maanantai 4. elokuuta 2014

ExtremeRun


Lauantaina oli vuorossa "kesän kevennys" ExtremeRun Oulun Nallikarissa. Ihan puhtaasti hauskanpitoon tähän hommaan lähdin, mutta täytyy sanoa, että matkan aikana välillä meinasi olla hauskuus vähän hakemisessa ;) Loistava ja hyvin järjestetty tapahtuma ja hauskaa oli sekä tulipa opittua itsestäkin vähän uutta ja kohdattua vähän niitä rajoja, jotka meinasivat olla jopa minulle vähän liikaa. Mutta sehän extremen tarkoituskin on!


Neljä rohkeaa Supernaista meidän työporukasta uskaltautui radalle!


Ja tietenkin PintakaasuttelijoistaTarakka-Sanna
on aina valmiina silloin, kun tapahtuu!
Kuvaus: Saara


Ässät valmiina starttiin! Kuvaus: Saara
Ja eturivistä tottakai! Kuvaus: Saara

Ja sitten lähdettiin liikenteeseen. Hui, kun ihmiset menivät lujaa! Ja niinhän siinä kävi, että ensimmäisellä esteellä jäin jo nopeampien jalkoihin ja tulin taklatuksi ihan sata-nolla. Mukkelismakkelis putkien sekaan ja kylläpä sieltä oli työläs nousta ylös. No, ei se auttanut kuin koota itsensä ja yrittää eteenpäin. ;) Peukalo oli ottanut osumaa, mutta eihän sitä peukalolla juosta. Sääri vuosi verta, mutta se huuhtoutuisi sitten meressä. Matka jatkui. Seuraavana oli rengaseste, jonka hyvin rauhallisesti ja varmasti suoritin. Sitten hetki vähän helpompaa etenemistä. Ekalla kilometritolpalla huomasin olevani, kun aikaa oli kulunut vähän yli 5 min ja tajusin ilmeisesti eteneväni ihan vauhdilla, joka ei todellakaan ollut tarkoitus :) Samantien himmailin vauhdit vähän järkevämmiksi.

Sitten tulikin eteeni koko reitin pahin este minulle. Samat putket missä kompuroin aikaisemmin ylittäessäni niitä, piti nyt ryömiä sisältä läpi. Etukäteen jo arvelinkin putkien olevan minulle kova paikka, mutta en kyllä empinyt yhtään, kun valmiiksi verisillä polvilla sukelsin putkeen. Ahdasta, ja polviin sattui. Etenin kieli keskellä suuta hyvin rauhallisesti, takana jo joku hoputti. Ja tietenkin sain itseni jumiin putkeen! Paniikki uhkasi yltyä, mutta pakotin itseni rauhalliseksi ja otin vähän pakkia. Sitten taas pikkuhiljaa eteenpäin. Tässä tilanteessa ei kyllä ollut itku kaukana! Pääsin putkesta ja ajattelin, että enää minua ei putkeen kyllä saa!


Putket - painajainen! Kuva: ExtremeRun

Sitten kiikuttiinkin rakennustelineitä pitkin korkeuksiin ja takaisin alas ja pakko sanoa, että putkien jäljiltä tämä ei tuntunut miltään. Vaikka en rakasta korkeita paikkoja, niin ihan piece of cake edellisen kokemuksen jälkeen. Meri tulikin seuraavaksi minulle ja verisille jaloille pelastuksena ja sain siellä huuhdeltua itseäni vähän siistimmäksi. Aallonmurtajalla edettiin kivikkoista reittiä pitkin ja tämähän sopi minulle hyvin, kun tuoreeltaan kuitenkin olen polkujuoksua kivikoissa juossut. Harmi vaan, että satuin aika ruuhkaan siinä, koska olin selkeästi ketteräjalkaisempi kuin edellä menijät, mutta ohittelemaan ei ollut järkeä lähteä. Tyydyin kävelemään muiden perässä.


Kuva: ExtremeRun

Seuraavaksi oli taas edessä jotain kiikkumisestettä, joka ei nyt mitenkään hirvittävä ollut, joskin piti parin metrin korkeudesta hypätä hiekalle, mutta eihän se ollut kuin hypätä vaan. Sitten pääsi jo vähän taas oikeasti juoksemaankin. Siitä tykkäsin! Juoksu oli minulle tänään selkeästi se helpoin osuus. Nautin joka askeleesta minkä sain esteettömästi juosta. Renkaat meni taas ongelmitta läpi ja korkea rakennustelinekin ylitettiin ilman mitään ongelmia. Sitten pidempi pätkä juoksua metsämaisemissa. Ihanaa! Juoksu kulki ja ihan piti rajoittaa itseä, etten vaan juoksisi liian kovilla sykkeillä. Minua ei haitannut edes polulla olevat auton romut, joka piti ylittää. Pitkillä jaloilla pystyin harppaamaan suoraa konepellille ja siitä katolle, mutta katolta tulin varoen alas, ettei sattuisi haavereita. Tämä osuus oli minulle helppoa, mutta totuus hommasta tuli kohta taas eteen...

Kuva: ExtremeRun
Kuva: ExtremeRun

Painajainen -putket! olivat edessä jälleen! Taas pitäisi sukeltaa putkeen ja mennä sen läpi! No niin minä tein. Menin putkeen ja edellisestä viisastuneena pääsin sen jumiutumatta läpi ja paniikkiakaan ei tullut. Mutta olin kyllä niin onnellinen, kun pääsin putkesta taas ulos. Polvet olivat vaan ihan tulessa... Rakennustelineen jälkeen mereen ja kohti uutta kierrosta. Saara oli rannalla kuvaamassa ja yllätyksekseni Susanna juoksi minulle minun oman juomapullon, jossa oli lämpimän kelin takia omaa nesteytyssotkuani. Ihanaa nähdä Sussuakin! Hassua, että kelistä en kärsinyt yhtään. Mielestäni täydellinen juoksukeli. Kuulin, kun jotkut taivastatelivat liian kuumaa juoksukeliä, mutta tänään olin asiasta eri mieltä. Kelissä ei ollut mitään vikaa.

Uudelle kiekalle ja tällä kertaa ylitin putket tyylikkäästi ilman mitään ongelmia. Muutoinkin kaikki sujui ongelmitta aina seuraavaan putkeen menoon saakka. Ajatus putkeen menosta ei houkuttanut, mutta menin kuitenkin. Putkeen mennessä paukautin pääni putken reunaan. Kirosana ja putkeen ja puhdas suoritus polvilla, jotka olivat taas entisestään verisemmät ja auki. Tällä kertaa rakennustelineet eivät sujuneetkaan ihan ongelmitta, kun eka kiekalla loukkaantunut peukaloni oli turvonnut entisestään ja kädellä telineeseen tarttuminen ei sujunut ihan kivutta. No, kyllä se tästä. Meri huuhteli jälleen haavani ja edessä oli aallonmurtaja. Edellisestä kerrasta viisastuneena juoksin itseni muiden edelle, että pääsen esteettä kivikossa etenemään. Ja tämähän sujui! :) Aallonmurtaja, sama mistä olen lähtenyt avoveteen uimaankin oli selkeästi minun kaverini!

Kiipeilyeste oli taas minulle aika tuskallinen, kun kipeällä kädellä tarttuminen oli vaikeaa. No kohta pääsee taas juoksemaan kunnolla. Mutta nyt alkoi juoksukin vähän tökkimään, kun polvitaive, joka oirehtinut jo kuukauden, alkoi kipeytyä. Tai pohkeen yläosassa oli kovin kipu. Ja taas rakennustelineen ylitys, joka tässä vaiheessa alkoi jo mietityttämään, onkohan tämä enää ihan turvallista kiikkua korkeuksiin kädellä, joka on kipeä...? Juoksua metsäpolulla, joka oli muutoin taas ihanaa, mutta pohje/polvitaive oli kiukkuinen. Autot harpoin edelliseen tapaan ongelmitta, mutta jo mietin, että pitääkö lopettaa matkan teko kahteen kiekkaan. Ei, sitä en tee!

Neljäs kerta putkeen täysin rikkinäisillä polvilla. Silloin tiesin, että varmasti enää en putkeen tule menemään. Ja kun peukalo oli edelleen tuskallisen kipeä telinettä kivutessa, päätin, että matkan teko loppuu nyt. En hajoita itseäni enempää, ettei seuraukset ole pahemmat. Päätöksestä huolimatta oli aivan hirveän vaikeaa suunnata maaliin, eikä uudelle kierrokselle. Mutta tiesin, että näin on parempi. Maalissa Saara ja Susanna odottivat. Ihanaa oli mennä maaliin, kun näki että tytöt ovat siellä. Mitali kaulaan ja harmitus jäi siihen. Hymy palasi huulille. Tämä oli minun suoritus tänään. 

Sitten jännättiin Sannaa maaliin ja tyttöhän tekikin aivan huikean suorituksen ollen kilpasarjan 6! Pirjo, työkaverikin löysi minut ja hänen saattelemana ensiavun kautta aurinkoiselle terassille nauttimaan siideristä ja auringosta ja odottamaan loput työkamut maaliin. Taisi olla minun ensimmäinen terassikäyntini tälle kesälle. :) Kaiken kaikkiaan huikean ihana päivä, jota en vammoista huolimatta vaihtaisi pois. 

Ja makkaraa urakan jälkeen! Kuvaus: Saara

Superleidit! Kuva: ExtremeRun

Hyvissä voimin, yhtenä kappaleena
Pintanaarmu...

Jos aikataulut vain ovat suosiolliset, tulen ensivuonnakin olemaan mukana, edelleen hupisarjalaisena. Siihen mennessä aion kuitenkin opetella sen, että esteet voi tarvittaessa myös kiertää. Putkeen en enää aio mennä! Ja jos tähdet ovat oikein suosiolliset, tästä perheestä saattaa löytyä toinenkin puupää, joka lähtee tähän seikkailuun mukaan! ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti