Minä olen pääasiassa saanut asiassa vain tukea ja kannustusta harrastukseeni ja minulla on myös onni omistaa perhe, joka on auttanut minua harrastukseni toteuttamisessa, jakanut niitä onnistumisen iloja ja myöskin tyynesti kuunnellut minua silloin, kun en ole jossain onnistunut. Mutta kyllä minullekin on joitain kertoja esitetty kysymyksiä ja ihmettelyjä miksi treenaan ja rääkkään itseäni ja miten ihmeessä minulla aika riittää tähän kaikkeen. Haaveileeko tuo hurahtanut mamma pääsevänsä vanhoilla päivillään vielä huipulle vai mitä se itsestään luulee?
Vastauksia: Treenaan, urheilen ja kilpailen itseäni vastaan, koska se tekee minut onnelliseksi. Aina kun minä onnistun ja pääsen tavoitteeseeni, se saa minut tuntemaan onnellisuutta. Alkuvuonna aloin harrastamaan CrossFit salilla treenaamista ja treenit voivat välillä olla rankkoja ja haastaviakin. Olen tullut treeneistä myös kipeäksi, mutta onnistuessani ja selvitessäni jostain kovasta treenistä, seurauksena on ollut aina onnellisuuden tunne. Minä selvisin! Eli kyllä pääsyy siihen miksi urheilen on se tunne mikä siitä tulee!
Aika: Treenaan 4-5 x viikossa. Viikonloppuisin kumpanakin päivänä ja viikolla lisäksi 2-3 kertaa. Ymmärrän ja tiedän, että perheellisillä työssäkäyvillä ihmisillä aika on rajallinen. Niin on minullakin. Minulla on vaativa työ ja pojat, joiden välillä pitää sukkuloida harrastuksensa kanssa. Mutta kyllä se onnistuu, kun pistää kaiken onnistumaan ja käyttää luovaa mielikuvitusta.
Minä kalenteroin yleensä kaiken etukäteen viikoa tai pariakin ennen, niin tiedän missä minun tulee milloinkin olla. Miehellä on vuorotyö ja aina ei meidänkään aikataulut mene yksiin. Meillä on viidestä pojasta kotona vielä neljä poikaa, mutta vain yksi heistä on enää "pieni poika". Hänet voi ottaa salitreeneihin mukaan ja juoksutreenit pystyn soveltaen tekemään vaikka kotitiellä reilun 500 m rinkiä juosten ja pojat voivat leikkiä pihalla ja näkevät minut lähes koko ajan. Kesäisin myös poika erittäin mielellään tulee urheilukentällekin itsekin juoksentelemaan ja hyppimään, kun äiti treenaa ja isoveli on jalkapalloharjoituksissa viereisellä kentällä. Kun urheilukenttä ei enää motivoi, vieressä on leikkipuisto, johon voi seuraavaksi siirtyä. Leikkipuiston vieressä kulkee pururata ja siinä kohdin sattuu olemaan kaksi oikein mukavaa mäkeä missä voi sitten jatkaa treenejä. Talvella poika kulkee mukana hiihtolenkillä pulkassa. Pulkkaa on helppo vetää mukana, kun sen kytkee vyöllä vyötärölle.
Ei tämä harrastus ole ollenkaan niin hankalaa aikatauluttaa, kuin luulisi! Ja yhtenä pointtina haluan korostaa, että harrastaminen yhdessä lasten kanssa on oikein mukavaa ja myös palkitsevaa. Ei omaa treenaamista ole mikään pakko suunnitella niin, että perhe on siitä täysin ulkopuolinen.
Tavoitteet: Minulla on tavoitteita, ne ohjaavat ja antavat motivaatiota harjoitteluun. Tavoitteeni liittyvät juoksemiseen. Minusta ei koskaan tule huippujuoksijaa enkä myöskään unelmoi sellaisesta. Minulla on myös terveydellisiä rajoitteita, jotka estävät joitain haaveita, mutta sen kanssa pystyy elämään. Asetan tavoitteeni ihan oman itseni kehittymisen ja terveyden kannalta sopiviksi ja se saa riittää. Fyysisiltä ominaisuuksiltani olen kaukana ihannejuoksijasta, mutta mitä sitten? Rakastan juoksemista ja juoksen juoksemisen ilosta. Tälle kaudelle päätavoitteeni on alittaa puolimaratonilla kahden tunnin raja. Edellytykset sen onnistumiselle pitäisivät olla olemassa.
Joskus toisilta juoksijoilta on tullut kommenttia tuohon voimaharjoitteluun liittyen. Kunnon oikea juoksijahan ei saisi hankkia juoksua haittaavia lihaksia, koska ne hidastavat. Tässä asiassa olen sillä kannalla, että kuten jo sanoin, minun tavoitteeni ei ole tulla huippujuoksijaksi. Minä haluan pysyä kunnossa ja mielellään saada harrastaa monipuolista liikuntaa ilman vaivoja.
Viime kaudella minulla oli suhteellisen paljon vaivoja. Oikeassa jalassa Mortonin neurooma kiukutteli koko kauden. Myös vasen lonkka vihoitteli. Morton on uinunut syksystä asti, johtuen ehkä järkevämmistä kenkävalinnoista, mutta ehkä myös siksi, koska olen vähentänyt juoksua reilusti ja korvannut sen CrossFit treenillä. Lihasten vahvistuttua, lonkkakipu ei ole toistaiseksi antanut mitään merkkejä itsestään. Tällä hetkellä olen siis lähes vaivaton, ja sehän jos mikä on aivan loistavaa! Kamalinta olisi olla kesä telakalla vaivojen takia! Eikä ne lihakset ainakaan hidastavasti ole vauhteihin vielä vaikuttaneet.
Välillä (kuten nytkin) käyn kuitenkin kamppailua asian kanssa, mihin pitäisi ensisijaisesti kiinnittää huomiota, että juoksu kulkisi mahdollisimman nopeaa. Eiliseen 5 km testijuoksuun olin alkuun aika pettynyt, mutta kyllä pettymys on jo hieman laantunut, kun haastavassa kelissä suoriuduin matkasta kuitenkin ihan sillä tasolla kuin minun tässä vaiheessa oli odotettuakin. Tottakai olisin silti halunnut olla vieläkin nopeampi! Kun analysoi juoksua muuten, se oli minulle kuitenkin ihan helppoa ja ongelmatonta. Nyt sitten lähdetään talven "hidastelun" jälkeen vaan hakemaan lisää vauhteja kesää ajatellen. Ensimmäinen koitos olisi toukokuun lopussa juostava Terwamaratonin puolikas. Samassa tapahtumassa juoksin viime vuonna elämäni ensimmäisen puolikkaan ja siitä tämä sitten lähti!
Kuten jo aiemmin mainitsin perheeni tuen, niin ilman heidän tukeaan ja mukanaoloaan en pystyisi harrastustani näin aktiivisesti toteuttamaan. Kaikkien apu ja tuki on ollut merkityksellistä! Vanhemmat, appivanhemmat, pojat, ystävät ja hengenheimolaiset, heitä kaikkia on tarvittu ja tullaan tarvitsemaan jatkossakin. Myöskin juoksuopeni Maijan neuvot ovat olleet ehdottoman tärkeitä minulle. Minä olen siitä tunnollinen oppilas, että teen tunnollisesti kaiken mitä käsketään. Niillä opeilla myöskin selviydyin ensimmäisestä puolimarasta ja paransin sen aikaa 12 minuuttia kesän aikana. Tälle kaudelle tein omat ratkaisuni harjoittelun suhteen, mutta juoksuharjoittelussa edelleen on taustalla ne Maijan opit. Myöskään ilman rakkaan mieheni tukea ja järjestelyissä mukana oloa en olisi pystynyt näin paljon harjoittelemaan ja kisoihin osallistumaan. Häneltä jos keneltä on varmasti välillä vaadittu aika pitkää pinnaa minun kanssa.
Tällä kaikella yritän sanoa sitä, kuten kaikki muut juoksijat sen tietävätkin: onnistuminen kisassa ei ole pelkästään sen kisamatkan juokseminen ja ennätyksen tekeminen. Se vaatii paljon aikaa, vaivaa, hikeä ja kyyneleitäkin sekä monen muun ihmisen panostusta ja apua jo ennen sitä varsinaista kisaa. Matka lähtöviivalle on paljon pidempi ja vaativampi suoritus kuin itse kisassa juostava suoritus...
Näissä ajatuksissa toivotan kaikille oikein hyvää alkavaa viikkoa ja tsemppiä itse kullekin omaan harrastukseensa sekä toivotaan paljon auringonpaistetta ja lämpimiä kelejä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti