eroon! ;) Eli lihaskunnon merkitystä edelleenkään ei pidä väheksyä ja kun ikää tulee, niin kyllä se on lihaskunto millä on enemmän merkitystä kuin kestävyyskunnolla. 

Pakko sanoa, että on tämä kuntourheilijan elämä tasapainoilemista monien asioiden kanssa. Haluaisi olla pienikokoinen ja kevyt, että juoksisi lujaa, mutta toisaalta ikääntyessä lihasmassalla on kuitenkin erittäin merkittävä osuus koko kropan terveyden kannalta. Onneksi olen kuitenkin vaan kuntourheilija! :)

Vaikka olenkin nyt ehkä joutunut luopumaan jostain minulle tärkeästä, olen kuitenkin onnellinen, että saan edelleen juosta. Lyhyemmillä lenkeillä ongelmia ei ole ollut, mutta selkeästi, kun nostin pitkien lenkkien pituutta, ongelmaa alkoi tulla. Ei kuitenkaan ole sanottua, ettenkö KOSKAAN pystyisi pidempiä matkoja juoksemaan. Työnkin kautta olen oppinut, että nämä jutut ovat joskus myös vähän henkimaailman juttuja ja joskus voikin tilanne olla se, että juoksen maratonin ja ehkäpä jopa pidempiä matkoja...?! ;) Juuri nyt olen hyväksynyt ajatuksen, että tänä vuonna todennäköisesti kuitenkaan ei ole sen aika. Pystyn kuitenkin juoksemaan ongelmitta tällä hetkellä ja reilun kuukauden kuluttua on tämän vuoden avauskisani, paljon odottamani puolikas Prahassa! 

Olen onnellinen kaikista kilometreistä mitkä pystyn juoksemaan! Vaikka minusta ei koskaan tulisikaan maratoonaria...

Treenaaminen jatkuu taas

Tällä viikolla on vihdoin päästy taas treenaamisen makuun. Infektiosta on parannuttu ja kerkesin lievän aivotärähdyksenkin hankkia vessareissulla maanantaina, mutta siitä onneksi parissa päivässä tokeni. Lumi ja pakkasetkin saapuivat vihdoin, mutta niistäkään ei nyt merkittävää haittaa ole treenaamiselle ollut.

Aika paljon käytän nyt aikaa kehonhuoltoon. Pilatesta, Bodybalancea ja joogaa tuli tälläkin viikolla n. 4 tuntia harrastettua. Pikkuhiljaa alkavat lihasjumit helpottaamaan, joskin isoissa lihaksissa ne ovat niin tiukassa, että kestävät varmaan monta kuukautta ennenkuin merkittäviä tuloksia näkee. Mutta niska-hartiaseutu on vetristynyt huomattavasti ja keskikehon hallinta ja hengitystekniikka paranevat koko ajan. Voimaharjoittelua painoilla en nyt parhaillaan tee, mutta ehkä siihenkin jossain vaiheessa vielä palaan kevään aikana.

Juoksuharjoittelun pääsin siis tällä viikolla aloittamaan sairastelun jälkeen uudelleen ja kylläpä vain se on maistunutkin! Mikä parasta, en huomaa askeleessa painamista tai voinnissa mitään vikaa sairastelun tuoman tauon takia. Sykkeet ehkä ovat vielä yläkantissa, mutta myös olosuhteetkin niitä voivat hieman selittää. 

Tämä viikko oli kuitenkin vielä kevyt viikko juoksun suhteen. Varovaisesti aloitellaan juoksut sairastamisen jälkeen luonnollisesti. Vain kolme lenkkiä tein. Ensimmäinen lenkki oli mattojuoksua ennen keskiviikon balancetuntia. Hölkyttelin aluksi rauhallisesti vajaan puoli tuntia, mutta sitten oli pakko saada vähän kiihdytelläkin. Suu oli korvissa lenkin jälkeen. 

Perjantai-iltana ennen VOFia kävin tekemässä kevyen vk-lenkin aika haastavassa kelissä. Tuulen ja tuiskun lisäksi oli pakkasta sen verran, että yksi kerros vaatteita olisi saanut olla lisää. Ohjelmassa olisi ollut 3x10 min vetoja, mutta sovelsin lenkin vähän kevyemmäksi, ala vk:na pidin syketason. 

Joulupukki muisti harrastustani tällaisella
juoksukaverilla. Kovassa käytössä on!

Tänään oli vuorossa viikon pitkis, jolle lähdettiin aamulla kympiltä yhdessä juoksukaveri Saaran kanssa. Reilu 20 km tuli hölkyteltyä  ja mukavia juteltua. Vaatteita oli riittävän monta kerrosta päällä, hyvin tarkeni, mutta juomat jäätyivät pulloissa jäähileiseksi soseeksi lenkin aikana. Ehkä pitää kuitenkin harkita rakon ostamista reppuun, vaikka sitä epähygieenisempänä pidänkin kuin juomapulloja. Loistava treenivikko päättyi nyt illalla jooga+pilates sessioon, joten aika varmuudella uni maistuu ensi yönä. :)

Näin se on tämäkin vuosi saatu pyöräytettyä kunnolla käyntiin. Harjoitukset jatkuvat kohti kevään ensimmäistä kisaa, joka on jo huhtikuun alussa Prahan puolimaraton. Kisakausi alkaa siis tänä vuonna melkein 2 kk edellisiä aikaisemmin. Prahaa ennen yritän Iissä käydä yhden tai kaksi testikisaa (vitonen tai kymppi) juoksemassa. Nyt toivotaan vaan, että pysytään terveenä ja kaikki vaivat pysyvät kaukana minusta!

Vuoden yhteenvetoa ja jouluja!

Seija-tonttu ja Pelastakaa Lapset Joulujuoksu 2013

Niin se koitti vihdoin joulukin ja itselleni hieman ankeissa merkeissä. Sairastuin vähän pahempaan infektioon juuri joulun alla ja viimeisillä voimilla olen yrittänyt joulun selvitä kunnialla läpi. Eräänlainen ultasuoritus...

Blogirintamalla on nyt loppuvuoden ollut hieman hiljaista johtuen siitä, että olen ollut tajuttoman kiireinen. Niin töissä kuin treenien suhteenkin ja myös lapset pitäneet sopivasti säpinää elämässä. Myös lomamatkalla käytiin nyt joulukuussa lasten kanssa. 

Mutta kaikkinensa, vuosi vaihtuu kohta ja on aika vähän vetää yhteen kulunutta vuotta.

Vuosi sitten olin kirjoittanut facebookiin itselleni seuraavan "uudenvuodenlupauksen": "Uusi vuosi 2013 aloitettu kevyellä juoksulenkillä sekä lumitöillä. Kyllä teki lenkki räntäsateessa hyvää muutaman viikon tauon jälkeen  Lupauksia en ole tehnyt uudelle vuodelle, mutta uusia suunnitelmia kyllä. "Pelkkää" juoksua ei tule tämä vuosi olemaan, vaan uusia liikunnallisia suunnitelmia on tehty. Juoksuvammojen tai muiden vaivojen vaivatessa on hyvä, kun on laaja skaala mistä valita tekemisensä sekä näin tulee myös huolehdittua itsestä ja kropastaan monipuolisemmin. Näistä suunnitelmista on hyvä aloittaa tämä uusi vuosi ja toivotaan, että kaikille meille suotaisiin myös hyvää ja vahvaa terveyttä!"

Tämä minun ajatukseni treenaamisesta tammikuun alkupäiviltä myös toteutuivat. Pelkkää juoksua ei vuosi sisältynyt, vaan alkuvuosi huhtikuun loppuun asti tuli hiihdeltyä ja treenattua crossfit salilla.  Juoksua toki koko ajan siinä ohella. Toukokuusta lokakuuhun käytännössä katsoen vain juoksin. Tein myös lihaskuntoa, mutta enemmän sellaista lajinomaista harjoittelua: hyppyjä, loikkia, ylämäkeen, tasamaalla, alamäkeen jne... Muutamia juoksua tukevia crossfit harjoitteita mahtui myös kesään.

Juoksutavoitteet eivät toteutuneet siten kuin olin ajatellut. Puolimaraton on minulle se päämatka ja tavoitteena siinä oli alittaa kahden tunnin raja. Se tavoite jäi loppujen lopuksi kuitenkin reilun kolmen minuutin päähän. Kovin paljoa asia ei ole minua harmittanut, koska tämä Kiiminki-maratonilla juoksemani ennätysjuoksu oli minulle kuitenkin hyvin helppo ja nautinnollinen juoksu. Tämä juoksu oli minulle oikeastaan kauden ainoa juoksu, jonka juoksin minulle inhimillisissä olosuhteissa. Kaikki muut menivät enemmän tai vähemmän helteessä juostuna, josta minun kroppa ei tykkää yhtään. Toki loppukesää kohden sitä oli jo vähän toleranssi kasvanut auringonpaahteen suhteenkin.

Kympillä oli tavoitteena 55 min alittaminen kisassa ja enemmän minua harmitti, kun tämä tavoite ei toteutunut. Reilun minuutin huonompi aika on kirjattu viralliseksi ennätyksekseni. Harjoituksissa kyllä olen juossut reippaita kympin lenkkejä 55 min tuntumaan ja epävirallisesti esim. Kiimingin puolikkaalla pääsin tuohon tavoitteeseen, mutta se ei ole sama asia. Mutta jäipä nyt ensi kaudelle jotain tavoiteltavaa.

Koko kesän kilpailukausi oli minulla ehyt. Minua ei vaivannut mikään. Loppukesästä morton kylläkin, mutta ei läheskään niin pahana kuin edellisenä kesänä. Pystyin osallistumaan kaikkiin kisoihin, mihin olin suunnitellutkin. Tästä olen erityisen iloinen! Olen selkeästi tehnyt harjoittelun suhteen jotain oikein, vaikkakin ehkä vauhtien kustannuksella, mutta pistän kuitenkin terveyden ja vaivattomuuden vauhtien kehittymisen edelle.

Tästä päästäänkiin taas siihen tosiasiaan, että juoksijaksi olen liian iso ja raskastekoinen ja minun pitäisi painaa huomattavasti vähemmän, että vauhtini kehittyisivät edes jonkinlaisiksi, mutta olenko valmis luopumaan lihaksistani, niin vastaus on: EN. Rasvoista olisin  kyllä valmis luopumaan siinä määrin kuin se on terveellistä ;) Katson kuitenkin hyötyväni terveydellisesti enemmän siitä, että minulla on vahvat lihakset, kuin että juoksisin nopeampaa ja olisin kevyempi. Eli edelleenkään tulostavoitteet juoksun suhteen eivät tule olemaan kovin korkealla, mutta tottakai kehittymistä toivoo tapahtuvan ja sen eteen töitä tullaan tekemään.

Syksyllä pohdin pitkään miten ja missä harjoittelen talven ajan lihaskuntoani. Veto crossfit salille oli kova, mutta toisaalta toivoin saavani harjoitella vähän lähempänä kotia aikatauluongelmien takia. Loppujen lopuksi päätöstä asiaan helpotti, kun OMT-terapeutti huomasi lantioni olevan ihan jumissa ja kierossa, josta johtuen polveni olivat kääntyneet sisäänpäin ja sääret ulospäin - kaikki johtui juoksusta. Vaikka olin mielestäni venytellyt paljon, niin en selkeästikään riittävästi ja oikeita paikkoja. Vaivoja minulle ei ollut tästä vielä tullut, mutta ennen pitkää olisin isoissa ongelmissa, jos en nyt hoitaisi asiaa kuntoon. "Pehmeämpää" harjoittelua pitäisi nyt siis ottaa ohjelmaan ja paljon.

Etelän yössä...

Nyt olen sitten käynyt lokakuusta asti paikallisella kuntosalilla ryhmäliikuntatunneilla: mm. bodybalance, pilates, bodypump, bodyattack. Kehonhuoltotunteja on viikossa ollut n. 2-3 ja lihaskuntotreenejä 2. Juoksua on tietenkin koko ajan myös ollut. Myös samoina päivinä, kuin muitakin treenejä. Eli aika paljon kahden tai jopa kolmen erilaisen harjoituksen päiviä on ollut. Mutta niistä on siis paljon ollut palauttavaa, kehoa huoltavaa liikuntaa. Pakko kertoa, että ensimmäisellä balancetunnilla en päässyt edes risti-istuntaan. Nyt jo sentään siihen, mutta lootusasentoon on vielä pitkä matka. Pilateksesta taas on ollut iso apu minulle niska-hartiavaivoihin! Suosittelen ja kannustan ehdottomasti kaikkia harrastamaan myös pehmeämpää kehoa huoltavaa liikuntaa!

Kyykkäämisestä sen sijaan tuli minulle vaiva. Vasemman polveni ulkosyrjän yläpuolella kipeytyi kohta, joka vaikutti koko polven liikkuvuuteen. Tämä ongelma tuli esille joulukuun alussa, juuri ennen lomamatkaamme. Siksi päätin, että lomalla vain olen, en juokse, enkä käy salilla. Annan paikkojen palautua kunnolla. Ensimmäisellä bodypump tunnilla loman jälkeen kuitenkin jouduin toteamaan, että vaikka lihakset olivat palautuneet ja levänneet, polvi ei edelleenkään kestänyt kyykkäystä. Kyykyt ovat nyt taolla ehkä pitkänkin aikaa.

Ja eihän ne ongelmat tietenkään yhteen polveen loppuneet. Olen tottunut siihen, että joka vuosi vuoden lopulla sairastan jonkin kunnon taudin. Yleensä on ollut jokin pahempi flunssa tms. Nyt sitten tulikin vähän vakavampi infektio, joka lähti ihan viattomasta korvakäytävän tulehduksesta. Korva kutisi kovasti ja unissasi kynsin korvaa ja sain aikaan ihorikon korvaan, josta sitten lähti tämä paha infektio, jota nyt koko joulun olen sairastanut. 

Infektion nimi on cellulitis. Infektio on syvällä ihonalaiskudoksessa ja sitä normaalisti hoidetaan sairaalassa suonensisäisin antibiootein. Minä en kuitenkaan halunnut lähteä sairaalaan, kun joulukin oli tulossa ja heti oireiden alkaessa olin itsekin jo osannut sairauden diagnosoida ja antibiootin siihen jo kotona aloitin. Eka kerran lääkärissä käydessäni olin ihan hyvissä voimissa ja itsekin uskoin, että kun hoito vahvoilla antibiooteilla päästiin niin nopeasti aloittamaan, niin se ei kerkiäisi lehahtaa kovin pahaksi. Mutta jo muutama tunti lääkärissä käynnin jälkeen vointi oli ihan toinen ja kivut kovat. Melkein jo lähdin sairaalaan, mutta keskustelin lääkärini kanssa ja hän nosti antibioottiannoksen korkeammaksi ja päätin kuitenkin vielä katsoa miten tilanne etenisi. Aamulla menisin kuitenkin uudelleen lääkäriin ja verikokeisiin.

Aattoiltana apu tuli kylmäpussista,
kun lääkkeillä ei kipuja saanut hallintaan

Sinnillä olen pärjäillyt joulun yli ja todettava on, että taudin eteneminen oli ihan oppikirjamaisesti nopea ja itse tauti todella raju. Joulupäivä oli vähän helpompi, mutta lähinnä vaan makoilin ja nukuin, koska aika paljon tuli univelkaa kipujen takia valvottujen öiden takia. Mutta... jos joskus minulle vielä tulee jokin sairaalahoitoa ja iv-antibiootteja vaativa sairaus, aion mennä kiltisti sairaalaan saamaan hoidon, edes alkuhoidon... Tämä siis lähinnä itselleni tänne muistukseksi! Vaikka kuinka olisi itse alan ammattilainen ja ymmärtäisi miten hoidetaan muita (!) ja miten oireita seurataan, niin itseään on kuitenkin ihan eri asia hoitaa. Minullakin meni kipulääkeannokset sekaisin, kun kovien kipujen takia en varmaan ollut ihan tolkuissani ja sekoilin laskujen kanssa. Sairaalassa näin ei olisi tapahtunut ja siellä olisin voinut saada kipuihin myös tuhdimpaa kipulääkitystä, joka olisi myös turvallisempaa käyttää, kuin nämä "normaalit" kipulääkkeet.

Tapaninpäivänä kävin korvalääkärin vastaanotolla, joka puhdisti korvan moskasta ja huuhteli pirtulla. Hän sanoi kyllä, että vaikka olisi hoidettu alussa suonensisäisesti, ei voi sanoa tai luvata, että taudinkulku olisi ollut yhtään helpompi. Tauti vaan on kova ja tuskallinen. Antibioottiannosta laskettiin tänään, joten voiton puolella ollaan! Tällä hetkellä näyttäisi siis siltä, että olisin saamassa voiton taudista tällä kotihoidollakin. Tämä tie on ollut vaikea, mutta olen kuitenkin saanut nyt viettää joulun perheeni kanssa. Sekin on jotain!

Joulu meidän perheessä on sujunut muutoin rauhallisesti ja lepposasti. Pakko kehua ihania poikiani, että ovat kyllä olleet joulun alla ja joulun aikaankin ihmeen kilttejä ja omatoimisia. Leikkineet ja pelanneet sulassa sovussa, eikä ylimääräisiä kätinöitä ole kuulunut. Tämä on kyllä lämmittänyt kipeän äidin mieltä!

Liikunnat on nyt siis liikututtu ja juoksut juostu tälle vuodelle. Ensi vuosi aloitellaan todennäköisesti varovaisesti kehonhuollon merkeissä sitten, kun ollaan tervehdytty tästä taudista. Varovaiset lenkit tulevat mukaan sitten pikkuhiljaa, kun vointi alkaa sen sallimaan. Antibioottihoito tulee todennäköisesti jatkumaan hyvän matkaa tammikuun puolelle.

Hieman minua nyt jo mietityttää huhtikuussa oleva ensimmäinen puolimaratonini. Mitenköhän käy nyt, kun tämä tauti tuli sotkemaan hyvässä vauhdissa olleen harjoittelun...? Joskaan juuri nyt en sitä jaksa murehtia... kaikki aikanaan!

Mukavaa loppuvuotta kaikille!

Joulupäivän iltana... meillä pelattiin ulkopelejä sisällä ;)